Vastineeksi viikonloppuisen neljän tunnin ahdingolle on pakko todeta, että jotenkin kuitenkin kierosti nautin muksun tarhakuvioiden alkamisesta. On jotenkin ihanaa, kun päivänukutusvastuu on siirtynyt toisaalle ja ruokataistelut ja niistä seuranneet v***usaa***at harmaine hiuksineet vähentyneet. Olen tätä nykyä jotenkin stressivapaampi. Toki töissäkin on perusstressiä, mutta se ei jotekin oli henkilökohtaista. Kotona miltei jokainen ikkunaan viskottu puurolusikallinen on silkkaa kettuilua.
(Kiitti näistä äitipisteistä taas, mutta asia on tosi, otan asiat kotona välillä tosi henkilökohtaisesti)
Lieventävänä asianhaarana tarhakuvioiden pehmeän ja erittäin mukavan alun takana on supertarhatäti. Siis perhepäivähoitotäti, johon luotan kuin kiveen ja kallioon. Hän on suorastaan kakkosäiti, ihan vain ajankäytöllisinkin perustein, mitä hän viettää päivässä muksuni kanssa. Hienoa tässä on erityisesti se kuinka paljon hyvää hän on viikossa lapsellemme tehnyt. Häneltä saa syliä ja nuhteita sopivissa mitoin. Luovutankin kakkosäidin manttelin hänelle ilomielin.
Toinen seikka, minkä takia tarhakuvioiden käynnistyminen on ollut helpottavaa, on juurikin se, että myös joku muu osallistuu muksun kasvattamiseen. En ole tästä asiasta ollenkaan mustasukkainen, vaan päinvastoin. Mielestäni me vanhempina teemme kasvatuksessa sen päätyön, luomme pohjaa arvoille ja asenteille. Tarhapiireissä sensijaan opitaan yhteiskuntakelpoisuutta, asioiden jakamista, kohteliaisuutta, vuorottelua, odottamista ja sitä että muitakin aikuisia totellaan. Tätä en voi kotona yhdenlapsenperheenä mukulallemme tarjota, vaan se täytyy kokea itse.
Ajattelen myös että päivähoito on mahdollisuus. Ensinnäkin sosiaalinen sellainen uusine kaverikuvioineen, mutta myös ylipäätään maailmaan tutustumisen näkökulmasta. Jos pitäisin lapsen neljän seinän sisällä vuosia pelkkä itseni seuranaan, jäisi muksu paljosta paitsi. Ja huom, kullakin omat valintansa. Omani ei näistä todennäköisesti ole se paras (ainakaan kasvatuksen ammattilaisten ja kotonaolemisen kannattajien mielestä), jos nyt parhautta ylipäätään voi näissä asioissa mitata.
Kolmas seikka on se, että kotiäitiys on hieno ammatti mutta aikani kotona on jo niin nähty. Kumarran kotona olleita, monen lapsen äitejä, joilla on lehmän hermot. Omat hermoni ovat kuin adhsta kärsivällä siperianmaaoravalla, ainakin kun on omasta kiukuttelevasta muksusta kyse. Hyväntuulisen muksun kanssa on mukavaa, mutta en jaksa sitä ainaista määkimistä. Tai jaksan hetken, mutta en joka päivä. Tarvitsen taukoja ja sitähän töissä ollessa saa. Sanonta "pääsee töihin lepäämään" ei ole kovinkaan kaukana totuudesta.
Olenkin päivähoidon puolestapuhuja. Mutta vain sellaisin reunaehdoin, että äidistä täytyy olla mukavaa päästää jo pikku hiljaa mukulastaan irti ja että se ei tapahdu vasta murrosiän jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti