Päivähoitokuviot ovat tuoneet kotiimme uuden ilmiön, iltapirun. Päivisin niin mukavaa palautetta ja kehuja saava tyttömme muuntuu vanhempien kotiin saapuessa terroristiksi, tuttavien kesken: teroriinaksi.
Tämä lienee jonkin sortin mielenosoitusta tarhaan jättämisestä. Eikä ihme, jotenkin ymmärrän muksun pään isällä kehittyneen saippuakuplan puhkeamisen aiheuttamaa tuskaa., Prkl:n vanhemmat, kehtasitte jättää minut päiväksi vieraan hoiteisiin, olenhan vain pienen ja vaatimattoman elämäni läpi luullut että vietän aikani kanssanne naamatusten aina maailman tappiin asti!
Mielenosoitus ilmenee siis ennen kaikkea iltapiruna. Kotiin saapuessamme on yleisenä rutiinina ollut "annetaan hali kotiin saapujalle". Eipä anneta enää. Kun ensimmäisen hoitopäivän jälkeen saavuin kotiin, kuului jostain olohuoneen nurkasta tyly moi. Thäts it. Tarkalleen ottaen kukkaruukun luota, multakasan keskeltä (sekin vielä!).
Tylysti cool mimmi, käveli huikkaamisensa jälkeen rivakasti ja päättäväisesti ohitseni omaan huoneeseensa. Ei siis halita, eikä pussata? okei? Varmistin hädissäni ja "huono äiti jätti lapsensa päivähoitoon ja saa koston" -tuskissani, että Isäntä oli aiemmin kotiin saavuttuaan saanut saman tylytyksen. Kun olimme olleet kotona tunnin verran tuli muksu vasta ensimmäistä kertaa syliin, ei minun vaan isin. (Tietty. Paska äiti saa aina kuulla kunniansa ensimmäisenä...)
Ja tästähän riemu repesi. Ihan kuin muksu olisi pidätellyt raivoaan, sillä kun kerran syliin oltiin kehdattu nousta, kehdattiin myös kiukutella. Loppuillan meillä asuin huonokäytöksinen kakara, joka huusi ja kiljui joka asiasta, ihan joka asiasta. Se rynkytti syöttötuolia, vaati maitoa, heitteli kirjoja ja ei tahtonut syliin, ja sekunnin päästä tahtoi taas. Argh!
Huokaisimme helpotuksesta, kun iltatoimet alkoivat. Ja vedimme huokauksen päivineen takaisin kiireellä, sillä nukutustaistelu oli valtaisa. Eikä se siihenkään luovuttanut. Mieltä piti osoittaa vielä parituntia nukahtamisen jälkeen. Kymmenen aikaan huoneesta kuului niin aativa UAAARGAAAAH, että sitä piti käydä rauhoittelemassa. Nukuimmekin seuraavan yön toinen silmä puoliksi auki peläten yömörön saapumista hetkenä minä hyvänsä.
Hoitotäti lohdutti, että kuukauden verran menee kaikilla totuttelussa, parin viikonkohdalla ollaan ehkä jo voiton puolella. Kaksi viikkoa. Kuukausi. Meidän tuurilla puoli vuotta. Fukfukfukfuk.
meinasin jo eilen kommentoida, että odotappa vaan.. meillä oli hoidon alettua 2 vkoa aivan normaalia käytöstä, kunnes todellisuus iskostui kääpiön päähän, tää kuvio ei lopu koskaan! mutsi ei kelvannut mihinkään, illat kuvailemaasi kiukuttelua. ja koko tän ajan tyyppi jäi iloisesti hoitoon, ei mitään protestointia siellä. tosin mielummin sitä lähtee duuniin niin, että lapsi ei jää parkumaan. viikko meni tätä, ja suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun hoidossa oli ollut ensimmäiset kiukuttelut, palasi kotiin se kiva lapsi. eli luottamus toiseen paikkaan syntyi kolmessa viikossa.
VastaaPoistaajatellaan tämä niin, että tottakai lapsella on tunteita, joita se ei osaa vielä jäsennellä. tottakai se tuntuu siitä oudolta, että koko sen elämä muuttuu täysin. ja jos se ei reagoisi mitenkään, se olisi paljon oudompaa, eikö? ja joo, se reuhaaminen vituttaa, mutta ihan oikeasti, se menee ohi (ja paljon pahempaa on vielä luvassa, buaha)
välillä on vaikea muistaa miten paljon noi ymmärtääkään. mä aloin jossain vaiheessa kertomaan lapselle etukäteen moneen kertaan mitä tulee tapahtumaan, ja ihan oikeesti se toimii! että kohta lähdetään hoitoon, sen ja sen kanssa leikkimään, iskä tulee myöhemmin hakemaan kotiin yms yms..
Shit. Vai pahempaa luvassa. Tää on taas tätä mun rakastamaa ylämäki alamäki -kuviota. Miksei vaan voi olla mukavaa pitkäkestoisesti? No, ainakin mukavaa on se, että mun ei tartte enää katella päiväkiukutteluja. Kiukuttelun määrä on siis tavallaan puoliintunut, kun en näe mukulaakaan kuin 4 tuntia päivässä.
VastaaPoista4 tuntia. Aika vähän. Heikottaa.
Kiitti tsempistä, mun pitää nyt mennä pureksimaan tätä 4 tuntia päivässä näkökulmaa, joka tuli puskista.