Huono omatunto

Töissä on kivaa, mutta työelämä on rankkaa. Tai ei se ennen ollut, nyt avin loppuu aika. Koko ajan ja joka asiassa.

On ollut mahtavan helpottavaa "päästä" takaisin työelämään. En kuitenkaan arvannut kuinka kinkkisiä tilanteita se tuo mukanaan. Siis perheellisenä, pienen lapsen vanhempana. Entinen työssä käyvä minä ja nykyinen äitiminä ovat taatusti eri tehokkuusluokkassa, aivokapasiteettihaarukoinnissa ja kiinnostuslokeroissa. Ja kaikenkukkuraksi eri aikavyöhykkeillä. 

Nykyään työssäkäynti tuntuu rinnakkaistodellisuudelta aiempaan työssäoloon verrattuna. Jotenkin aiemmin töissä ollessani olin itse itsestäni vastuussa. Saatoin venyttää aikatauluja ja tehdä asiat viimetinkaan jos huvitti, venyä jonkun päivän jos huvitti, sinnitellä nuhanenänä töissä tai olla sinnittelemättä. Mennä omaan tahtiin.

Nyt tahtipuikkoon on päässyt joku muu kiinni. Auta armias, jos jätät jonkun asian viimeisenä päivänä hoidettavaksi, juuri ennen deadlinea. Muksu on takuuvarmasti tuolloin kipeänä ja dedikset paukkuu.  Sama kohtalo on edessä, jos olet varannut supertärkeän kokousajankohdan miljoonan ihmisen kalentereita myötäillen. Ei sitä noin vain kokousteta, jos kapellimestari keksii itselleen koravtulehduksen tai jonkin muun mukavan oireen. 

Eikä tässä mitään, menen työelämässä reippaasti äitiminä edellä. Jään mielellään otiin hoitamaan sairaita. Ärsyttävää on vain jatkuva huono omatunto. Kun kolmannen kerran kuukauden sisään lähettää esimiehelleen sähköpostia aamulla otsakkeella terveisiä sairastuvasta, on jotenkin huono työntekijä -olo. Ja kun taas päivittäin joutuu nipistämään tunneista hakeakseen muksun päivähoidosta, tai kieltäytyy taas tekemästä ylityötunteja samasta syystä tai kun ei todellakaan voi piirunkaan vertaa, korjaan jaksa tehdä piirunkaan vertaa ekstraa viikonloppuisin tai iltaisin, on jotenkin anteeksipyytelevä olo.

Työruletti on aika hurjaa hommaa. Yksikin sairastuminen työmatka tai iltapäivää pidemmälle sijoittuva kokousajankohta on kaataa hiuksenhienoon tasapainoon viritetyn arkikuvion. Minuuttiaikatauluun ei esimerkiksi mahdu tällä hetkellä omia harrastuksia. Tai mahtuisi niitä ilta-aikaan, mutta en jaksa enää siihen aikaan nousta sohvalta. Mielummin menen aikaisemmin nukkumaan ja keräilen univelkojani maksettavaksi (joita ei niitäkään muuten saa enää nukuttua päikkäreillä pois!).

Lääkkeitä tähän on kuulemma muita pikkulapsiperheitä lainaten mega-aikaisin töihin meneminen ja kuusituntinen työpäivä. Meilläkin nämä ovat pian lääkkeinä, jos homma ei kohta rauhoitu.

Tästä huolimatta on kiva pyörittää uutta työ-päiväkoti-omakoti -arkea. Huono omatunto voisi vain vähän hellittää, ainakin tekemättömien töiden suhteen! 

(Ja itseasiassa olen lapseni kanssa vain 4 h päivässä -asian suhteen, en ehdi viedä koiraa kunnolla lenkille -asian suhteen, olen aikalailla väsähtänyt vaimoke -asian suhteen ja en liiku tällä hetkellä pätkääkään -asian suhteen jnejne...)