Otettiin tässä eräänä päivänä itseämme niskasta kiinni, uhmattiin influenssa H -mitälie tauteja ja karautettiin bussilla ytimeen. Ihan Helsinkiin asti. Ja siis Espoosta katsottuna matka on lyhyt, ainakin meidän kotiovelta, mutta ajatuksellisesti niin saamarin pitkä.
Ja ongelmana on siis se, että meinasin todella mennä bussilla, en autolla. Ja erona näillä kahdella on se, että busseilla on minusta riippumattomat aikataulut. Autolla ei.
Miten siis toimii yhtälö, jossa bussiin pitää keretä minuutilleen, pysäkille ei halua mennä liian aikaisin eikä toisaalta vaunun kanssa juosta henkihädässä lumipenkkojen yli? Miten vauvan, joka on semiepäsäännöllinen, saa minuutilleen pakattua, syötettyä ja vaipatettua, ajoissa pysäkille? Ja siis toivoa samalla lujasti että ylläripuklua, megayrjöä tahi vaippatoimintaa ei viimemetreillä ilmaannu. Tai muuten vaan perusraivareita.
Jos sen sijaan myöhästyy bussista, seuraava bussi menee puolen tunnin päästä. Ja siihen mennessä vaunuissa on takuuvarmasti jo äksön päällä..
Siispä matkaan superaikaisin ja pysäkillä värjöteltiin sitten 10 minuuttia ennen lähtöä. Murmeli oli hereillä ja äidillä oli kylmä. Kun bussi vihdoin saapui, ja sain ängettyä itseni sinne, murmeli kitisi hieman (lue: hikikarpalot alkoivat kasautua otsaryppyihini). Kitinä yltyi juuri, kun ovet aukesivat ja rupesin runttaamaan vaunuja sisään. Onneksi bussin epämääräinen keinahtelu ja kolina tuuditti minin uneen ja laps nukahti jo Tapiolan huudeilla.
Ja sitten oho, loppu olikin luvattoman helppoa. Nukkuvaa miss murmelaatia oli helppo työnnellä eteenpäin. Kampissa opasteet veivät hetimiten hisseille ja ulos, jossa ah ihanaa, kadut olivat sulat ja lumettomat. Siitä sitten kipsuttelin ystävättäreni tykö, joka asuu Annankadulla, ja eikun hissillä suoraan ylös penthouseen vaunujen kera.
Perillä. Turvassa. Helposti.
Uudestaan!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti