Heräsin aamulla tahmeaan todellisuuteen, taas yksi huonosti nukuttu
yö takana. Jäätävät silmäpussit ja mustaakin mustemmat silmän aluset. Ja tämä
ei johtunut yön yli nuhjaantuneista ripsareista, vaan ihan vain siitä, että
muksu valvottaa jo toista viikkoa putkeen. Suihkuunkaan en jaksanut raahautua,
vaan hätäponnari pelastakoot päivän.
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, kohti terveyskeskusta ja
fyssarikäyntiä. Aikomukseni on pakoilla polvileikkausta viimeiseen asti ja yrittää
kuntouttaa kiukkuileva polveni luomusti. Polvi on nimittäin reistaillut viime
vuoden talvesta asti. Silloin tuli käytettyä lastenvaunuja lumikolana kymmeniä
kilometrejä pitkin Mankkaata, mikä ei ollut sille kovin eduksi.
Enihau, marssin kello - aivan liian aikaisin - 8.15 alkavaan fyssariin todellisen
äitilookin kera. Muistin vasta odotustilassa, että perhana soikoon, tämä oli se
paikka, missä piti viimeksikin hypellä housuitta reisilihaksen toimintaa
tuijotellessa. Ja tietenkään en ole lähestynyt sääriäni terän kanssa piiiiiiitkäään aikaan. No, ihan
sama, ei se sympaattinen fyssaritäti mitään karvaisista jaloistani välitä. Naisia
vaan tässä ollaan.
Vihdoin kutsu kävi ja vuoroni koitti. Fyssari ilmoitti
ystävällisesti että paikalla on sitten myös opiskelija seuraamassa tilannetta.
Aha, ihan sama, menköön samaan konkurssin.
Paitsi että, opiskelija oli syötävän hyvännäköinen rempseä
nuori mies ja mitä lie unelmavävyainesta.
Ja minä taas täysin räjähtänyt, maailman isoimmat silmäpussit
omaava, megalomaaniset säärikarvat kasvattanut, eriparisukkainen äiti, joka
yritää raa´assa keinovalossa mahdollisimman smuutisti nykiä aivan liian lyhyttä
aluspaitaansa karmeimpien kalsareidensa peitoksi, mitä maa päällään kantaa.
Joo, ei enää opiskelijoita kiitos, on tällä naiseudella
kuitenkin joku rajansa ja itsesuojeluvaistonsa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti