Ekan hoitopäivän aamuna mukula näytti tajuavan mistä on kyse. Se haistoi heti palaneen käryn, kun hoitotäti saapui kotiimme. Se roikkui lahkeesani koko aamupäivän ja kirkui. Siis näytti koko hurmaavan puolensa kertaheitolla. Siinä sitten anteeksipyydellen toistelin, että on se yleensä eh paljon öh iloisempi.
Hoitotäti totesi vain reippaasti että kaikki ne mukulat huutaa kun äiti on paikalla, että kannattaa nyt vain äkkiä poistua niin tilanne rauhoittuu. Ja näin olikin kuulemma käynyt. Murmeli oli olli nätisti koko päivän, syönytennätykselliset määrät kasvissosekeittoa (what a fuk!?) ja mennyt kiltisti päikkäreille (what what whaaat???!)
Omat henkilökohtaiset tärkeyspisteeni ja ainutlaatuisuuden kruununi tipahtivat sen sileän tien. Näköjään sille kelpaa sijaisäitikin tilanteen tullen.
Äidin ensitunnelmat tilanteesta ovat jälleen kovin ristiriitaiset. Tunteet ja tunnelmat eivät kuitenkaan niin kaoottiset, kuin viime syksyllä, jolloin palasin osa-aikaisena vanhaan työhöni. Nyt en ole samalla tavoin paniikissa, itkuinen ja huono-äiti -syndrooman musertama. Okei, kärsin taas pärin päivän jännitysmigreenista, mutta se on vähintä mitä voin murmelin eteen tehdä, imaista jännitykset itselleni ja tsempata sitä eteenpäi.
Olo on viimekertaiseen verrattuna jotenkin haikea ja samalla tyytyväinen.
Olo on itseasiassa suorastaan jotenkin ylpeä. Olen ylpeä meidän pienestä tytöstä, joka lähtee maailmalle opettelemaan isojen tyttöjen juttuja. Ja ennen kaikkea isojen lasten juttuja. Ei itseasiassa edes taaperoiden, vaan ihan lasten juttuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti