Meillä asuu kaksivuotiaan ideaalimalli, oikea tyyppiesimerkki. Tarhatätimmekin huokaisi tyttömme polkiessa maata jalallaan pihalla noin kuudenennen raivokohtauksen saattelemana, että toi on niin kaks ku olla ja voi. Ja lisäsi siihen perään vielä, että onneks se ei ole oma, ei millään pahalla.
Jep. Kaks veen kansas tarvitaan hermoja. Kaks vee solahtaa Uhmakirjan- määritelmään näpsäkkäästi. vanhempien ja sen välisiä konflikteja todella tulee 3 minuutin välein. Isompia kerran kaksi tunnissa.
Omaa tahtoa on, samalla kaikki mitä tahtoo, pelottaa. Kaks veemme tulee tahtoneeksi itsensä liian korkealle leikkitelineeseen. Himmeän raivoamisen saattelemana se onnistuu kuin onnistuukin kiipeämään ylimmälle tasolle, telineen huipulle, vain tajutakseen että on liian korkealla ja pelottaa.
Kaks vee juoksee äiti ja isää karkuun, sillä tavalla raivostuttavan tehokkaasti, että odotan päivää jolloin Isosa Ompussa kuulutetaan "täällä kaks veen äiti infopisteellä, voisiko joku toimittaa sen ****** kakaran tänne...kiitos".
Kun kaks vee karkaa, se karkaa hurmiossa, vain todetakseen kulman takana, että äiti ja isi ovat liian kaukana. Se muun muassa eksyy pihapiiriimme, jos se lähtee isojen tyttöjen perään juoksemaan liian innoissaan. Pian itkuinen tyttö pitää hakea talon nurkan takaa isin ja äidin sykkymään. Ei se uskalla vielä olla yksin, eikä luottamus omiin kykyihin kannattele pitkään.
Hurjat jutut tulevat myös uniin. Välillä yöllä kuuluu lasten huoneesta nyyhkytystä, kun menee kysymään mikä on hätänä, voi kriisin syy olla vaikka se, että päivällä ei saanut syödä kananmunaa. What a crisis. Onneksi hali auttaa.
Äitiä ja isiä tarvitaankin säännöllisesti. Ainakin vastustamaan kiukkua ja omaa tahtoa. Sana ei ja ite ovat tärkeimmät. Eitä huudetaan, vaikka jotakin asiaa haluttaisiinkin. Se on tällä hetkellä standardiasetuksena kaikessa.
Ite tahtoo pukea itse, mutta jalat päätyvät aina samaan lahkeeseen. Ite tahtoo valita omat vaattensa, mutta kesämekolla ei mennä pihalle kun asteita on +14,5. Itteä täytyy huijata luulemaan, että se tekee kaiken ite.
Toista maata on Kuningas Ei. Sitä pitää maanitella, lahjoa, uhkailla ja kovistella. Jos homma ei nyt lopu niin...
Parasta ja pahinta tässä on se, että itsekin taantuu välillä kaks veeksi. Sitä tulee poljettua maata kilpaa sen oikean kaks veen kanssa. Toisaalta, ihana välillä heittäytyä ja antaa mennä, purkaa tunteita, huutaa yhdessä, raivota universumille. Sanoa toiselle, että muakin harmittaa!
Kaks vee on niin maan kamala ja mainio pakkaus yhtä aikaa. Se kiihtyy nollasta sataan heti ja aivan käsittämättömistä syistä. Uhmakirjan mukaan tässä iässä syy-seuraussuhteet alkavat hahmottua, mutta irrationaalisella tavalla ja omintakeisessa järjestyksessään. Siksi en aina ymmärrä miksi sukka, joka äsken oli jalassa just fine, onkin yhtäkkiä katastrofi, miksi lempiruoka on yhtäkkiä pahaa, miksi keinuun juuri kavunnut ei haluakaan vauhtia ja minuutin päästä vetää herneet nenään siitä ettei kukaan anna vauhtia.
Eikä minun toisaalta kuulukaan aina ymmärtää. Pitää vain tukea demoniensa kourissa pyöriskelevää kaksi vuotiasta selviämään tästäkin päivästä aina aamupuurosta iltasatuun asti.
Onnea oma ihana kamala kaks vee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti