Raakile

Kysy keneltä äidiltä vain, taitaa töihin siirtyminen olla isoin muutos sitten lapsen syntymän. Tai ainakin yhtä merkittävä.

 Töihin astuttuani sain heti kättelyssä huomata, että mammaloman lopettavasta äidistä ollaan todella huolissaan. Eivät niinkään mieskollegat, vaan naiskollegat, äitikollegat.

En enää loppuviikosta jaksanut laskea niitä monia huolestuneita kasvoja, jotka tilaisuuden tullen hiippasivat luokseni kysymään kuinka voin. Miltä tuntuu, onko kotia ikävä? Kuinka jaksat kun et ole lapsesi lähellä?

Myötäeläviä ja saman kokeneita äitejä löytyi joka nurkasta. Jokaisella oli kertoa tarina siitä, kuinka oman lapsen jättäminen oli kamalaa. Kotiin oli kaipuu, mutta kaikkien osalta sinne jääminen ei ollut mahdollista.

Pahinta kuulemma oli, jos lapsen joutuu jättämään kylmiltään tarhaan. Pahimmillaan eräs työtoverini kertoi jättäneensä mukulansa hoitoon jo 9 -kuisena, itku silmässä, huonoa äitiyttä potien.

Tajuan vasta nyt, että itse olen suorastaan luvattoman onnekas, kun perheemme sain järjestettyä osa-aikaistyökuviot. Töihin ei siis tarvitse siirytä vielä kokonaan, vaan edessä on pehmeä lasku. Kaikille.

Tämä ei ole yhtään pöllömpää, sillä huomasin yllätyksekseni, että ensi reaktioni työpaikalla, kauan odotettuna maanantaiaamuna, oli että en mä kuulu tänne vielä. Olo oli jotenkin raakile. Jotakin äitiminän ja työminän väliltä. Työpaikka ei tuntunut enää yhtään niin tärkeältä kuin ennen, priorisointi on muuttunut.

 Ehkäpä edessä onkin piiiiiiiidennetty pehmeä lasku, jos äidillä on vielä vuodenkin vaihteen jälkeen tarvis olla osa-aikaisesti kotona =)