Jotenkin tässä yhdestä vuodesta eteenpäin tänne aina puolitoistavuotiaaksi äidiksi päästyäni voi todeta elämän tasaantuneen. Niin lattealta kuin se kuulostaa niin homma hoituu, tutut kuviot ja rutiinit jyllää. Arjesta selviää vasemmallakin kädellä.
Sitä jotenkin osaa nykypäivänä löysätä sieltä mistä on helpoin ja ei niin vakavinta. Kiristää niiltä main mistä pitää, mutta siltikin höllätä sieltäkin tarpeen vaatiessa. En jaksa hermostua pienistä rypyistä, isoista katastrofeista kyllä edelleenkin.
Äitiys on loksahanut uomiinsa. Enää en pingota siitä, mitä kukin minusta äitinä haluaisi, saatika siitä mitä itse pienessä päässä ideaalina pidän. Äitiys on ollut ja tullut hyvinkin erimuotoisena mitä aluksi kuvittelin. Nyt tähän alkaa jo tottua eikä minkäkin tulevan päivän äitiyden suorituskaaviota ja vuoden äitipisteitä aina voi ennustaa.
Puolitoistavuotiaana äitinä sitä nautiskelee omasta aikaansaannoksestaan. Ihan hyvinhän tässä on mennyt, muksu on hengissä ja sitä rataa. Se jopa kävelee ja puhuukin. Leikkii itsekseen ja käy pöntöllä. Eikä ole traumatisoitunut, mitä nyt pelkää kuollakseen kärpäsiä (kesää odotellessa...). Tulee edelleen sitkeästi äidin sykkymään kun on harmi, vaikka sekään mielestäni ei ole kaiken vanhemmuuteen liittyvän sitoutumisen alkutuskan jälkeen itsestäänselvyys.
Huomaan vihdoin jotenkin antautuneeni äitiydelle. (Johan sitä vastaan on vuosi taisteltu). Äitinä ollessa vanha minä on rajoittunut, mutta siitä ajatuksesta alan pikku hiljaa päästä eroon. Ei siitä pääse mihinkään, että elämään on tullut jarru tietyille osa-aluille. Mutta olen oppinut odottamaan. Kun kasvattaa kärsivällisyyttä, jaksaa sitä odottaa vaikka puoli vuotta onnistunutta nukuttamista ja sen jälkeistä viinilasia, päiväunien aikaista hesarin lukua, kahden keskistä saunahetkeä, lapsen yökyläilyä.
Sitten on hetki sitä omaa aikaa ja voi rauhassa toteuttaa sitä puolta, mikä on laitettu ainakin osaksi arjen ympyröissä telakalle.
Olen oppinut myös sen, että mikään ei ole kamalampaa kuin se, että yrität väkisin lapsen kirkuessa ja roikkuessa lahkeessasi kiinni, tehdä jotain omaa mitä vaalit ja olet aina halunnut. Silloin ei mennä vanhemman eikä lapsen ehdoin vaan molempien irvikuvin eteenpäin. Ja ei tässä(kään) älynväläyksessä kestänytkään kuin 17 kk tajuta, että tee se vasta sitten kun muksu nukkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti