Matkasin aamukoomassa Turuntietä kuunnellen autoradiosta aamukaveriani Bassoa. Siellä kaksi pirsakkaa uutta aamujuontajaa pohti ohimennen viikonloppumenojaan. Erityisesti toinen heistä kipristeli aamujuonnon vaatimia aikaisia herätyksiä ja kertoi iloisesti nukkuneensa väsymystään pois viikonloppuna 15 tunnin yöunilla.
15 tunnin unilla. Yöunilla.
Ylipäätänsä millä tahansa unilla, jos ne kestäisivät edes kuusi tuntia putkeen!
Byhyääää! Mäkin haluan nukkua! Kaipaan niin kovasti putkeen nukuttua katkeamatonta ihanaa syvää unta. Vailla mitään kitinöitä. Ilman sitä tunnin uhmaraivoaan yöllä purkavaa potkivaa kakaraa. Haluan jäädä paitsi siitä kauhun tunteesta, joka iskee tajuntaan repäisevänä kipuna läpi unen, kun havahdun kauhunsekaiseen huutoon äiti tänne, äiti, tule tänne!!
Uusimpana tuulena ovat nukkumaanmenovaikeuksien selättäminen kohtuullisella menetyksellä, mutta niiden vaihtuminen pirullisiin yöllisiin raivokohtauksiin. Muksu on herätessään umpiunessa ja huutaa minkä kerkiää, eikä rauhoitu vaikka ottaa syliin. Se vaan potkii, riehuu, karjuu ja jossain vaiheessa puolesta tunnista tuntiin se sammuu kesken huudon. Paikalle on joka kerta mentävä. Ei sitä kai oikein yksinkään voi jättää?
Inhoan sitä tunnetta, joka seuraa pienimmästäkin inahduksesta naapurihuoneesta. Rauhallinen leposykkeeni pomppaa saman tien tuhatta ja sataa hakkaavaksi vasaraksi rinnassa, ahdistavaksi puristuksen tunteeksi. Ei saakeli taas se alkaa.
Huolimatta meidän yöllisen vahtivuoron tehokkaasta kierrätyssysteemistä en jaksaisi enää nousta, en jaksaisi millään viettää tunteja yöstä pää alaspäin roikkuen pinnasängyn laidalla. En jaksaisi yrittää hiipata hijaa huoneesta ulos ja pelätä jokaista narahdusta, naksahdusta, kirskahdusta. En jaksaisi, mutta pitää.
Pitää - täytyy - on pakko.
Tahtoisin - haluaisin - toivoisin nukkua. Mutta miksei murmeli tahdo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti