3 days to go...

Kolmen päivän päästä pakkaamme koko perheen koiraa lukuunottamatta autoon, kiidämme lentokentälle ja suuntaamme kohti Gaspé nimistä pikkukaupunkia Kanadassa.

Isännän työmatka muuttui sen sileän tien koko perheen matkaksi, kun kuulin keston olevan perustuskaista viikkoa pidempi. Reissussa ollaan kuukausi, joka on todellakin aivan liian pitkä aika olla yksinhuoltajana kotosalla. Ainakin yhden uhmaikäisen ja yhden karvaisen ulkoilutettavan kanssa. Puhumattakaan vaikeasta äidistä.

Kuukauden reissuun lähtö onnistui töiden puolesta vallan mainiosti. Puolet ajasta olen lomarahavapailla, puolet töissä, miinus nelipäiväisen työviikkoni tuomat neljä vapaata perjantaita. Työtunneiksi jää enää vaivaiset 2,3 tuntia per arkipäivä. Eiköhän onnistu ja vieläpä kivuttomasti.

Hoitoapuakin on tarjoilla. Isännän paikallisen työtoverilauman keskuudesta löytyy raskaana olevia naikkosia, joista yksi on tarhaopettaja ja jo äitiyslomalla. Häneltä saa tarvittaessa jeesiä pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajan. (Uhmaisesta lapsukaisesta en aio kertoa hälle mitään, huomaa sen varmaan ihan itse muutaman kerran jälkeen...)

Myös koira onnistuttiin saamaan kuukaudeksi valvovan silmän alle. Kotiimme muuttaa koko kuuksi 19 -vuotias sukulaisen planttu, nuori kundi, joka on lupautunut pitämään koiramme ja kasvimme hengissä. Argh.

Homma näyttää kaikin puolin olevan järjestyksessä. Haastavinta on jättää koti sukulaispojan haltuun. Virran mukana on vain tässä tapauksessa mentävä ja kaikkiin oljenkorsiin tartuttava. Toseksi haastavinta on The Matka. Ensin lentäen 3,5h Lontooseen, sieltä 6,5h Montrealiin, yö lentokenttähotellissa, auton vuokraus 900 km matkalle, jota ei todellakaan vedetä yhdessä pötkössä. Puolivälissä odottaa yksi hotelli-, korjaan motelliyö, ja taas mennään.

Vaikenta on hillitä kaksi päivää kestävällä matkalla omat ja lapsen hermot, kestää autossa istumista supisteluineen ja tukisukkia sekä tietty sitä ihanaa aikaeroa. Huh. Kivaa!