Jolloin takanani puuskuttanut körilä ampaisi ohitseni ja kiilasi asiakasta odottavan kassaneidin luo.
Ja se olikin sitten hänen elämänsä viimeinen erhe. Tai ainakin imettävän äidin ja hänen mukulansa kiilaus (ainakin toivon niin). Nimittäin räjähdin äitiraivon voimalla, keskellä kirkasta päivää. Toruin huudon ja itkunsekaisella äänellä miestä huonosta käytöksestä, toisten huomioimisen törkeästä puutteesta ja tunteideni loukkaamisesta. Sekä herranjumala LAPSENI kiilaamisesta! Pieni lapseni kohtasi ainakin maailman toiseksi suurimman vääryyden...
Tuskan hiki otassa katselin, kuinka mies kuitenkin maksoi asiansa ja poistui kaupasta, minä edelleen raivosta soikeana.
No, se siitä.
Tänään kohtasin syvältä kumpuavan raivoäidin toista kertaa. Tällä kertaa ei mukana ollut pilttiä, jota olisi voinut käyttää häikälemättä hyväksi ja raivon inspiraationa. But who cares. Työkoneeltani nimittäin hävisi mystisesti tiedostoja ja asiaa selvittäessäni sain vastaani kettuilevan atk-neron. Siis sellaisen joka apua pyydettäessä vain haisee pahalle, käskee tarkistamaan että tietokoneen töpseli on seinässä ja kaivaa samalla kynän kumipäällä nenäänsä.
Hyissss**an.
No, kettuileva nuljake sai tuta raivokohtauksen, kun kävi ilmi, että hänestä johtuneesta virheestä verkkolevyltäni on hävinnyt pala aineistoa, kahden päivän työni ja aineiston seurantatiedostoni. Jotka kuulemma eivät olleet enää palautettavissa. Mikä on kohtalaisen katastrofaalista. Ja vielä sopivasti varmuuskopionnissakin oli ollut häikkää ja tiedostot todellakin ovat hukassa.
PERKELE.
Ehkä tää sittenkin oli tutkijaraivoa, mutta ainakin lähellä sitä leijonaemon karjuntaa, mikä on ollut meikälle tutumpaa viime vuodelta. Äiti lastaan ja tutkija aineistoaan puolustaa, viimeiseen hengenvetoon asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti