Uhman vaiheita

Olen oppinut, että lapsen elämässä ei ole muuta kuin vaiheita, vauvasta taaperoksi ja siitä ylöspäin. (Varmaan itseasiassa koko oma elämänikin koostuisi edelleen vaiheista, jos äidiltäni kävisi kysymässä). Kuten siis tähänkin mennessä on totuttu on uhmakin varsin vaiherikas episodi.

Teemana on tietty aina se, että kun yhdestä vaiheesta pääsee yli, siihen juuri ja juuri alkaa tottumaan, elämä tasoittuu hieman ja kuohut madaltuvat, alkaa seuraava vaihe nostamaan päätään. Ja taas mattoa viedään vanhempien jalkojen alta.

Tunnusomaista on myös se, että vaiheesta toiseen siirryttäessä seuraa aina parin viikon mittainen äidin ikioma mä en enää kestä tätä -vaihe, joka saattaa esiintyä hetkellisesti myös mä en enää ikinä hanki yhtään lasta- vaiheena tai muutan vaikka mielummin Nuorgamiin, kuin jään tänne -vaiheena.

Kahden viikon alkurysäys on kuitenkin ohimenevää. Siitä kun selviää, alkaa yleensä helpottaa. Kunnes tietty se seuraava vaihe kurkistaa.

Uhman kanssa ollaan menty jokseenkin samallakaavalla. En edelleenkään tiedä ollaanko ilmiön kanssa edes vielä huipun harjalla tai lähelläkään sitä, mutta toivon hartaasti, että jonkin matkaa ollaan jo edetty. Erityisen hartaasti toivon sitä, että lakipiste saavutetaan ennen toisen mukulan syntymistä.

Tosin takaraivooni on liimautunut muistijälki ystäväni hieman kärjistetyistä sanoista, mikä helvetti tää neljän vuoden uhma oikein on, miksei kukaan varoitellut siitä. Että on niitä uusia vaiheita vielä tulossa, mutta sehän on vain kivaa ja pitää mielen virkeänä! Kröhöm.

No joo, tämän käsillä olevan 2v. uhman vaiheita on tähän mennessä kertynyt jo neljä.

Niistä ensimmäinen oli selvä latautumisvaihe. Se alkoi puolitoista plus vuotiaana, viime keväänä. Muksu alkoi osoittaa omaa tahtoa, kiukkua pulpahteli pintaa jos jotakin ei saanut. Avainsana tässä tilassa oli hämäys. Kato lintu -huudahdus saattoi unhoittaa harmin ja meno jatkui iloisena. Tässä vaiheessa ei missään nimessä vielä kukaan epäröinyt näyttäytymistä julkisissa tiloissa tai ravintolassa käymistä lapsen kera. Äidinkin turhautumisen taso oli suht matala, mitä nyt perus v***tusta välillä.

Vinkuvaihe oli jotain todella ärsyttävää, äidin turhautumistason hetkellisesti nostavaa, mutta ei muutoin niin kovin vakava vaihe. Siis näin jälkikäteen todettuna.  Mukula roikkui vaiheen aikana jalassa kiinni ja vinkui. Vinkui iha kaikesta mistä vinkua voi. Haluu jotai ja ei haluu sitä. Haluaa taas muttei kuitenkaan. Vinkuminen ei myödkään aiheuttanut sosiaalisia paineita, paitsi sen suhteen että äidin tutti otassa ei ole muiden silmin kaunista katseltavaa.

Toinen vaihe oli selkeämpi kiukkuvaihe. Kiukku tuli tällöin voimakkaampana. Myös legendaariset kiukkukohtaukset astuvat tällöin kehiin. Puoli viiva puolitoista toista tuntia huutoa ja raivoa lattialla, pihalla, missä ikinä. Väliin ei kuitenkaan kannattanut mennä liian nopeaan sillä muuten itkukohtaus vain jatkui ja jatkui. Lapsi tuntui olevan itsekin vähän hukassa mille raivoaa. Lopulta äidin syli lohdutti, jos sinne raivoamiseltaan viitsi kavuta.

Tämä vaihe alkoi olla hieman hiostavaa julkisen liikkumisen kannalta. Toisaalta äidin turhautumisen taso oli kohtalainen ja välillä riitti voimia kestää muiden katseita karjuvan kakaran ohella. Kiukkutilanteet olivat myös niin selkeän rajattuja, että hyviä hetkiä mahtui päivään monia. Kiukkua pystyi myös aavistamaan ja ennakoimaan.

Nyt mennään vesikauhuvaiheessa. Kenelläkään ei ole mitään hajua mistä ja koska kiukku tulee. Ja vaikka huomaisitkin syyn, että pysty sitä estämään jos lapsi on päättänyt vetää pultit. Auta armias jos erehdyt pukemaan sukan sn jalkaan kysymättä ensin haluaako se itse tehdä sen. Tai vaikka kysytkin, saattaa pultit silti tulla puskan takaa.

Enää ei ole puhettakaan mistään hämäämisestä. Tarjotut vaihtoehdot vain lisäävät vettä myllyyn Kiukun raivon puskiessa esiin on suojauduttava.  Muksu heittäytyy lattialle selkä kaarella tai juoksee sekopäisenä ympäriinsä karjuen.

Mukulaa ei pidäkän mennä lähestymään missään olosuhteissa. Lapsi puree ja lyö kaikkea. Erityisesti omat lelut ja vaatteiden hihat/lahkeet ja oma polvi saavat kyytiä. Huutaminen ja itku ovat muuttuneet kirkumiseksi. Ja näitä kaikkia saattaa esiintyä koko päivän. Pahinta on raivokohtaus juuri ennen nukkumista. Silloin joudutaan molemmat vanhemmat pitelemään potkivaa jälkikasvua aloillaan, jotta yöpuvun laitto onnistuu.

Mukulalla on myös muisti, se saattaa muistaa harmin tulleen ja aloittaa samasta pisteestä uuden ravoamisen, mihin se hetki sitten jäi. Tällä tasolla äidin turhautuminen on massiivista ja julkisia paikkoja vältetään henkemme uhalla. Huom, vaihe ei katso kohdetta eli myös isovanhemmat saavat huutia.

Ja kuten huomaatte, vaiheet senkuin monipuolistuvat eikä yksikään loppunut täysin vaan kantoi kortensa seuraavaan vaiheeseen. Summasummarum, nyt meillä vingutaan, kiukutellaan ja ollaan vesikauhuisia. Ja odotan innolla, mikä on vaihe numero 5?

Onneksi en ole yksin, kiitos kirjoituksestasi Pihalla olen kotona -blogisti, i so feel you.