Sydän.

Eilen oli ensimmäinen päivä, kun näin vauvan. Meidän vauvan.

Päädyin varaamaan ennen vuoden vaihdetta varhaisultran. Aluksi syy oli suuri uteliaisuus: mitä siellä on, ja miltä se näyttää? Vuoden vaihteen lähestyessä paniikki alkoi pikkuhiljaa kuitenkin kasvamaan. Koska itselläni ei ole juurikaan ollut oireita raskaudesta, käännyin taas ihanan ystäväni googlen puoleen, joka - totta kai – ohjeisti minut taas paniikin rajamaille. Googletin tuulimunaiset raskaudet, kohdun ulkopuoliset raskaudet, keskeytyneet keskenmenot ja kaiken muun yhtä ihanan aineiston ja pikadiagnosoin, ettei itsellänikään kaikki voi olla kohdallaan.

En myöskään millään suostunut uskomaan googlauksen ”oireeton raskaus” tuloksia. Että ne oireettomatkin raskaudet voivat päättyä onnellisesti. Ja että se on NORMAALIA. Ja että oireettomana kuuluisi eritoten hihkua onnesta sitä, ettei tarvitse viettää pää pöntössä koko aikaa. Ei. Herra Paniikkihan se sieltä tuli kylään.

Paniikki kasvoi kasvamistaan ja aiheutti hirveän tappelunkin uudenvuoden yönä, kun Isännältä lipsahti yhteiselle ystävällemme suuri salaisuus. Raivosin, että nyt sitten herra saa mennä kertomaan ystävällemme että siellä ei ole kuin tyhjä kohtu, jota hän ja ystävämme voivat sitten yhdessä spekuloida.

No, monologinen riita päättyi ja pöly laskeutui, mutta paniikki jäi. Kun varhaisultran päivä lopulta koitti oli totuuden paikka. Jo kotoa lähtiessämme alkoivat käteni täristä ja pulssi nousta. Sanoin Isännälle autossa matkalla kohti lääkäriä, ettei ihmettelisi jos kohta alkaisin itkeä pelkästä ahdistuksesta. Lääkärikeskuksen vastaanottohuoneessakin selasin silmät niin sumeina kauhusta Kotivinkkiä, etten tajunnut yhtään mitään mitä sivuilla luki. Lopulta kutsu kävi huoneeseen ja päästiin tuomiota kuulemaan.

Hieman koomisen tilanteen (en ole koskaan ollut gynekologilla niin, että joku ulkopuolinen, Isäntä, olisi mukana toljottamassa) jälkeen ruudulla näkyi musta pyöreä kolo, jonka sisällä oli möntti. Jonka sydän sykki.

Tumps tumps tumps tumps tumps tumps tumps tumps.

vko 8