Made by Isäntä ja Minä

Toisesta ultrasta lähtien on ollut kummallinen olo. Mahassa kasvaa jotakin, jonka minä ja isäntä olemme kahdestaan saatu aikaiseksi. Ihan vain me kaksi. Yhdessä.

Kun ultrakuvaa katseli, jossa sintti sätki livenä ei voinut muuta kuin ihmetellä. Siinä kölli pikkuihminen, joka koukisteli polviaan ja könysi omia aikojaan. Siis ihan oikeasti ihminen, oikea, ehta, elävä ja onnistunut. Pistää oikein mietityttämään, kuinka on mahdollista, etten meinaa töissä saada aikaiseksi raporttia, tuskailin aikoinaan graduni kanssa, en meinaa välillä osata edes appelsiinia kuoria saatika kouluttaa miedän kotona olevaa hurttaa. Mutta ihmisen teko kyllä onnistuu.

Okei, jeesiä saatiin vähän biologialta ja soluthan ne siellä itsekseen pikkuriiviön ovat jakautumalla kasanneet, mutta kuitenkin. Alkuvoima ja rakennusainekset tulivat meiltä. Vanhemmilta.

Jaksan päivittäin ihmetellä sitä, miten vatsassa oikeasti on jotakin, mistä puolet on minun ja puolet isännän peruja. Fyysinen ulkomuoto ei ole edes ainoa mihin ihmetys päättyy, vaan edessä on monen vuoden kasvatustaisto ja oppien siirto. Sosiaalisen olemuksen muodostus ja psyykkisen puolen kasaus. Näistäkin osassa on täysin biologialla ja ympäristöllä oma valtansa, mutta koen silti, että vanhempina meillä on suuri vaikutus tyhjänä tauluna syntyvän lapsen muotoon. Yhdessä luonnon kanssa.

Diggailen Anna Puuta, ja yhdessä hänen debyyttilevynsä biiseistä tiivistetään hienosti kuinka ihmeelliseltä elämä tuntuu. Itse en tunne uskontoa ja kirkkoa omakseni, mutta tulkitsen kappaletta omasta näkökulmastani. Kun Luojan tilalle vaihtaa vaikka sanan Luontoäiti tai Äiti Maa, tulee biisistä merkitykseltään täydellinen:

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mut hetkenkään lepoa
Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
Mestari valmisti sut
 

Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sai
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
Sanon vastaukseksi vaan
Että jos ne edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan 

(Anna Puu, Mestaripiirros)