Reippaan kuukauden vanhan lapsen äitinä olen toiminut maitokoneena jo riittävän monta päivää pohtiakseni omaa imetystäni, sen aikaa ja paikkaa omassa vanhemmuuden suorittamisessani.
Tarkoitan tällä suorittamisella nimen omaa syöttämisen suorittamista, sekä vanhemmuuden suorittamista ylipäätään, minkä luulen muutamien muidenkin äitien kuittaavan tässä yhteiskunnassa.
Vanhemmuuttahan suoritetaan. Sitä suoritetaan niiden normien siivittämänä, kuten oletetaan muidenkin sitä tekevän. Kaikki kasvatusoppaat, omat vanhemmat, appivanhemmat, sukulaiset, ystävät ja muut ihanneäidit työstävät omilla tahoillaan ideaalivanhemmuutta. Tätä heijastetta sitten kukin tuppaa matkimaan ja soveltamaan omilla tahoillaan. Itseensä pitäisi äitinä aina luottaa, mutta kuka sitä koskaan kehtaa sataprosenttisesti? Vertailtua tulee pakostikin.
Koko vanhemmuuden suorittaminen jakautuu pienempiin osiin, joista yksi on imettäminen. Tässä kohdin astuvat kehiin yleiset neuvot imetyksen sopivasta ja mallikkaasta kestosta: WHO:n mukaan ainakin 2 vuotta, suomi suosittelee yhtä vuotta, anoppini on samalla linjalla ja oma äitini suosittelee sitä niin kauan kuin jaksat ja pää ei hajoa.
Itse katson asiaa päivä kerrallaan. En nimittäin pidä imetyksestä, maidon lentämisestä ja märistä paidoista yms. Imetys ei mielestäni tuo minua lähemmäs lastani, mikä on myös yleinen puolustusargumentti, sillä lapsi roikkuu hihassa kiinni päivästä toiseen anyway. En myöskään piittaa vastustuskykykeskustelusta, kas tässä taas puolustuslauselma, sillä itseäni on imetetty vain muutama kuukausi. Ensimmäisen kerran sairastuin vasta kouluun mennessäni.
Kuulunkin niihin, jotka antavat lapsellensa vastiketta, jos tississä roikkuminen alkaa mättämään. Sitä paitsi saahan isäntäkin tällöin osallistua jälkikasvunsa ruokintaan. Mikä on mielsetäni superpositiivista!
Anoppini on asiasta erimieltä. Tottakai hyvä äiti imettää pitkään eikä nyt noin pienelle voi antaa pullosta, saati vastiketta!! Pumppaanhan edes omaani talteen jos pulloa käytän?
En välttämättä. Voipi olla että tissiasiat jäävät vakitusesti kohta unholaan, ellei neuvolatäti keksi kohta jotain. En nimittäin kestä kokoajan pahenevia tidirageja. Karmaisevat raivarit tulevat nykyään kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ja kestävät koko ajan pidempään. Vaihtoehdot ovat tällöin joko huudattaminen ja ruuan saamattomuus tai pullo ja hiljainen kylläisyys.
Harmi vain, että rintaruokinnan lopettamiseen näyttää tässä yhteiskunnassa tarvittavan pätevä syy tai hankaluus, kuten se että maitoa ei vain tule tarpeeksi. Ympärillä olevilla rintaruokinnan käytänteiden moraalisille tarkkailijoille ei vain riitä lopettamisen syyksi se, että ei halua tai pidä siitä.
Mutta onneksi minullakin on arvostelijoille kohta hyvä tekosyy pulloruokinnan varalle: lapseni raivoaa tissillä niin, ettei saa syödyksi ja kuolee tätä myöten nälkään jos en anna pullosta. Kelpaako?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti