Äitiraivo?

Meinasin kerran Bauhausin kassalla päästää miehen hengiltään. En omani, vaan jonkun muun vaimon kurjan retaleen. Olimme nimittäin kassajonossa, jossa jäin äitihöyryissä haahuilemaan karkkiosaston eikun työhanska- ja ties minkä silikonituubiosaston luo. Olin seuraavana jonossa vuorossa kassalle, mutta ajatuksissani siis pykin paikallani enkä siirtynyt normien mukaisesti salamana jonossa metriä eteenpäin.

Jolloin takanani puuskuttanut körilä ampaisi ohitseni ja kiilasi asiakasta odottavan kassaneidin luo. 

Ja se olikin sitten hänen elämänsä viimeinen erhe. Tai ainakin imettävän äidin ja hänen mukulansa kiilaus (ainakin toivon niin). Nimittäin räjähdin äitiraivon voimalla, keskellä kirkasta päivää. Toruin huudon ja itkunsekaisella äänellä miestä huonosta käytöksestä, toisten huomioimisen törkeästä puutteesta ja tunteideni loukkaamisesta. Sekä herranjumala LAPSENI kiilaamisesta! Pieni lapseni kohtasi ainakin maailman toiseksi suurimman vääryyden...

Tuskan hiki otassa katselin, kuinka mies kuitenkin maksoi asiansa ja poistui kaupasta, minä edelleen raivosta soikeana.

No, se siitä.

Tänään kohtasin syvältä kumpuavan raivoäidin toista kertaa. Tällä kertaa ei mukana ollut pilttiä, jota olisi voinut käyttää häikälemättä hyväksi ja raivon inspiraationa. But who cares. Työkoneeltani nimittäin hävisi mystisesti tiedostoja ja asiaa selvittäessäni sain vastaani kettuilevan atk-neron. Siis sellaisen joka apua pyydettäessä vain haisee pahalle, käskee tarkistamaan että tietokoneen töpseli on seinässä ja kaivaa samalla kynän kumipäällä nenäänsä.

Hyissss**an.

No, kettuileva nuljake sai tuta raivokohtauksen, kun kävi ilmi, että hänestä johtuneesta virheestä verkkolevyltäni on hävinnyt pala aineistoa, kahden päivän työni ja aineiston seurantatiedostoni. Jotka kuulemma eivät olleet enää palautettavissa. Mikä on kohtalaisen katastrofaalista. Ja vielä sopivasti varmuuskopionnissakin oli ollut häikkää ja tiedostot todellakin ovat hukassa.

PERKELE.

Ehkä tää sittenkin oli tutkijaraivoa, mutta ainakin lähellä sitä leijonaemon karjuntaa, mikä on ollut meikälle tutumpaa viime vuodelta. Äiti lastaan ja tutkija aineistoaan puolustaa, viimeiseen hengenvetoon asti.

Kotiapu

Meille on ilmaantunut salakavalasti pienenpieni kotiapulainen arkea helpottamaan. Sellainen ihana tyyppi, joka jaksaa kantaa kuusikin kauppakassia suoraankotiovelle. Ja tietty hakee ne kaupasta puolestani. Ja noukkii ne hyllystä ja pakkaa kasseihin.

Ja mainitsinko jo tarpeeksi selvästi, että hän ihan oikeasti kantaa ne kotiovelle asti.

K o t i o v e l l e.

Hän on Alepan kauppakassipalvelu, johon törmäsimme tuttavaperheen lämpimän suosituksen kautta. Palvelussa kirjaudutaan tunnareilla nettikauppaan, shoppaillaan vartissa perheen viikon sapuskat, ja meidän kohsalla tietty perhepivähoitoryhmän ruuat myös (lue 10 litraa maitoa, kolme eri ruokaa plus lisäkkeet, huh).

Klik klik klik klik ja kassi on valmis, kauppa kierretty, soijaaa ei pukkaa yhtään mistään, eikä ketään ketuta. Eikä kukaan ole heittänyt itkupotkuraivoja kaupan lattialla, korkeintaan meidän omassa olohuoneessa.

Ja sitten odotellaan. Plim plom, kassi kuljettajineen saapuu ovelle kahden viiva kolmen tunnin marginaalilla, jopa samana päivänä. Unbiliivöböl.

Lysti maksaa 6,90 ekstraa. Siis se, että joka käy sinun puolesta ruuhkassa kaupassa, jonottaa kassalle, kuskaa ne kotiin. Suits for me.

Kaupan päällisiksi ruokakustannuksemme ovat pienentyneet miltei puolella per viikko. Sitä jättää katsos kaikki turhakkeet hyllyyn, kun ei itse ole paikan päällä niitä kuolaamassa katselemassa. (tässähän on suorastaan oiva dieetti-idea...)

Ja vielä epäilyjöille, kyllä sieltä alepasta löytyy arkitarpeisiin ihan hyvin sitä valikoimaa. Siis jos ei ole tarkka onko esim käsisaippua teatreespecialflavoria vai vaan ihan tavallista jokapaikan palmoliveä. Ainoa mikä tähän asti on jäänyt puuttumaan, on kirveli, mikä sopii makutottumuksiini oikein hyvin...

Suosittelen nautiskelemaan kaupankäynnittömästä kaupankäynnistä.

(Kaksisuuntainen) eroahdinko

Eroahdinko saapui eilen kylään. Ensimmäistä kertaa. Ikinä. Tai jos totta puhutaan, olen itse kärsinyt siitä töihin mennessäni, mutta nyt ensimmäistä kertaa se osuin perheemme nuorimpaan. Ja kovaa.

Meillä ei juurikaan ole ollut vierashämmennystä, äidin syliin könyämistä vieraiden läsnäollessa tai oikeastaan yhtään mitään vierastamiseen liittyvää. Ihmettelinkin kun tuttavaperheiden lapsille riitti välillä pelkkä vieraiden ihmisten mulkaisu siihen suuntaan missä piltti oleili, niin pasmat menivät vauvalta sekaisin. Ei meillä vaan.

Meillä ei myöskään koskaan ikinä ole muksu jäänyt parkumaan kenenkään perään hoitoon jäädessään. Vanhemmat ovat saanet aivan täysin hyvillä mielin viskoa mukulaansa hoitoon pikaisellakin varoitusajalla. Tyyliin: mummi ota toi, heippa!

Mutta eilen vierastaminen nosti päätään uudenlaisessa muodossa, nimittäin eroahdingossa. Heti aamulla, hoitajan astuessa ovesta sisään, alkoi jäätävä huuto ja kiljunta. Kuin veitsellä leikaten. Naureskeleva ja iloinen muksu muuttui hätääntyneeksi ja täysin hallitsemattomaksi. Aamupuuroakaan ei aamiksensyntihistorian ensimmäistä kertaa saatu menemään alas senttiäkään. Huuto oli niin jäätävää ja katkeamatonta.

Mitään ei ollut tehtävissä, kuin jättää kirkuva kakara hoitajan syliin ja poistua ovesta. Miltei kyynelehtien.

Onneksi onneksi ONNEKSI en itse ollut se joka ilmiön näki, vaan isäntä. Ja siis jos isäntä kyynelehtii, on meno ollut jo todella raastavaa. Miss murmelaati käytti nimittäin kaikki mahdolliset teaterkorkeakoulun pääsykoe -ilmaisutaitonsa yhdellä kertaa. Isäntä sanoikin, että oli aivan hirveää jättää oma muksu täysin hädässä yksin. Tai ei siis yksi, mutta vieraan hoitoon. Mutta pakko se oli vain lähteä.

Tai todellisuudessa hoitajamme oli kait heittänyt isäntä paran ulos kotoaan ja sanonut että parempi vain lähteä nyt vauhdilla, eikä pitkittää tuskaa. Eroahdingon anatomia kuulemma menee niin, että muksu ei ahdistu siitä että joutuu hoitoon tai vieraan hoitajan luo. se ei ole hommassa lainkaan ahdistavaa. Ongelma on siinä, että se on jo niin fiksu että tajuaa yhdistää asiat niin, että hoitajan astuassa sisään vanhempi lähtee. Eli se siis itkee vanhemman lähdön perään, ei sitä että hoito on kamalaa.

Hoitajamme pitikin meille kädestäpitäen infotilaisuuden, jossa hän ohjeisti poistumaan töihin nopeasti. Rikospaikalle ei saa jäädä kuppaamaan. Lähtöä ei saa myöskään salata ja paikalta sniikata, vaan uhrille täytyy sanoa suoraan ja selkeästi, että isi lähtee nyt töihin ja sitten äiti tulee päikkäreiden jälkeen hakemaan sinut, heippa. Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Lisäksi muksua kannattaa kuulemma jo illalla ja aamulla prepata tulevasta hokemalla että huomenna/ tänään on tarhapäivä ja täti tulee hoitamaan ja kaikki kaverit leikkimään sinun kanssasi ja sitten pääsette puistoon jne jne.

Ymmärrän täysin vanhempia, jotka pelästyvät muksunsa kyseistä reaktoita, tulkitsevat sen hoitopaikan inhoksi ja haluavaat vetää mukulansa äkkiä pois, takaisin kotiin. Luotan kuitenkin hoitajaamme kuin kiveen ja kallioon. Hän raportoikin välittömästi töihin matkalla olleelle surkealle isännälle, että huuto oli tauonnut heti hänen lähdettyään ja puuro maistunut "kuten aina ennenkin".  Loppu päivä oli mennyt naureskellen ja tavallisissa merkeissä.

Eikä tänä aamuna huutoa ollut kestänyt niinkään pitkään, kiitos nopean poistumisen. Kyllä tämä siis tästä taas helpottaa, murmeli kasvaa isoksi tytöksi.

Huono omatunto

Töissä on kivaa, mutta työelämä on rankkaa. Tai ei se ennen ollut, nyt avin loppuu aika. Koko ajan ja joka asiassa.

On ollut mahtavan helpottavaa "päästä" takaisin työelämään. En kuitenkaan arvannut kuinka kinkkisiä tilanteita se tuo mukanaan. Siis perheellisenä, pienen lapsen vanhempana. Entinen työssä käyvä minä ja nykyinen äitiminä ovat taatusti eri tehokkuusluokkassa, aivokapasiteettihaarukoinnissa ja kiinnostuslokeroissa. Ja kaikenkukkuraksi eri aikavyöhykkeillä. 

Nykyään työssäkäynti tuntuu rinnakkaistodellisuudelta aiempaan työssäoloon verrattuna. Jotenkin aiemmin töissä ollessani olin itse itsestäni vastuussa. Saatoin venyttää aikatauluja ja tehdä asiat viimetinkaan jos huvitti, venyä jonkun päivän jos huvitti, sinnitellä nuhanenänä töissä tai olla sinnittelemättä. Mennä omaan tahtiin.

Nyt tahtipuikkoon on päässyt joku muu kiinni. Auta armias, jos jätät jonkun asian viimeisenä päivänä hoidettavaksi, juuri ennen deadlinea. Muksu on takuuvarmasti tuolloin kipeänä ja dedikset paukkuu.  Sama kohtalo on edessä, jos olet varannut supertärkeän kokousajankohdan miljoonan ihmisen kalentereita myötäillen. Ei sitä noin vain kokousteta, jos kapellimestari keksii itselleen koravtulehduksen tai jonkin muun mukavan oireen. 

Eikä tässä mitään, menen työelämässä reippaasti äitiminä edellä. Jään mielellään otiin hoitamaan sairaita. Ärsyttävää on vain jatkuva huono omatunto. Kun kolmannen kerran kuukauden sisään lähettää esimiehelleen sähköpostia aamulla otsakkeella terveisiä sairastuvasta, on jotenkin huono työntekijä -olo. Ja kun taas päivittäin joutuu nipistämään tunneista hakeakseen muksun päivähoidosta, tai kieltäytyy taas tekemästä ylityötunteja samasta syystä tai kun ei todellakaan voi piirunkaan vertaa, korjaan jaksa tehdä piirunkaan vertaa ekstraa viikonloppuisin tai iltaisin, on jotenkin anteeksipyytelevä olo.

Työruletti on aika hurjaa hommaa. Yksikin sairastuminen työmatka tai iltapäivää pidemmälle sijoittuva kokousajankohta on kaataa hiuksenhienoon tasapainoon viritetyn arkikuvion. Minuuttiaikatauluun ei esimerkiksi mahdu tällä hetkellä omia harrastuksia. Tai mahtuisi niitä ilta-aikaan, mutta en jaksa enää siihen aikaan nousta sohvalta. Mielummin menen aikaisemmin nukkumaan ja keräilen univelkojani maksettavaksi (joita ei niitäkään muuten saa enää nukuttua päikkäreillä pois!).

Lääkkeitä tähän on kuulemma muita pikkulapsiperheitä lainaten mega-aikaisin töihin meneminen ja kuusituntinen työpäivä. Meilläkin nämä ovat pian lääkkeinä, jos homma ei kohta rauhoitu.

Tästä huolimatta on kiva pyörittää uutta työ-päiväkoti-omakoti -arkea. Huono omatunto voisi vain vähän hellittää, ainakin tekemättömien töiden suhteen! 

(Ja itseasiassa olen lapseni kanssa vain 4 h päivässä -asian suhteen, en ehdi viedä koiraa kunnolla lenkille -asian suhteen, olen aikalailla väsähtänyt vaimoke -asian suhteen ja en liiku tällä hetkellä pätkääkään -asian suhteen jnejne...)

Huippumuotia

Pengoin siskoni (ja myönnettäköön omia) vanhoja lelukasseja. Äitini on uskollisesti läpi vuosien malttanut säästää lapsuudenkotimme vinttikomerolla vaikka ja mitä. Lelukasseista viimeisin kohdalleni osunut sisälti massoittain barbivaateita, barbeja, barbiautoja (mallia ferrari!), barbiskoottereita, barbipyörä ja jopa barbivesiskootteri!

Iso osa alastomista muovikropista joutui Fidaan, samoin osa vaatteista, mutta parhaat palat säästin. Nauroin katketakseni käydessäni läpi törkeää ysärifläsäriä, neonvärejä, rimpsuja, pillifarkkuja, farkkutakkeja ja jumpsuitteja. Barbi oli muotitietoinen. Kenin vaatteista harmiksi ei ollut kuin muutamia, nekin neonvärisiä, vaikka ukkoja oli valikoimassa säilynyt kaksin kappalein.

Tyylitietoiselle barbille löytyi tavaraa alkaen sukelluspuvusta, merimiesasusta lakkeineen, tietty hääpuvusta huntuineen ja kahisevasta tuulipuvusta miljooniin hameisiin. Osa kuteista oli jopa nykypäivän ginatrikot kamaa. Hämmentävää kyllä, voisin hyvin nähdä jonkun vajaa parikymppisen kävelevän vastaani ytimessä päällää jotakin saman tyylistä neonväriviritystä. Puhumattakaan Kenin setistä keltaisin villapaidoin ja värikkäin housuin. Pelottavaa, sillä itselleni nämä pelkät värisävyt aiheuttavat puistatuksia. Mutta olenkin alkava kalkkis. 

Muutamat kuteista lähtivät sitten aivan lapasesta. Verkkosukkahousu, pimp takki ja pitsikalsari -yhdistelmä on pettämätön. Samoin 80 -luvun hiihtotakki ja pinkit pyöräilyshortsit. Tai vaaleansininen krokotiilinahkatakki. Joku roti barbi.

Flunssan ennustus

Tiedätkö mistä tietää että flunssa lähestyy?

Kuu kirjoista flunssaan

Flunssaa kannattaa ruveta epäilemään jo hyvissä ajoin siinä vaiheessa, kun perheen äiti iloisin mielin päättää vihdoin ja viimein edellisen räkäjakson päätyttyä (jo kolme kuukautta sitten...) poistaa sängyn päädyn alta kaiken sana-/tietokirjallisuuden. Korokekirjoihin kajoaminen tietää flunssaa parin viikon sisällä

Puoli kuuta iloitsemisesta

Kun äiti huokaa helpotuksesta, että eipä ole flunssaa näkynyt pitkään aikaan tai että ihanaa kun ollaa oltu terveitä, ollaan jo aavistuksen lähempänä seuraavaa adeno/noro/influenssa -virusta. Toinen hälyyttävä merkki on kutsu odotettuihin juhliin, häihin, vuosisadan megapaateihin. Kaksi viikkoa on tarpeeksi pitkä aika kehittää vaikka mikä pöpö.

 Vikisevistä öistä vähäsen

Olen oppinut, kautta kiven ja kannon, että äitivaisto kertoo kummallisisa asioita. Muutamana yönä erityisellä tavalla vikissyt mukula haiskahtaa niin flunssalle tai korvatulehdukselle. Etenkin, jos alaleuassa ei näy potentiaalisia hampaita. Liskojen yö valmistaa vanhempia tulevaan: ette nuku nyt ettekä varsinkaan  seuraavinakaan öinä.

Räkänokasta ei päivääkään.

Takuuvarma merkki ovat kiiluvat silmät, punoittavat silmänaluset ja ensimmäinen kunnon räkäaivastus. Flunssa on ovella. Nenäliinat, suolatipat, tietokirjallisuus ja kuumemittari, here i come. Again.

Erityiskoira

Repeilin yhtenä iltana isännälle, joka luki miss murmelaatille kirjaa eläimistä. Opuksessa vilisi karvaisia ja karvattomia elukoita aina tukaanista orankiin ja kirahvista biisoniin asti ja niitä käytiin läpi suurella haraudella.

Mikä tämä on?

Noosu (Norsu)

Mikä tuo on?

Muusu (Mursu aka hylje/kuutti) 

Entä tämä? 

Koia (Koira)

Tämä?

Intu (Lintu)

Yhtäkkiä sohvajoukko hiljeni. Tyynyjen syvyyksistä kuului hetken päästä vaativa tiedustelu öh öh, eli isi kerro mikä se on, ja siihen lopulta ihan vakavasti otettavalla normiäänellä lausuttu vastaus:

No se on sellainen erityiskoira nimeltä susi.

Erityiskoira nimeltä susi?!

Mitä?

Vaadin isännältä heti selitystä, miksi opetat muksulle, että susi on erityiskoira, miksei se vaan ole susi?

Isäntä selitti, ettei se halua pelotella pientä vielä sellaisilla asioilla kuin susi. Eikä mörkö, eikä hirviö tai vastaava. Susia ehtii pelätä myöhemminkin.

Ei sitä voinut kuin hymyillä ja antaa suuren sankarin jatkaa lapsensa suojelua pahoilta unilta ja erityiskoirilta.

Kasvatusvastuullinen helpotus

Vastineeksi viikonloppuisen neljän tunnin ahdingolle on pakko todeta, että jotenkin kuitenkin kierosti nautin muksun tarhakuvioiden alkamisesta. On jotenkin ihanaa, kun päivänukutusvastuu on siirtynyt toisaalle ja ruokataistelut ja niistä seuranneet v***usaa***at harmaine hiuksineet vähentyneet. Olen tätä nykyä jotenkin stressivapaampi. Toki töissäkin on perusstressiä, mutta se ei jotekin oli henkilökohtaista. Kotona miltei jokainen ikkunaan viskottu puurolusikallinen on silkkaa kettuilua.

(Kiitti näistä äitipisteistä taas, mutta asia on tosi, otan asiat kotona välillä tosi henkilökohtaisesti)

Lieventävänä asianhaarana tarhakuvioiden pehmeän ja erittäin mukavan alun takana on supertarhatäti. Siis perhepäivähoitotäti, johon luotan kuin kiveen ja kallioon. Hän on suorastaan kakkosäiti, ihan vain ajankäytöllisinkin perustein, mitä hän viettää päivässä muksuni kanssa. Hienoa tässä on erityisesti se kuinka paljon hyvää hän on viikossa lapsellemme tehnyt.  Häneltä saa syliä ja nuhteita sopivissa mitoin. Luovutankin kakkosäidin manttelin hänelle ilomielin.

Toinen seikka, minkä takia tarhakuvioiden käynnistyminen on ollut helpottavaa, on juurikin se, että myös joku muu osallistuu muksun kasvattamiseen. En ole tästä asiasta ollenkaan mustasukkainen, vaan päinvastoin. Mielestäni me vanhempina teemme kasvatuksessa sen päätyön, luomme pohjaa arvoille ja asenteille. Tarhapiireissä sensijaan opitaan yhteiskuntakelpoisuutta, asioiden jakamista, kohteliaisuutta, vuorottelua, odottamista ja sitä että muitakin aikuisia totellaan. Tätä en voi kotona yhdenlapsenperheenä mukulallemme tarjota, vaan se täytyy kokea itse.

Ajattelen myös että päivähoito on mahdollisuus. Ensinnäkin sosiaalinen sellainen uusine kaverikuvioineen, mutta myös ylipäätään maailmaan tutustumisen näkökulmasta. Jos pitäisin lapsen neljän seinän sisällä vuosia pelkkä itseni seuranaan, jäisi muksu paljosta paitsi. Ja huom, kullakin omat valintansa. Omani ei näistä todennäköisesti ole se paras (ainakaan kasvatuksen ammattilaisten ja kotonaolemisen kannattajien mielestä), jos nyt parhautta ylipäätään voi näissä asioissa mitata.

Kolmas seikka on se, että kotiäitiys on hieno ammatti mutta aikani kotona on jo niin nähty. Kumarran kotona olleita, monen lapsen äitejä, joilla on lehmän hermot. Omat hermoni ovat kuin adhsta kärsivällä siperianmaaoravalla, ainakin kun on omasta kiukuttelevasta muksusta kyse. Hyväntuulisen muksun kanssa on mukavaa, mutta en jaksa sitä ainaista määkimistä. Tai jaksan hetken, mutta en joka päivä. Tarvitsen taukoja ja sitähän töissä ollessa saa. Sanonta "pääsee töihin lepäämään" ei ole kovinkaan kaukana totuudesta.

Olenkin päivähoidon puolestapuhuja. Mutta vain sellaisin reunaehdoin, että äidistä täytyy olla mukavaa päästää jo pikku hiljaa mukulastaan irti ja että se ei tapahdu vasta murrosiän jälkeen.

Laatuajan upgreidaus

Ei helvettan. Päähäni piirtyi juuri paniikin siivittämä pedon luku: neljä.

Siis neljä pientä tuntia, 240 minuuttia, jotka vietän saan viettää päivittäin muksuni kanssa tarhakuvioiden alkamisen jälkeen.

Shit, vain neljä tuntia! Jos hyvä munkki käy niin viisi.

ARgH!

Kenen tarkoituksiin mä sen mukulan taas oikein menin tekemään? Vissiin yhteiskunnan ja eri instituutioden huostaanotettavaksi. Tai ehkä enemmänkin kasvatettavaksi, juridinen oikeus pysyy meikäläisellä, eikä sitä kukaan ole viemässä.

Täytynee ruveta nukkumaan murmelil kainalossa niin saa edes öiseen aikaan sitä laatuaikaa... (*muks* saakeli pidä se kätes nyt omalla puolella * moks* AIH, ja se pylly myös!!!)

No, vähäisellä päivittäisellä yhteisajalla on myös positiivisia seurauksia. Niistä enemmän koostettuna lisää myöhemmin, mutta näkyvin niistä on laatuaikaan panostaminen. Se näkyi meillä tänä viikoloppuna lämpiminä puusteina, pullasudin nuoleskeluna ja kanelitahmaisina tassuina.

Päiväenkeli, iltapiru, yömörkö

Päivähoitokuviot ovat tuoneet kotiimme uuden ilmiön, iltapirun. Päivisin niin mukavaa palautetta ja kehuja saava tyttömme muuntuu vanhempien kotiin saapuessa terroristiksi, tuttavien kesken: teroriinaksi.

Tämä lienee jonkin sortin mielenosoitusta tarhaan jättämisestä. Eikä ihme, jotenkin ymmärrän muksun pään isällä kehittyneen saippuakuplan puhkeamisen aiheuttamaa tuskaa., Prkl:n vanhemmat, kehtasitte jättää minut päiväksi vieraan hoiteisiin, olenhan vain pienen ja vaatimattoman elämäni läpi luullut että vietän aikani kanssanne naamatusten aina maailman tappiin asti!

Mielenosoitus ilmenee siis ennen kaikkea iltapiruna. Kotiin saapuessamme on yleisenä rutiinina ollut "annetaan hali kotiin saapujalle". Eipä anneta enää. Kun ensimmäisen hoitopäivän jälkeen saavuin kotiin, kuului jostain olohuoneen nurkasta tyly moi. Thäts it. Tarkalleen ottaen kukkaruukun luota, multakasan keskeltä (sekin vielä!).

Tylysti cool mimmi, käveli huikkaamisensa jälkeen rivakasti ja päättäväisesti ohitseni omaan huoneeseensa. Ei siis halita, eikä pussata? okei? Varmistin hädissäni ja "huono äiti jätti lapsensa päivähoitoon ja saa koston" -tuskissani, että Isäntä oli aiemmin kotiin saavuttuaan saanut saman tylytyksen. Kun olimme olleet kotona tunnin verran tuli muksu vasta ensimmäistä kertaa syliin, ei minun vaan isin. (Tietty. Paska äiti saa aina kuulla kunniansa ensimmäisenä...)

Ja tästähän riemu repesi. Ihan kuin muksu olisi pidätellyt raivoaan, sillä kun kerran syliin oltiin kehdattu nousta, kehdattiin myös kiukutella. Loppuillan meillä asuin huonokäytöksinen kakara, joka huusi ja kiljui joka asiasta, ihan joka asiasta. Se rynkytti syöttötuolia, vaati maitoa, heitteli kirjoja ja ei tahtonut syliin, ja sekunnin päästä tahtoi taas. Argh!

Huokaisimme helpotuksesta, kun iltatoimet alkoivat. Ja vedimme huokauksen päivineen takaisin kiireellä, sillä nukutustaistelu oli valtaisa. Eikä se siihenkään luovuttanut. Mieltä piti osoittaa vielä parituntia nukahtamisen jälkeen. Kymmenen aikaan huoneesta kuului niin aativa UAAARGAAAAH, että sitä piti käydä rauhoittelemassa. Nukuimmekin seuraavan yön toinen silmä puoliksi auki peläten yömörön saapumista hetkenä minä hyvänsä.

Hoitotäti lohdutti, että kuukauden verran menee kaikilla totuttelussa, parin viikonkohdalla ollaan ehkä jo voiton puolella. Kaksi viikkoa. Kuukausi. Meidän tuurilla puoli vuotta. Fukfukfukfuk.

Päivähoitoperhe

Olemme virallisesti ja kaikkien puitteiden ja määritelmien mukaisesti nyt ihka oikea päivähoitoperhe. Miss murmelaati aloitti eilen päivähoidon ja siitä tuli yhdessä yössä pienisuuri tyttö. äitin ja isin iso ylpeys.

Ekan hoitopäivän aamuna mukula näytti tajuavan mistä on kyse. Se haistoi heti palaneen käryn, kun hoitotäti saapui kotiimme. Se roikkui lahkeesani koko aamupäivän ja kirkui. Siis näytti koko hurmaavan puolensa kertaheitolla. Siinä sitten anteeksipyydellen toistelin, että on se yleensä eh paljon öh iloisempi. 

Hoitotäti totesi vain reippaasti että kaikki ne mukulat huutaa kun äiti on paikalla, että kannattaa nyt vain äkkiä poistua niin tilanne rauhoittuu. Ja näin olikin kuulemma käynyt. Murmeli oli olli nätisti koko päivän, syönytennätykselliset määrät kasvissosekeittoa (what a fuk!?) ja mennyt kiltisti päikkäreille (what what whaaat???!)

Omat henkilökohtaiset tärkeyspisteeni ja ainutlaatuisuuden kruununi tipahtivat sen sileän tien. Näköjään sille kelpaa sijaisäitikin tilanteen tullen. 

Äidin ensitunnelmat tilanteesta ovat jälleen kovin ristiriitaiset. Tunteet ja tunnelmat eivät kuitenkaan niin kaoottiset, kuin viime syksyllä, jolloin palasin  osa-aikaisena vanhaan työhöni. Nyt en ole samalla tavoin paniikissa, itkuinen ja huono-äiti -syndrooman musertama. Okei, kärsin taas pärin päivän jännitysmigreenista, mutta se on vähintä mitä voin murmelin eteen tehdä, imaista jännitykset itselleni ja tsempata sitä eteenpäi.

Olo on viimekertaiseen verrattuna jotenkin haikea ja samalla tyytyväinen.

Olo on itseasiassa suorastaan jotenkin ylpeä. Olen ylpeä meidän pienestä tytöstä, joka lähtee maailmalle opettelemaan isojen tyttöjen juttuja. Ja ennen kaikkea isojen lasten juttuja. Ei itseasiassa edes taaperoiden, vaan ihan lasten juttuja!

Reissustoori

Vielä mieltä lämmittääkseni muisteloin matkaa Egyptin Hurghadassa, mihin en mistään hinnasta ikinä kuuna päivänä lähtisi sinkkuna enkä pariskuntana. Mutta perheellisille sitä suosittelen e h d o t t o m a s t i!

Reissun avainsana oli helppous. Olemme todenneet, että koska kerta olemme päämme tähän lapsihommaan vapaaehtoisesti tunkeneet, on sen kanssa opittava elämään. Siispä matkat räätälöidään muksun silmin.

Tiedän osan suunnittelevansa matkojaan aikuisten kriteerein ja raahaavansa lapsiaan vain mukana tyylillä sopeutukoon aikuisten tahtiin. Me matkustamme toisella periaatteella. Nyt vain ei ole sen elämänvaiheen aika, missä suunnataan Amatsoniin viidakkovaelluksille. Nyt ollaan lastenaltaalla ja hiekkiksellä. Aikuiset nauttikoot auringosta ja tekemättömyydestä.

Ja tätä Egyptissä oli tarjoilla. Maahan on täynnä hiekkaa anyways, mutta joku viisas mies oli raahannut sitä tonneittain hotellialueellemmekin. Kiitos siitä. Neljän vaiko viiden erilaisen hiekkalaatikon voimin pärjäsimme hienosti. Ensimmäistä kertaa suurin osa hiekasta myös matkasi lapiosta ämpäriin eikä mahaan, mistä olimme oikein ylpeitä.

Toinen ahaa elämys oli ranta, matala ranta. Ihan yhtä tärkeä kuin lastenallasosastokin (joita hotellissa oli varmaankin viisi eri sorttista eri mataluuksineen, fantastista!). Rantaa korvaamaan käy vallan mainiosti hyvä lastenallas, mutta rannasta saa taas yhden eksrtahiekkiksen pienellä vaivalla. Ja tietty kaavalla ranta + hiekkis + aurinkotuolit = vanhemmille paljon vapaata auringonottoaikaa. Muksu viihtyi kuin taikaiskusta itsekseen kaiken maailman rapujen ja simpukan kuorien kanssa. Eikä niistäkään kannata ottaa ressiä, kalkkiahan niistä saa.

Kolmas kriteeri oli All inclusive sapuska ja juomatarjoilu. Mistään ruoka-ajoista ei siis tarvinnut stressata eikä taaperolla syömäkelpoisia ruokapaikkoja tarvinnut metsästää itku kurkussa kaupungilla. Ruoka ja juoma tuli paikkaan kuin paikkaan hotellialueella suurin piirtein sormia napsauttamalla.

Lisäksi jokaisen reissumme pääpointti on ollut loma. Siis ihan kaikesta ja etenkin arjesta. Ajoimmekin surutta alas heti Helsinki-Vantaan kentällä kaikki kotitärkeydet: kellontarkat ruoka-ajat, kaksi kertaa päivässä lämmin ruoka plus terveelliset välipalat, joka aterialla maitoa, nukkumaan tasan kello sitä ja tätä ja niin edelleen. Käytimmekin surutta hotellin antimia, mangomehua maidon korvikkeena, jälkkäriä joka aterialla jos ei muu ruoka maittanut, välipaloja siellä täällä mitä nyt eteen sattui ja ah vanhempien herkkua: ilmaista pyykkipalvelua.

Kun lomalla asennoituu siten, että päikkärit voi ihan hyvin vetäistä altaalla kun siltä tuntuu, kelloa katsomatta, tulee lomastakin lomaa, eikä lasten kanssa arjen suorittamista vieraassa maassa. Suosittelen tätä metodia. 

Karmaa on jaossa vain rajatusti

Siis tottakai, kun reissu etelän lämpiössä on ollu mahtava, aivan fantastinen, tullaan alas kovaa ja korkealta. Kotiuduttuamme hyiseen ja märkään Suomeen, toivuttuamme matkaltapaluu shokista, kuritti karman tasauslaki meitä oikein olan takaa.

Kenellekään ei pidä antaa liikaa hyvää kerralla: Tuttavaperheeltä imuroitu The Yrjötauti.

Tämä tuli meille siksi, ettemme vanhemmat vain liiaksi olisi iloisia ja onnellisia. Ettei hyvä mieli keskellä loskaista maisemaa vaan pääsisi kuohumaan ylitse. Pidelkäämme hysteerisenä yrjöävää vauvaa, siivotkaamme kakkavaippoja ja peskäämme pyykki kone toisensa jälkeen. Ja sitten yrjötkäämme itse samaan aikaan pöntöllä istuen.

Luvli.

Ihana ensimmäinen vihattu ja pelätty oksutauti on siis selätetty ja damagena yrjöllä kuorrutettu pinnasänky ja 6 kiloa laihtunut mutsi, jolla on vieläkin jälkimaininkina kolmen päivän mitainen migreeni. Huh. Pitäähän sitä tasata karmaa, jotta jollain toisellakin perheellä olisi edes joskus yhtä ihanaa, kuin meillä Egyptissä..

Ja ps. lähtipähän reissukilot vauhdilla veke...