Mielikuvitusystävä

Odotuksen alkuvaiheessa, oireeton kun oli raskauden suhteen, oli aivan mahdottoman vaikea uskoa vauvan olevan tulosssa tähän taloon. Sama vaivasi isäntää. Varsinkaan ennen kuin maha alkoi turpoamaan, oli sangen työlästä uskoa kantavansa uutta elämää sisällään.

Nyt maha on iso ja ilmoittaa olemassa olostaan päivittäin heilumalla ja poukkoilemalla puolelta toiselle. Oireetkin ovat ilmaantuneet eli ei oli pienintäkään epäilystä, ettenkö olisi raskaana. Myöskään isännällä.

Ongelma ei olekaan enää raskaanaolemisen todistaminen, vaan se, että mahasta on tulossa ulos jotakin, mistä ei oikeastaan tiedä mitään. SIlle on sen sijaan todisteiden puuttuessa joutunut itse kehittelemään olomuodon. Olenkin jo esimerkiksi nähnyt unta siitä, miltä riiviö näyttää. Myös isäntä yrittää kovasti pohtia jälkeläisensä piirteitä: tummahiuksinen ja pitkä siitä ainakin tulee.

Välillä on kuitenkin miltei mahdotonta yritttää kuvitella mitä mahasta löytyy. Tulossa on kuitenkin aika ylläribonari, isomman luokan sellainen. On myös jokseenkin koomista, että päivittäin ajattelen jotakin, mikä ei vielä periaatteessa ole olemassa. Riiviötä ei ole, mutta sille on luotu jo identiteetti sekä paikkansa puheissamme.

Isäntä ja minä juttelemme riiviölle, pohdimme sen touhuja ja valmistelemme sille kotiamme sopivaksi. Kotimme onkin täynnä erilaisia artikkeleita, jotka ovat vain ja ainoastaa vauvan. Eivät meidän kummankaan, vaan jonkun toisen. Kodista raivataan myös tilaa riiviölle. Eteiseen on esimerkiksi ilmaantunut pikku naulakko mielikuvitusystävämme vaatteille.

Voin vain kuvitella, kuinka tämä näkymättömän lapsen tuloon valmistautuminen näyttää lapsettomien ystäviemme silmissä jokseenkin omituiselta.

Nauroimme visiolle, jos yhtäkkiä huomattaisiin, että olen vain lihonnut 9 kuukautta putkeen ja maha on vain kesäsyöpötteyn ahkera tulos. Ei siis vauvaa, vaan 13 kiloa ehtaa täytettä. Olisin turhaan ollut monta kuukautta nauttimatta lasiakaan viiniä, sushia tai kirjolohen mätiä. Olisin turhaan ajanut alas liikuntaharrastukseni ja alkanut vaappumaan kävellessäni. Yhtäkkiä kaikki "en voi tehdä sitä koska olen raskaana" -sympatiat ja etuoikeudet vietäisiin pois. Kukaan ei enää bussissa tarjoaisi istumapaikkaa, vaan olisin vain tavis.

Näin ei kuitenkaan ole. Viimeksi tänä aamuna kuuntelmimme Riiviöchanelia eli dopplerilla sen sydänääniä. Ei epäilystäkään etteikö mielikuvitusystävällämme olisi lyönyt ihan oikea sydän. Ja lujasti!

vko 36