maanantai 4. helmikuuta 2013

Kultakurkkuni

Meille on muuttanut itse suuri musikaalisuus. Murmelaati on viimeaikoina ollut erittäin viehtynyt kaikkeen mistä lähtee ääntä.

Uutuuden karhea kellopeli saa kyytiä niin että puisiin koskettimiin on tullut koloja. Muksu huutaa kovaa kovaa ja hakkaa vehjettä minkä käsistä lähtee. Välillä musisointia (ja äidin hermoja) koetetaan  samoilla kapuloilla olohuoneen pöytää tai tv-tasoa vasten. Seuraava haaste on opettaa miten soitetaan hiljaa.

Lisäksi soiton varastosta löytyvät yhtä hehkeät kaverukset: kaoottisen kuuloinen tamburiini, korvia särkevä vihellyspilli ja iki-ihana miljoonan eri äänen piano. Ja jostain syystä myös eräs hiiri, joka laulaa lohdottumasti ompelemisesta pattereiden vetäessä viimeisiään, kuuluu Murmelin mielestä samaten niiden soitinten kategoriaan...

Soittimilla soitetaan kovaa kovaa ja piano viritetään omatoimisesti lurittelemaan pisintä mahdollista säveltään. Sitten tanssitaan, keskellä olohuonetta, hypitään lahdella jalalla hienoja pomppuja ja tanssitaan lisää. ja soitetaan lisää.

Kaiken huipuksi äiti pakotetaan laulamaan. Yksi laulu ei suinkaan riitä arvon neidille, vaan tämän ja seuraavan ja sitäkin seuraavan jälkeen vaaditaan lishää lishää. Jotenkin olen päässyt toistaiseksi pälkähänstä kaivamalla muistien syvistä uomista kaikki vanhat laulun pätkät mitkä ikinä osaan, mutta uusiakin pitää kai pikku hiljaa opetella. Laulajan näkökulmasta näet jänis istui massa ja pienen pieni veturi alkavat kymmenennen toiston jälkeen olla aika out.

Suureksi hämmästyksekseni muksu on alkanut myös itse laulaa mukana. Kun hämähämähäkissä lauletaan armaasta auringosta huokaisee pieni yleisöni haltioissaan tismalleen oikeassa kohtaa aauinko. Samaten eilen bussimatkalla kaupungilta kotiin, kaikui isännän vierestä penkiltä koko matkan: ihha-hhaa ihha-hhaa hepoti-taa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti