Ohisektori, haikara laskeutui viereiselle pesälle!
Ystäväni, jonka laskettu aika piti olla kolmisen viikkoa Riiviön entreen jälkeen päätti poksahtaa hieman etuajassa. Kaikki hyvin äidillä ja vauvalla, vaikka pieni vielä onkin. Ja iskäkin voin hyvin.
Viesti iloisesta tapahtumasta tuli viime yönä. Siitä seurasi kohdallani totaalinen unien menetys ja pasmojen sekoittuminen. Ensinnäkin iski suuri huoli siitä, oliko kaikki mennyt hyvin. Juurikin googlasin mitä alle 2 kiloisena syntyminen oikein tarkoittaa. Syömisessä voi olla vaikeuksia ja kotiutuminen kestää tämän takia hieman pidempään. En myöskään vielä tiedä voiko äiti oikeasti hyvin, sillä synnytys on mitä ilmeisemmin sujunut hyvin vauhdikaasti. Lisäfaktat selvinnevät tässä pitkin päivää ja pikku hiljaa. Peukut ylös.
Ystäväni voinnin lisäksi huoli omasta synnytyksestä nosti päätään. Ei hemmetti, se on kohta edessä tässä itse kullakin. Oikeasti. Ai saakeli. Miten tästä oikein selvitään. Olen jo ehtinyt unohtaa, että tässä oikeasti tähdätään johonkin loppupisteeseen. SIihen että vauva tulee. Tämä raskausleikki päättyi ystäväni kohdalla ja tuotti konkreettisen tuloksen. Omalla kohdallani se on näköjään vielä hieman kesken, sillä syntymä oli tavallaan yllätys.
Kolmanneksi tunteeksi noin kello kolme yöllä mätkähti itsekäs "Miten tässä näin nyt pääsi käymään" -ajatus. Minäkin haluan vauvan tänne heti, nyt, pian. Miksi haikara lensi ohitse? Edessä on vielä monta tuskaista puolinukuttua yötä ennen kuin saamme omamme. Damn. Tästä ajatuskuviosta riehaantuneena sain kipeän (siis oikeasti lievän, mutta eniten kipeimmän tähän asti) supistuksen keskellä yötä. Siitä vasta riemu alkoi. Nyt se tulee, miltei julistin suoraa huutoa, ja juoksin kymmenen kertaa vessassa tarkistamassa tilannetta. Noup. Eipä tullut. Ei sitä vauvoja olle aiemminkaan itsesuggestiolla saatu ulos.
Näiden lisäksi nousi pieni suru ja itkukin. Aika oudosta olotilan seurauksena. Tänä aamuna tuntui ensi kertaa varsin yksinäiseltä olla raskaana. Ystäväni on ollut parasta tukea ja ihaninta seuraa purkaa tuntikausia raskauden ällötuksiä, epämiellyttävyyksiä ja ihanuuksia. Hänen laskettu aikansa on ollut niin lähellä, että vertaistuki on ollut ihan mieletön. Nyt hän on siirtynyt kuitenkin seuraavalle levelille, jota en enää ymmärrä. Hänellä ei enää välttämättä ole aikaa pohtia närästyksiäni ja kylkiluiden kipeytymiäni perin pohjaisesti.
Kohta minäkin toivottavasti pääsen tähän kastiin, mutta sitä ennen on pärjättävä hetki itsekseen.
Snif. Ja voi miten ihanaa. Samanaikaisesti.
vko 37
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti