Tänään...

... on vuosipäivä lasketulle ajalleni. Vuosi sitten oli laskettu aika tosikoisellemme, joka sitten päätti viipyä vielä kuusi ylimääräistä päivää yksiössään. Äitinsä kiusaksi.


Meillä on pian toistamiseen yksivuotias talossa. Yksi innokas taapero. Yksi hemmetin utelian taapero, joka oppi konttaamaan jättäen ryömimisen väliin joskus puolen vuoden paikkeilla. Sellainen, joka nousi seisomaan kasikuisena ja köpötteli menemään kymppikuisena.

Yhtään sanaa tämä ei osaa, mutta huutaa ja kirkuu sitäkin useammin, Näin sen tahdon saa läpi ihan yhtälailla.

Tyyppi ei pysy sekuntiakaan paikoillaan. Kiipeää ihan mihin vain ja ei pelkää mitään. Eikä keskity mihinkään sekuntia pidempään. Rakas elohopeani. Miss Vompatti.





Sitten meillä on se lapsi. Tyttö, joka osaa jo kaikki kirjaimet ja varmaan kohta lukeekin jotain. Tyttö, joka rakastaa kirjoja ja piirtämistä, inhoaa ruokaa, syömistä ja nukkumista, kuuntelee tuntikausia musiikkia sohvalla maaten.

Ja tekee palapelejä.


Se keskittyy asioihin enemmän kuin ikäisensä pitäisi pystyä. Rakas, hassu, outo ja aina kiukkuinen kolme ja puolivuosikkaani. Miss Murmeli.


Meillä on siis kaksi taaperoa. Ei yhtään vauvaa enää.

Tämä vauvakirja on siis saatu päätökseen. En tiedä käännänkö enää uusia lehtiä esiin. Ehkä toista kertaa esiin purskahtava uhma saa runosuonet jälleen sykkimään kanssasisarien apua tarvitaan jälleen. Mutta nyt toistaiseksi tämä oli tässä.

Kiitos mukana kulkemisesta. Kiitos kommenteista. Kiitos vertaisuudesta. Kiitos.


Hyvää uutta vuotta ja rinta rottingilla kohti uusia haasteita!



Kahden viivan kansalainen kiittää ja kuittaa.

Hyggeintä joulua..

Koko-ongelmia *

*Arkistojen aarteita, ajalta juuri kun ensimmäisemme oli kannettu kotiin ja oli todellakin ylimääräistä aikaa pohtia mitä sille laittaisi päälle. Nyt tosikoisemme saa päällensä juuri sitä mitä sattuu pyykkäyshuoneesta löytyvän. Jos ylipäätän jotain löytyisi puhtaana.... oi niitä aikoja.


3.9.2011

Kun kotimme oli vielä vauvaton, oli pääni täynnä käytännön kysymyksiä ja ongelmia liittyen vauvan tarvikkeisiin ja vaatteisiin. Hamstrasin ennen laskettua aikaa ystäviltä ja fidasta kasoittain vaatteita, erilaisia kokoja ja malleja, kuin ydinsotaan valmistautuessa.

Jäjestelin vimmalla vaatekaappia, johon olin viikannut pieniä vaateparsia kokojensa mukaan eri pinoihin. 

Pidin äärimmäisen tärkeänä, että vähintään neljää seuraavaa kokoa olisi käden ulottuvilla salamannopeasti, sillä kaikkihan hokevat että lapsi kasvaa niin nopeasti ettei huomaakaan.

Tarkistin pinot vielä kahdesti tämänkin jälkeen uudelleen, sillä huomasin, että jotkut vaatteet olivat kokomerkinnöistään huolimatta isompia kuin toiset. Siis total kataströöf.

Huolestuin tonkiessani  varastoja, oliko pienimpiä kokoja varmasti tarpeeksi, omistimmeko sopivasti erilaisia vaatekappaleita kuten kietaisubodyjä, potkuhousuja, paitoja, aluspaitoja ja sukkia (joita ainakin noin 50 kpl!!!) erilaisiin tilanteisiin.

Vaatteita näytti vauvattoman silmiin olevan auttamattomasti liian vähän, joten hamstrasin vielä vähän lisää eri kokoja.

Panikoin myös minkä kokoinen rontti olisi oikein tulossa. Mistä tietäisin, pitäisikö minun hankkia lisää 50 senttisi vai jo 56 senttisiä vaatteita. Lopulta paniikki ulottui sairaalakassiin asti. Minkä kokoista laittaisin sinne kotiintulovaatteeksi? Tää vain nää, vai nuo, vaiko kaikki?!?

Koko-ongelmat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä kunnes vauva syntyi. Jo sairaalassa se puettiin liian isoihin putkareihin, kietaisupaitaan, joka ei pysynyt päällä sekä liian pieneen pipoon. Mikään vaateparsi ei oikein istunut päälle, mutta se oli toissijaista. Kunhan oli lämmin, mitä siitä jos hihat hiemat roikuvat, kaksi jalkaa on samassa lahkeessa tai pipo lentelee jatkuvasti päästä.

Meillä on sentään vauva!!

Kotiin päästyämme olen jatkanut samaa linjaa. Kappas vain, asusteista menevät päälle ne, mitkä on helppo pukea (kietaisubodyt) ja ne jotka mahtuvat. Pikku likkamme on mallia pitkä ja paksu mutta lyhytkätinen. Tästä seuraa, että 56 senttiä pitkä rääpäle on liian iso oman mittaisiinsa vaatteisiin, mutta isommista jäävät hihat ja jalkaosat aina lerpattamaan. Mutta ei se sitä itseään näytä haittaavan.

Nyt kiroan ahtaiksi tunkemiani hyllyjä, joilla on tarjolla viittä eri kokoa samoja retkuja. En tarvitse kuin yhtä tai kahta kokoa ja ylipäätään muutamaan vaatekappaletta kerrallaan. Kierrätämme muutamaa hyväksi todettua bodyä päivästä toiseen kunhan pesusta tulevat. En myöskään ole ehtinyt saati jaksanut tutustua siihen, miten kaapissamme olevat ihanat ja söpöt pikkumekot oikein istuisivat vauvan päälle.

Käytännöllisyys ajaa lujaa ohi valinnan vapauden ja hienojen kuosian, kun hoitopöydällä sätkii nälkäänsä itkevä, haiseva, nipainen pieni murmeli.

Valehtelisin jos väittäisin...

... ettei tämä käy hermoille.

Meidän isompi tyttö on löytänyt ihanat valehtelun ja huijauksen salat. Joku voisi käyttää tästä lievempiä sanamuotoja kuten juksaus tai höpöjen puhuminen. Mutta kun mimmi ihan suoraan valehtelee päin naamaa.

Tää on joku ikävaihe. Joku sellainen, jossa on tajuttu että totuutta voikin vääristellä oman edun mukaan. Sellainen vaihe, jossa äidille ja isälle ei tarvitsekaan kertoa kaikkea, osan totuudesta voikin pitää itsellään.

Ihan kiva vaihe.

Tämä näkyy kaikessa pienessä, kuten siinä montako xylitolpastillia juuri katosi suuhun. Otitko yhden -kysymykseen vastataan joo, vaikka posket pullottavat.

Toinen ilmenemismuoto on ihana  "äiti sano että saan ottaa", vaikkei tällaista lupaa ole koskaan äidin taholta annettu.

Vihoviimeinen ja kaikista ärsyttävin muoto on se, että tyttö tietää jonkin asian olevan kielletty ja se perkule menee kuiskuttamaan pyyntönsä vaikkapa mummille. Se tampio ei tajua, että kuulen kaiken.

Tai siis se ei vielä tajua. Kohta se tajuaa senkin, että voi kuiskuttaa hiljempaa tai silloin kun äiti ei ole paikalla.

Miten ihmeessä tätä asiaa pitäisi ratkoa?

Yritän kannustaa lasta valitsemaan totuuden. Esimerkiksi niin, että ilmaisen tietäväni hänen huijaavan ja toivovani hänen olevan niin iso tyttö, että osaa valita oikean vaihtoehdon ihan itse.

No tämä ei onnistu sitten alkuunkaan.

Sitten yritän kertoa, kuinka tärkeää on puhua totta, muuten muille tulee harmi.

No ei onnaa.

Sitten kaivetaan taas perus uhkaa, lahjo, kiristä ja  - isännän lisäämä neljäs keino - luo katteettomia lupauksia repertuaari esiin. Mutta ei tämäkään toimi.

Argh.

Pitää kaiketi selittää ja perustella ja kertoa ja odottaa, että ymmärrys rehellisyyden merkityksestä kasvaa kuin kasvaakin pikku hiljaa.

Jotenkin aavistan, että jos tämän hemmetin vaiheen nyt mokaan huutamalla ja riehumalla, seuraa tästä myöhemmin isompia ongelmia salailun ja valehtelun myötä. Viimeistään teininä.

"Meillä on kaikki hyvän täällä kotona. Ei tänne ole tulossa kuin Sanna yökylään. No ei nyt mitään megabileitä tai juomia äiti c´moon....."

Tää on niin nähty tää vaihe.

Nappikauppaa

Äidilläni on tapana hamstrata kaikennäköistä. Ja minulla tapana periä ne omaan kaappiini.

Tällä kertaa sain lahjoituksena peltipurkillisen vanhoja talteenotettuja nappeja. Ja se purkki ei ollut mikään pieni pastillirasia.

Tuskastelin tovin näitä muoviläpyköitä ja ihmettelin miten ne tuntuivat niin tutuilta.

Muistin sitten yhtäkkiä fläsärin, jossa leikin itse pikku nappulana näillä kotimme olohuoneessa. Nämä olivat minun aarteitani. Sain ne aina pyytämällä äitini ompelukorista.

Laskin usein näitä nappeja, keräsin kaikki samanlaiset omiin pinoihinsa, järjestin niitä värijärjestykseen, isoimmasta pienempään ja niin edelleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.

(Aika neuroticbrain. I know)

Pistin hyvän kiertoon seuraavalle sukupolvelle ja lämäsin eräänä heikkona hetkenä peltipurkin ykköselle kouraan. Ja kas. Tuo mukuloista mainioin istui tunnin hypistellen nappeja, piti niille kauneuskilpailuja ja lajitteli niitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Pitkään. Hartaasti. Semineuroottisesti. Ei ole omppu (taaskaan) kauas puusta tippunut.

Yksi vaihe takana

Havahduin joku aika takaperin ettei meillä oikeastaan enää asu kotona vesikauhuista uhmatuhmaa tyttöä. Tämä konkretisoitui, kun tuijotin jokseenkin hämmentyneenä eräänä lauantaina Dylanin brunssilla vierasta kaskivuotiasta kiukkukallea.

Jätkä riehu minkä kerkesi, heittäytyi maahan, kiljui, ei ymmärtänyt äitinsä kaskyistä puoliakaan eikä todellakaan tehnyt elettäkään totellakseen niitä.

Pisteeni i:n päälle tämä hurmuri iski tosikoistani kaaliin jollain pikkuvasaralla. Ja toisti tekonsa. Ja yritti kolmannenkin kerran, vaikka äiti teki kaikkensa estääkseen.

Ensin pysähdyin miettimään mikä ihmeen kotikasvatuksen puutos jätkällä oikein on. Sitten tajusin kysyä muksun äidiltä pikkuriiviön ikää.

Kaksi. Se hemmetin toinen elinvuosi. Se perkuleen taistelun vuosi. I so feel ya.

Ymmärsin jättää heikon kasvatuksen syyttelyn samantien taka-alalle. Tajusin samalla huikean kontrastin kolme ja puolivuotisen esikoiseni ja uhman syövereissä hilluvan pirulaisen välillä.

Ei meidän esikko enää kiukuttele noin, tai jos kiukuttelee, on se yleensä aiheesta. Eikä se oikein enää ole päätönkään riehuja tai maahan heittäytyjä. Sen kanssa voi jopa neuvotella. Ja se ymmärtää.

Huikeinta on, että isäni - tuo maailman lyhythermoisin ja räjähtävin henkilö - huomautti pari päivää sitten meillä yöpyessään, että tuo tyttöhän on taas ihan kiltti, voisin ottaakin sen taas hoitoon.

Vau. Uhma on poissa.

Yhdeltä.

Ai niin joo, tässähän oli se probleemi, että niitä on kaksi.

Äiti mä taiteilen

Meillä asuu kotona SUUUURI taiteilijan alku. Sellainen todellinen hurmoksessa oleva. Kaikki liikenevä aika käytetään askarteluun, maalaamiseen ja piirtämiseen.

Jossain vaiheessa kyllästyin kaivamaan jatkuvasti useita kertoja päivässä penaalia ja piirtopaperia esille. Ratkaisin homman sijoittamalla aivan kaikki askartelukamat muskun ulottuville. Sieltä sitten riivitään milloin mitäkin, esille. 

Kynien lisäksi pöydän äärellä usein leikellään ja liimataan, eikä minun tarvitse puuttua peliin. Paitsi ehkä siivoamisessa.

Tarha on tuonut askartelun maailmaan kivaa lisävirettä. Sieltä tuntuu pukkaavan kotiin vähän väliä ties mitä virallista ja epävirallista taideteosta. Miltei aina lokerolle mentäessä sieltä kurkkaa milloin mitäkin hengentuotetta.

Ja tämä tuottaa omat haasteensa.

Kannan nimittäin selkävääränä kaikennäköistä töherrystä ja leikeltyä taidetta kotiin. Muutaman kuukauden aikana tätä on kertynyt jo kansiollinen. Ajattelin että omatoimisesti tehdyillä piirustuksilla olisi jokin suuri merkityskin, tai että ne kuvaavat jotain hienoa asiaa. Saan kuitenkin aina vastaukseksi muksulta, että ne ovat vain "taidetta".

Aha. 

Meillä on selvästi erilainen taidemaku.

Siispä perustin vaihtuvan taidenäyttelyn jääkaapin seinään. Ja viskon loput teokset mäkeen sitä mukaa kun uutta pukkaa. 

Ups. Saikohan tätä sanoa ääneen?

No saa. Rohkaistuin paperikierrätykseen tosin vasta juteltuani tarhassa ohimennen erään äidin kanssa. Hän kantoi laillani samanmoista kasaa mysteerisiä puuvärivedoksia kotiinsa huokaillen. Todettiin siinä ohimennen, että näillä ruokitaan sitten paperinkeräysastiaa illan tullen. Kunhan niitä on ensin ihasteltu tovi kotona.

Antaa luovuuden kukkia ja jaetaan vain äitien kesken tämä pieni salaisuus.

Uniikkia taidetta.

Got lucky this time

Hih, sainpas omani. Piti olla nopea. Toooosi tosi nopea. Vuorokaudessa kuulemma loppuivat. Taas. Nämä viedään käsistä.

Ai mitkä? No Vimman lettileggarit tietty!

Ja ihan vain mulle, nää on K18!!

Iglo ja Indi

SiLLe PienEmmÄLle 

TäÄ    TaI täÄ  

VAi sItTeNKiN TuO

  VAikO TuO?  

Ja IsOmmAllE tää 

   vAi    vaI nÄÄ?!  

VAi KaiKKi!?

Islantilaisessa Iglossa ja Indissä on liika valinnan vaikeutta, vihdoinkin!

The Canadian Elf

Kanadassa on hauska perinne The Elf on the Shelf. Se on tavallaan joulukalenterin korvike, johon koko perhe voi osallistua joulun alla.

Lapsille viritetään tarina, jossa joulupukki lähettää joulun alla tonttuja tarkkailemaan koteja. Lapset voivat olla ovaleia ja yrittää metsästää tontun. Metsästykseen tarvitaan purkki vaahterasiirappia ja sopiva ansa. Esimerkiksi kori, jonka alle siirappipurnukka piilotetaan aina illan tullen.

Aamulla sitten joukolla ihmetellään onko ansa lauennut vai ei. 

Jossain vaiheessa tonttu on niin ahne, että sen on ihan pakko yön aikana livahtaa ansaan, josta se sitten aamun tullen löydetään.

Tontut ovat kuitenkin saaneet Joulupukilta tiukat ohjeet olla täysin liikkumatta, kun on päiväsaika. Niinpä se on aivan liikumaton ja saa hyllyn reunalta kunniapaikan mistä tarkkailla perheen puuhia.

Illan tullen, kun kaikki ovat taas menneet nukkumaan, herää tonttu eloon ja käy raportoimassa lasten päivän puuhat joulupukille.

Kun tonttu sitten palaa isäntäperheensä kotiin on sillä aina pakottava tarve tehdä pieniä kepposia tai sitten se joutuu muuten vain pulaan seikkaillessaan kotona. Aamulla ensimmäisenä etsitäänkin tonttua, joka voi olla missä päin kotia tahansa. 

Joskus se löytyy piparipurkkiin kurottamasta, joskus se on sotkenut hammastahnaa pitkin poikin, joskus kaivellut kukkaruukkuja tai joutunut kattolamppuun keikkumaan.

Sieltä se sitten jää kiinni "itseteossa" paikalleen jähmettyneenä ja palautetaan omalle vahtipaikalle päivän ajaksi. Kunnes taas koittaa yö ja uusien kepposten aika...

Jouluaaton alla tonttun sitten eräs yö vain katoaa. Se palaa joulupukin luo auttamaan aattoyön lahjojen jaon kanssa. Sitä ei näy ennen ensi vuotta, kun taas ryhdytään lasten kanssa kiinniotto puuhiin tietenkin vaahterasiirapin kera.

Pyyhitään tämä päivä muistista, jooko

Joskus on sellainen olo, että voisi tunkea jälkikasvunsa tehosekoittimeen. Vailla tunnontuskia.

Sellainen päivä oli tässä hetki takaperin.

Muksut riekkuivat koko edellisen yön. noin kymmenellä herätyksellä, kolmella kauhukohtauksella ja yhdellä kettumaisella unikoulun puolikkaalla. Jäjelle  jäi noin tunti kunnollista uniaikaa. Sitten herätys koettikin jo klo 05.12. (Anna armon käydä edes joskus jooko?!)

Väsymys siis painoi päälle ihan kaikilla heti alkumetreistä lähtien.

Huomasin kauhukseni huutaneeni ääneni käheäksi jo kello kahdeksalta aamulla. Olin karjunut perkelettä jo kolmesti, passittanut isomman huoneeseensa pariin otteeseen ja huutanut pienimmällekin että pidä hemmetti välillä suus kiinni.

Aamun kaoottisiin tunteihin mahtui seinään piirtämistä, leluilla paiskontaa, pikkusiskon rääkkäämistä, äidin hermojen menetystä, puhelimen puremista, lahkeessa roikkumista ja niin edespäin. Haasteita satoi oikealta ja vasemmalta. Joka toisessa stiplasin.

Kymmeneltä koetti muskari. Soudin ja huopasin lähdön kanssa viimeiseen asti. Kannattaako nyt julkiselle paikalle lähteä tällä porukalla juuri tänään?

No kannatti. Muskari oli päivän kohokohta. Sen jälkeen taas rymistiin. Nälkäiset kakarat kotiutettuna kello 11 huomasin toistamiseen karjuvani keuhkojani pihalle. Toinen kitisi syöttötuolissa nälkäänsä ja toinen huusi lautanen edessää lisää maitoa. Mielessä pyöri vain lause "Vi**u ku mikään ei riitä teille"!

Oma keittoni tietty jäähtyi pöydän kulmalla. Kahvista en edes viitsi mainita. Jossain välissä ehdin kai senkin pistää suoraan suoneen.

Kahdeltatoista unet kutsuivat. Hah! Pienempi paiskottiin pihalle jäätävän taistelun jälkeen. Isompi ei tietenkään suostunut nukkumaan yhtään mitään missään. Itse väsynyksestä kankeana koomasin sohvalla ja kiukuttelin kun en saanut olla sitäkään hetkeä yksin.

Välipala-aikaan rähinä oli taas käynnissä. Äiti huutaa hoosiannaa samalla kun kaataa jollekin johonkin astiaan maitoa. Tuloksena koirankuppi, jossa valio plussaa. Siinä on turha enää yrittää käskeä jälkikasvuaan käyttäytymään ruokapöydässä. Kasvot on menetetty päivän aikana jo niin monta kertaa.

Hävettää.

Päivällisen aikoihin koetti pelastus. Mummokavalkadin jäsen ehdottaa extempore lapsen yökylään ottamista. En piittaa pätkääkään että on kyse arkiviikosta, vaan vien vanhemman mukulan välittömästi hoitoon ja huikkaan, että ei tarvi palauttaa. Ja vieläpä ihan tosissani.

Enää perus iltakäninät sen pienemmän kanssa ja sitten unta kaaliin. Josko joku päivä joskus vituttaisi väsyttäisi vähemmän?

Kaksin vai kolmin?

Pikku oidipus viettää harvinaista omatoimista hetkeä pyykkikorissa

Kun päivät on sumuisia väsymyksestä, on yritettävä päästä helpoimmalla mahdollisella keinolla eteenpäin. Huomasinkin yhtenä päivänä pohtivani onko se nyt helpompaa olla kotona kahden vai yhden lapsen kanssa?

Siis kummalla äiti pääsisi helpommalla.

No yhden lapsen kanssahan päivät ovat vailla uhmaikäisen aiheuttamia konflikteja. Tällöin alle vuosikkaan kanssa istutaan lattialla, ihmetellään palikoita ja soitetaan kellopeliä. Välillä voi viettää vaikka tunnin ihmettelemällä pyykkikoria, jonka sisälle voi kömpiä. Ihan sulassa sovussa. 

Ja  mikä parasta, nautitaan päiväunten tuomasta omasta ajasta.

Toisaalta, tällöin joudun kestämään järkyttävän määrän oidipuskompleksisen lapsen läheisyyden kaipuuta. Lahkeessani ja paidan kauluksessani roikutaan jatkuvasti. En pääse vessaan tai ruokapöydän äären yksin, aina on joku kitisemässä jaloissa. 

Kahden lapsen ollessa samaan aikaan kotona, pienempi löytää sielunkumppaninsa isommasta. Silloin ne leikkivät vieretysten lattialla ja minä saan lukea lehteni ja juoda kahvini rauhassa.

Toisaalta näinä päivinä toimin jatkuvasti erotuomarina. Älä ota toisen kädestä- ja ei saa töniä - lauseet täyttävät päivän. Näinä päivinä on myös turha haaveilla tauoista. Koko ajan on joku rauta tulessa ja toinen kohta roihahtamassa. Pelkkä sapuskoiden vääntämäinenkin kahdelle tuottaa hikipisaroita otsalle.

En vieläkään tiedä mikä on hyvä kombo ja kumpaan suunta kallistuisin.

Liitettäköön soppaan vielä se, että joinain päivinä on syntisen ihanaa olla töissä, tällöin en katsele kummankaan kakaran perään kahdeksaan jumalalliseen tuntiin. Tällöin nautin kahvista, hesarista, vessarauhasta ja omasta ajasta koko päivän. Saisinkohan valita tämän vaihtoehdon?

Joulun aloitus

Joulutunnelmaa haettiin koko porukalla Weegee talolta Tapiolasta.

Paikalla oli acappellaa, joulupukkia, askatelupajaa jos toistakin sekä joulumyyjäiset.

(Ja tietenkin lelumuseo.)

Kohta kai kehtaa laittaa joulukoristeetkin esille omassa kodissa.

Uskomatonta, että jouluun on kuukausi. Siitä enää aavistus eteenpäin ja meillä on kaksi lasta talossa. Vauvavuotta on jäljellä enää hieman päälle kuukausi.

Ylisukupolvista kierrätystä

Meillä tavara kiertää aika kiitettävästi. Tämä ajatusmalli on peruja äidiltäni, joka on asiassa suht vanoutut.

Äidilläni on hyvin vihreät arvot. Työkseen hän ratkoo kestävän kehityksen kiemuroita ja vapaa-ajalla hamstraa antiikkia. Mikään sympaattinen vanha ja vielä käyttökelpoinen esine ei saa jäädä vaille käyttötarkoitusta. Olemassa olevilla esineillä on jokaisella oma tärkeä arvonsa ja asioita on kulutettu meidän perheessä kunnialla aina loppuun.

Olen jokseenkin jo pienenä tottunut lajittelemaan vähintään biot, maitotölkit ja lasit sekä metallit äitini johdolla. Kierrätys on jotenkin iskostunut minuun pintaa syvemmälle. Tunnen aina pistoksen, jos viskaan biojätettä roskakoriin. Erityisen ison pistos syntyy metallijätteen väärästä lajittelusta.

On siis aika tavallista, että sukellan sekajäteroskaämpäriimme huomattuani siellä jotain sinne kuulumatonta. Isännän suureksi ihmetykseksi.

Jotenkin koen jopa huonoa omaatuntoa, jos kuljen ulos ruostumaan jätetyn tölkin ohi. Sitä en kuitenkaan nappaa mukaan, ellei mukanani kulje jo valmiiksi kauppaan matkalla oleva pullokori.

Tulevaisuudessa olen todennäköisesti yksi niistä hulluista mummoista, jotka keräävät käsin puistojen reunoilta roskia mutisten nuorison hapatusta. Mutta en mahda tälle mitään. Ei jotain, millä on käyttöarvoa, voi noin vain heittää pois!

Näen luonnollisesti paljon aikaa ja vaivaa keräyspisteiden löytämiseen. Meidän lähellä ei ole kierrätyspisteitä ja sinne täytyy aina lähteä erikseen. Etäisyys ei minulle saa olla tekosyy.

Jaan kierrätysaddiktioni mielellään eteenpäin jälkikasvulle. Meillä Esikoinen kulkee mukana näille metalli- ja lasipakkausten kierrätysretkille. Hän saa itse lajitella lasit värittömiin ja minä sillä aikaa tölkin omiin pömpeleihinsä. Olen myös kertonut hänelle miksi kierrätän ja miksi se on tärkeää asia, joka koskee ihan joka iikkaa täällä pallolla.

Jos emme kierrätä, hukumme omaan roskaamme.

Esikoinen tietää jo mitkä roskat lajitellaan kotona mihinkin sankoon. Ja toivottavasti hän pian huomauttaa minulle energiajaeastiamme puuttumisesta. Jälkikasvu olkoon edellistäkin viisaampi.

Vanhempain vahvistusta

"Jos parisuhde voi hyvin, niin perhe ja lapsetkin voi."

Toisin sanoen älä ikinä elä parisuhdettasi vain lasten kautta.

Tämän ohjeen sain enoltani ensimmäisen muksumme synnyttyä. Silloin tuhisin, että joo joo tää on ihan helppoa, eikö?

Parisuhde on kuitenkin muksujen kanssa koetuksella. Mistään äkkiriiseistä ei ole kyse, vaan pitkästä haastavasta ajasta, jossa karikoita ovat vähäinen yhteinen aika, univelat, oman identiteetin kriisiytyminen vanhemmuuden myötä ja vaikka ja mitä hauskaa. 

Erityisesti toisen muksun jälkeen mutkia on tullut matkaan. Yllättäviäkin mutkia. Perheen pyörityksen keskellä aika vain tuntuu olevan totaalisesti kortilla parisuhteen näkökulmasta.

Ennen ajattelin että huonosta suhteesta kertovat jatkuvat riidat ja ovien paiskonta. Nyt tiedän, että myös hiljaisuus om vaaran merkki.

Edellä mainitut vaaran paikat ovat aina olleet tiedossani. Olen kuitenkin päästänyt otteeni lipsumaam vaarallisesti käsistä. Kontrolli on miltei kadoksissa. Arki vyöryy päälle sellaisella kohinalla, ettei puoliskonsa ääntä enää kuule kuohun keskellä.

Mikään ei meillä nyt ole akuutisti huonosti, mutta kaikki jotenkin on seisahtunutta. Itse elän arkea voimakkaasti lasten kautta. Ne täyttävät päiväni eikä muita meinaa mahtua mukaan.

Isäntä taas elää töitä, harrastuksia ja lapsiaan. Siinäkin on tekemistä.

Sitten pitäisi vielä elää itselleen. Parisuhde tuleekin vasta kolmantena, tai neljäntenä.

Ja kas näin on enoni viisaudet ja varoitukset unohdettu kertaheitolla. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Apua!

Siispä pidimme palaverin, lähdimme torvet toitottaen vihollista kohti ja sotaan puolustamaan parisuhdettamme. Huolehdimme haavoittuneista, rynnimme kohti valoisampia tienoita.

Teemme toisillemme illallista, hieromme hartioita, nyhjäämme sohvalla vieretysten, pussailemme, halaamme. Ja osallistumme parisuhdekurssille.

Viimeisin on Kataja ry:n Yhdessä vanhempana päivä. Siellä ei setvitä mitään kriisejä, vaan pikemminnkin tunnistetaan perheen jo olemassa olevia voimavaroja.

Ja niitä meillä on, unohdimme vain sen.

zz.zzzZZ.zz.z...

Soitin isännälle eilen kesken työpäivän:

"Onko tässä kuule yhtään mitään järkeä olla töissä!"

Puhelu tehtiin riipaisevan itkuisella äänellä ehtekä enne kirjanjulkitamistilaisuutta, missä olisi pitänyt olla hehkeänä lausumassa viisaita omasta työstään.

Vierivän kiven on laitanut liikkeelle massiivinen väsymys. Ihan massiivinen. Meillä on joku hemmetin yökirous jälleen käynnissä. Pieni ja iso heräävät molemmat kaanonissa tai erikseen tunnin välein. Tätä menoa on kestänyt jo parin viikon ajan.

Isompi on keksinyt taas jälleen kerran yöllisen vaelluksen milloin mistäkin syystä. Yksi yö se ilmaantui ovellei lmoittaen että tyynystä on lähtenyt tyynyliina. Voi jeesus. Ja tähän päälle vielä perus kauhukohtailut.

Ja se pienempi, meidän intiaanipäällikkö nukkuu kuin tukki on alkanut heräillä myös. Ihan omia aikojaan ja lisäksi vielä isosiskonsakin kirkumisiin.

Vasta aamuyön tunteina pääsevän vanhemmat uneen. Tällöinkin yleensä vähintään yhden tai kahden lapsen kantapäät suussa.

Isäntä nukkuikin viimeyön sohvalla evakossa, minun vuoroni on ensi yönä. Paikka ei ole hääppöinen ja menisin mieluumin saunan lauteille nukkumaan. Mutta kun siellä ei ole sitä kattoa enää ja pelkään että oravat hyppivät silmille kesken yön.

Niin, mutta että onko tässä mitään järkeä olla pienen vauvan äiti ja olla töissä päiväunten ulottumattomissa? Siihen on vissi syynsä miksi ihmiset pysyvät kotona lastensa kanssa pitkään. Töihin ei välttämättä kannata tulle ennen kuin kotona nukutaan yöt.

Mutta kun minä haluan ravintoa aivoilleni, virkistystä sielulleni, ajatuksia mielelleni.

Sinnitellään(kö) vielä tämä vuosi loppuun. Jooko.

Laina kanssasisarelta

Sataa sataa ropisee, sisälle!

Meillä ei ole juuri nyt  vessassa kattoa. Yllärinä viime viikon vessan kaakeileita pitkin valunut kummallinen vesitippa paljasti paritalon katon olevan mätä. Tai ainakin vakavan korjaustarpeen edessä.

Nyt huudetaan jippii.

Vessa, jonka yläpuolella vesivahinko on, on tietenkin se kylpyhuone. Se missä on suihkut, pesukone ja koko kotitalouden pyyykkihuollon ydin.

Siksi purskautin aamukahvit remonttireiskan päälle, kun kuulin sivulauseessa vahingon tarkoittavan käytännössä kuukauden kattoremonttia, kylpyhuoneen laatoitusten räjäyttämistä ja vessan sulkua täksi ajaksi.

Tämä perhe lähtee siis evakkoon ja äkkiä. Ainoa paikka mihin päästään on anoppila.

Nyt huudetaan kovempaa jippii!

Mahdollisesti kuukausi evakossa anopin luona. Se on pitkä ja kivinen taival. Joo, lastenhoitoapu on lähellä. Aivoon alkaa kuitenkin ottamaan pahasti siinä vaiheessa, kun todetaan sen piiriin kuuluvan itse Isännänkin.

Antakee voimia nyt tähän.

Saan taas taistella vaimon  vs. anoppi battleja mm. siitä, kumpi pesee Isännän kalsarit ja sitä rataa.



No, lähdetään nyt siitä, että onneksi on katto pään päällä. Ei sovi kitistä. (Paitsi nurista saa vähän, irti mieheni boksereista, et varmana viikkaa niitä!!!!!!)

Meteorologian pikakurssi, kiitos.

Äitiyneuvolassa pitäisi olla puolen tunnin oppimäärä meteorologiaa ja äityispakkauksissa vielä pieni kertauksen pikaopas. Tai sitten joku applikaatio puhelimeen, joka yhdistää forecan säätiedot ja kokeneen perhepäivähoitajan pukeutumisosaamisen yhedllä napautuksella.

Viimepäivien aikana olen huomannut säiden ennustamisen perusteiden jääneen minulta selvästi väliin.

Olen pukenut toissapäivänä lapseni pelkkään välihaalariin ja -tumppuihin ja lähettänyt sen tarhaan. Tuloksena kotimatkalla kylmää valittava jääkalikka sinisine sormineen. (0'C)

Olen eilen pukenut lapseni hieman edellisestä päivästä viisastuneena edelleen välikausihaalariin, mutta tällä kertaa villahalarin kera. Ja katsonut työpaikan ikkunasta, kuinka taivaalta sataa lunta ja räntää - kiroten välikausihaalarin maasta taivaaseen. (+1'C)

Olen tänään lähettänyt jälkikasvuni riekkumaan kunnon talvitamineissa, villahaalarissa ja talvirukkasissa, villasukkineen päivineen. Ja todennut autolämpötilanmittarin osoittavan jälleen kerran jotain ihan muuta, kuin mitä puin sille päälle. (+3'C).

Nyt se "weatherforecast for dum mums" -applikaatio tänne kiitos.

Nämä mulle muistuttamaan, PuluDesign

Game Over.

Sytytimme eilen kynttilän ikkunalle. Isäntä kertoi töistä tullessaan murheellisia uutisia. Työkaveri oli kesken kaiken kotimatkan tuupertunut ja menehtynyt todennäköisesti ennen kuin pää kopsahti maahan.

Äkillinen aivoverenvuoto. Game over.

Kolmikymppiseltä tutkijan alulta jäi taakseen vaimo ja pieni lapsi uunituoreeseen asuntoon. Pelkona on, että perheenlisää oli suunniteltu, tai se on jo matkalla. Käsittämätöntä. Elämä ei ole reilua eikä sitä aina ymmärrä.

Koko loppu illan kurkkuani kuristi. Väkisinkin mieleen tuli ajatus siitä että mitä jos. Mitä jos yhtenä päivänä soitettaisiinkin meille poliisista päivää.

Siinä hetkessä koko nykyisyys räjähtäisi kappaleiksi. Perheidyllistä tulisi sekunneissa menneisyyttä ja tuleva olisi täysin tuntematon. Ahdistava sellainen.

Ensimmäisenä ajattelisin varmaan tökerösti taloutta. Miten ihmeessä velat menisivät? Eihän meillä ole testamenttiakaan? Kuka maksaisi autovakuutukset ja lainaerät?

Seuraavaksi iskisi arjen ahdistus. Kukaa korjaisi pihan portin? Entä vaihtaisi autoon etuvalon? Entä putsaisi rännit?

Sitten iskisi todellisuus. Miten kertoisin lapsille. Miten selviäisin.



Rutistimme eilen kovaa toisiamme, viivyttelimme pitkään meidän neljän omassa yhteishalissa. Tästä täytyy olla iloinen nyt eikä huomenna. Elämä ei tunne itsestäänselvyyksiä ja pysyvyyttä.

Iltapuhteita

Kokkasin iltapuhteiksi mökiltä kotiinpaluun villiinnyttämille kauhukakaroille sormivärejä.

Touhun jälkeen kylppäri ja lapset näyttivät hetken siltä, että joltain olisi extempore poistettu munuainen. Mutta toisaalta, punainen lopputulema jotenkin vain sopi halloweeniin.

Resepti on täysin syötävä ja sotku vedellä pestävä, ilmeet onnellisia niin lapsilla kuin aikuisillakin.

1 dl maizenaa
2,5 dl vettä
2 tl sokeria
Elintarvikevärejä.

Kuumenna kaikki patsi värit. Sekoita kunnes liisteriä. Jaa kippoihin ja värjää eri väreillä. Sotke sielusi kyllyydestä.

Kylppärissä.