Eroahdinko saapui eilen kylään. Ensimmäistä kertaa. Ikinä. Tai jos totta puhutaan, olen itse kärsinyt siitä töihin mennessäni, mutta nyt ensimmäistä kertaa se osuin perheemme nuorimpaan. Ja kovaa.
Meillä ei juurikaan ole ollut vierashämmennystä, äidin syliin könyämistä vieraiden läsnäollessa tai oikeastaan yhtään mitään vierastamiseen liittyvää. Ihmettelinkin kun tuttavaperheiden lapsille riitti välillä pelkkä vieraiden ihmisten mulkaisu siihen suuntaan missä piltti oleili, niin pasmat menivät vauvalta sekaisin. Ei meillä vaan.
Meillä ei myöskään koskaan ikinä ole muksu jäänyt parkumaan kenenkään perään hoitoon jäädessään. Vanhemmat ovat saanet aivan täysin hyvillä mielin viskoa mukulaansa hoitoon pikaisellakin varoitusajalla. Tyyliin: mummi ota toi, heippa!
Mutta eilen vierastaminen nosti päätään uudenlaisessa muodossa, nimittäin eroahdingossa. Heti aamulla, hoitajan astuessa ovesta sisään, alkoi jäätävä huuto ja kiljunta. Kuin veitsellä leikaten. Naureskeleva ja iloinen muksu muuttui hätääntyneeksi ja täysin hallitsemattomaksi. Aamupuuroakaan ei aamiksensyntihistorian ensimmäistä kertaa saatu menemään alas senttiäkään. Huuto oli niin jäätävää ja katkeamatonta.
Mitään ei ollut tehtävissä, kuin jättää kirkuva kakara hoitajan syliin ja poistua ovesta. Miltei kyynelehtien.
Onneksi onneksi ONNEKSI en itse ollut se joka ilmiön näki, vaan isäntä. Ja siis jos isäntä kyynelehtii, on meno ollut jo todella raastavaa. Miss murmelaati käytti nimittäin kaikki mahdolliset teaterkorkeakoulun pääsykoe -ilmaisutaitonsa yhdellä kertaa. Isäntä sanoikin, että oli aivan hirveää jättää oma muksu täysin hädässä yksin. Tai ei siis yksi, mutta vieraan hoitoon. Mutta pakko se oli vain lähteä.
Tai todellisuudessa hoitajamme oli kait heittänyt isäntä paran ulos kotoaan ja sanonut että parempi vain lähteä nyt vauhdilla, eikä pitkittää tuskaa. Eroahdingon anatomia kuulemma menee niin, että muksu ei ahdistu siitä että joutuu hoitoon tai vieraan hoitajan luo. se ei ole hommassa lainkaan ahdistavaa. Ongelma on siinä, että se on jo niin fiksu että tajuaa yhdistää asiat niin, että hoitajan astuassa sisään vanhempi lähtee. Eli se siis itkee vanhemman lähdön perään, ei sitä että hoito on kamalaa.
Hoitajamme pitikin meille kädestäpitäen infotilaisuuden, jossa hän ohjeisti poistumaan töihin nopeasti. Rikospaikalle ei saa jäädä kuppaamaan. Lähtöä ei saa myöskään salata ja paikalta sniikata, vaan uhrille täytyy sanoa suoraan ja selkeästi, että isi lähtee nyt töihin ja sitten äiti tulee päikkäreiden jälkeen hakemaan sinut, heippa. Lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lisäksi muksua kannattaa kuulemma jo illalla ja aamulla prepata tulevasta hokemalla että huomenna/ tänään on tarhapäivä ja täti tulee hoitamaan ja kaikki kaverit leikkimään sinun kanssasi ja sitten pääsette puistoon jne jne.
Ymmärrän täysin vanhempia, jotka pelästyvät muksunsa kyseistä reaktoita, tulkitsevat sen hoitopaikan inhoksi ja haluavaat vetää mukulansa äkkiä pois, takaisin kotiin. Luotan kuitenkin hoitajaamme kuin kiveen ja kallioon. Hän raportoikin välittömästi töihin matkalla olleelle surkealle isännälle, että huuto oli tauonnut heti hänen lähdettyään ja puuro maistunut "kuten aina ennenkin". Loppu päivä oli mennyt naureskellen ja tavallisissa merkeissä.
Eikä tänä aamuna huutoa ollut kestänyt niinkään pitkään, kiitos nopean poistumisen. Kyllä tämä siis tästä taas helpottaa, murmeli kasvaa isoksi tytöksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti