tiistai 31. toukokuuta 2011

Töistä irti kirvonnut

Saavun työpaikalleni ja avaan aamulla kuuliaisesti koneeni noin klo 7.15. Tämän jälkeen alkaa haahuilu. Minkähänlainen amme vauvalle pitäisi hankkia, entä se rintapumppu? Kylläpä se potkii. Monesko viikko taas olikaan menossa? Koska on lounas?

Enää jäljellä on 14 työpäivää tämä päivä mukaan laskettuna. Siis noin 3 viikkoa kesälomaan, jolta jään suoraan äitiyslomalle. Huh, aika on mennyt nopeaan.

Mutta vielä pitäisi keskittyä töihin. Olen jo henkisesti täysin irtikirvonnut työpaikastani ja projektistani. Aikani töissä kuluu kaiken ylös ja muistiin kirjoittamiseen, erilaisten ohjeiden tekemiseen ja aiempien töideni siistimiseen. Olen parasta aikaa jättämässä "testamenttia" tulevalle tuuraajalleni. Jälkeeni jää puolivalmis katsausartikkeli sekä väliraportti, jonka dedis on ensi jouluna. Kun siis en ole istumassa enää työpisteelläni. Nämä ovat tuuraajani pulmia ja minun pulmani on opastaa häntä. Ja jättää jälkeeni siisti raporttirunko ja työpiste sekä tiedostot&kansiot, jotta jonkun on ylipäätään mahdollista viedä työni poissaollessani loppuun.

Mutta mitä löydänkään itseni tekemästä. Googlasin juuri raskausviikko 29 -hakusanalla nykyisen tilanteeni. Googlasin sitten vähän lisää lasten kylpyammeista. Flexibath on edelleen voittamaton. Ajatukseni harhailevat alituisesti muissa kuin työasioissa ja vielä kaupanpäälle saan edelleen massiivisia väsymyskohtauksia, jolloin nukun otsa näppiksiin liimautuneena pieniä torkkuja pitkin päivää.

Ihmettelen niitä äitejä, joilla on aivoistaan vielä osa toimintakykyisenä tässä vaiheessa. Jos oikein pinnistän, saan yhden viisaan ajatuksen per työpäivä. Loppu menee enemmän tai vähemmän sumussa. Yritin esimerkiksi eilen perehtyä nuorten mielenterveyteen liittyvään kirjallisuuteen ja nukahdin kesken lukemisen. Onneksi huonetoverini on ymmärtäväinen ja suhtautuu kuorsaukseeni mallikkaasti. Nukahtamiseni ei johtunut tylsästä artikkelista tai tylsistymisesti työnkuvaani, vaan totaalisesti herpaantumisesta ja uupuneesta olostani. Tämä raskaus vie voimat ja nollaa ajatukset tehokkaammin kuin viikon loma kanarialla.

Loppupäivän haaveilin päivääunista. Ja hups, taas oli yksi työpäivä takana ja perehdyttämisellä alkaa olemaan jo kiire. Onneksi tuuraajani on huipputyyppi, super fiksu ja luonteeltaan pärjääjä sekä taskutaistelija. Voin hyvin mielin päästää projektin käsistäni ja keksittyä kesällä lähinnä haaveiluun.

Mutta nyt, vielä vähän pinnistelyä. Kaivan ihan juuri väliraportin hahmotelman ja korjaan sekä jäsentelen sitä hieman. Ihan juuri, aivan heti, kohta, pian ... zzzZZzZzz ...


vko 29

maanantai 30. toukokuuta 2011

Vaiheita

Olen huomannut, että raskaus on ollut täynnä erilaisia vaiheita. Nimenomaan fyysisiä vaiheita, jotka ovat liittyneet kasvan vauvan suurenemiseen tai kehitykseen.

Ihan luonnollistahan tämä on, vauvan silmin, mutta itse jaksan edelleen yllättyä olotilani vaiheittaisuudesta.

Nämä kaudet tai jaksot koostuvat enimmäkseen väsymyspuuskista, pienestä kiukuttelusta, jättimäisestä nälästä tai hillittömästä painonnoususta. Jaksot kestävät aina pari viikkoa ja ilmenevät niin yhtäkkiä, että huomaan jakson päättyneen vasta kun se on ohi. Havahdun yleensä siihen, etten enää ole muutamaan päivään maannut lopen uupuneena työpöytäni ääressä töissä tai rämähtänyt välittömästi kotiin tullessa sohvalle makaamaan. Myöskin puntari kertoo vaiheen loppuneen: enää ei napsahda puoli kiloa tai jopa kilo per viikko lisäpainoa, vaan paino pysyy pidemmän ajan samoissa lukemissa.

Vaiheiden aikana vauva mitä ilmeisemmin kasvaa joko pituutta tai leveyttä. Itse tunnen tämän samanaikaisesti käsittämättömänä turvotuksena ja lisäenergian tankkaamistarpeena. Uutena ilmiönä on se, että kehoni on alkanut antaa näiden jaksojen aikana myöden enemmän kuin aikaisemmin. Näinä viikkoina mahani kasvaa kohisten, mistä johtuen kylkiluita sekä rintakehää kiristää. Selkä ottaa aina tällöin pienetkin seisoskelut raskaammin kuin yleensä. Kohta kai lantiokin alkaa paukkua. Mukavaa.

Jos en reagoisi näihin tuntemuksiin luulen, että kuihtuisin kasaan. Kun äiti luonto käskee on toteltava. Tankkaamisen lisäksi on muistettava myös levätä kun käsky käy. Jos en nimittäin huolehdi voinnistani kasvukausien aikana kehoni antaa varoituksen supistusten muodossa. Niitä on viime viikkoina ollut ihan tarpeeksi. Pitää siis levätä.

Oireiden kausittaisuus ja kausien piteneminen sekä voimistuminen muistuttavatkin entistä enemmän siitä, että kohta ei enää juoksennella bussiin, käydä jumpassa tai valvota myöhään. Stressiä on vältettävä ja lepoa suosittava. Tämä mamma on niin raskaana!

vko 28

torstai 26. toukokuuta 2011

Lähtölaskenta

Siis Härreguud, OMG ja Tsiisus!


Laskin äsken puoli nukuksissa loppuraskauden keston eli mitä vielä on jäljellä. Vastaukseksi sain n. 12 viikkoa. WTF! Kohta tämä on ohi, vaikka se juuri vasta alkoi. Vielä puuttuu kylpyamme, vaipparode, lakanat, verho ja kaikki tissijutut ja niin edelleen.


ARGH, ARGH!!!!


Sadan aamun haamurajan kolkuttaessa ovella, olo alkaa tuntua uskomattomalta. Vielä tiistaina perhevalmennuksessa rehvastelin, että en vieläkään oikein ymmärrä olevani raskaana. Olo on pikemminkin kuin jossain välitilassa. Tavallaan olen vielä kiinni vanhassa minässäni, mutta samalla matkalla johonkin. Vanha minäni unohtaa säännöllisesti noudattaa ruokarajoituksia ja haaveilee terassikauden avajaisista. Uusi minäni taas pysähtyy säännöllisesti pohtimaan vieläkö jotakin tavaraa pitää hamstrata, vai olisiko tämä kummallinen nukkekotileikki jo kohti ohi ja pesä vailla konkreettista asukasta valmis.


Erityisesti ympäristö pitää jatkuvasti huolen siitä, etten unohda raskauttani.Harvoin sattuu vuorokauden hetki jolloin en olotilastani muilta kuulisi. Ihmiset kyselevät, pohdiskelevat, kommentoivat ja kertovat omia tarinoitaan aiemmista raskauksistaan aina minut nähdessään. Jotkut jopa hakeutuvat tyköni ja kertovat, kuinka ovat huomanneet mahani kasvaneen entisestään. Kiitos vaan, tiedän ihan ilman kommentointiakin, että levenen.


Loput ajasta pohdin itse omaa olotilaani ja kolotuksiani tai viimeistään Riiviö muistuttaa itsestään tomeralla potkulla. Raskaana olemista ei siis tavallaan voi unohtaa, mutta vieraalta se silti tuntuu.


Jotkut ovat selvästi ”enemmän raskaana” kuin minä. Perhevalmennuksessa (jota kutsun säännöllisesti vahingossa perheterapiaksi) osa pullottavista kaimoista oli ajatuksissaan jo synnytyksessä ja vauva-arjessa. Seesteisen näköiset rantapallot (saan sanoa, koska olen sellainen myös itse) lipuivat jossain täydellisen äitiyden niityillä, jossa rintakumeilla ja maidonkerääjillä on vissi merkitys.


Itse olen vasta juuri oppinut olemaan ylpeä kasvavasta mahastani. 


En enää liiemmin piilottele sitä, vaan annan sen tursuta jos on tursutakseen. Olen myös oppinut puhumaan aiheesta, ilman että hämmennyn. Pohdin kuitenkin, että missä vaiheessa se tämä on se elämäni ainutlaatuinen vaihe -ajatus iskee päähäni. Se, kun tajuaa, että raskaana ollaan vain muutaman kerran elämässä. Jotkut ei olleenkaan ja jotkut hieman enemmän. Itse en kenties koskaan enää. Pistääkin mietityttämään se tosiseikka, että alienin vauvan potkuja tuntee vain pienen riipaisun verran omasta elinkaarestaan.


Ehkä tämä ainutlaatuisuus konkretisoituu kohdallani vasta synnytyssalissa. Joka tapauksessa, lähtölaskenta kesään ja riiviön tuloon on alkanut. 12 viikkoa on pitkä aika ja aion nautiskella tästä hauskuudesta. Jos en raskaana olemisesta sen stereotyyppisine ajatusasetelmineen, niin ainakin sen oireettomuudesta.

vko 28

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Mahaliikkeitä

Hetki sitten Suomi voitti mestaruuden toistamiseen siinä lajissa, missä miehet jahtaavat mustaa kumilätkää ovaalinmuotoisessa jäädytetyssä kaukalossa. Samalla tunsin jotakin hassua. Mahani nyki tasaiseen tahtiin. hypyt tulivat niin tasaisesti, että päättelin kyseessä olevan hikan. Liekö matsin tuottama jännitys tai myöhäinen valvominen aiheuttanut pienelle hikan?

Riiviötä kävi sääliksi. Hikka kesti miltei 5 minuuttia ja huomasin, kun se välillä turhautuneena käänteli kylkeä hikoittelun välissä. Jos bebe tulee yhtään äitiinsä säälin häntä vielä enemmän. Oma hikkani kuuluu naapuriin ja vähän ylikin. Kuulostan nimittäin lisääntymisajan kynnyksellä olevalta mursulta ja saan hikasta vatsalihaksenikin kipeäksi.

Hikan lisäksi liikekavalkadi on muuttunut ja monipuolistunut. Siinä missä aluksi sai arvailla että oliko se potku vai vain sisälmysten kahleista pian vapautuvan hengen ei niin romanttinen muljahdus, ovat liikkeet nyt selviä potkuja. Ne voivat suuntautua joko kylkiin (ihanaa, tulevaisuudessa kylkiluuni tulevat hajoamaan), suoraan napaan (tällöin koko maha ja emäntä sen mukana hypähtävät) tai alan rakkoon (jolloin etsitään paniikin valtaamana lähintä vessaa). Lisäksi Riiviö möyrii, kääntää kylkeä tai muuten vain painautuu vatsani sisäpintaa vasten. Tällöin tuntuu kuin koko vatsan sisus vaihtaisi paikkaa.

Kyljen kääntö aiheutti raskauden alkuvaiheessa kauhistusta, osa vatsastani nousi äkillisesti koholle ja venyi äärimmäisyyksiin, jonka jälkeen otus etsiytyi tilavampaan paikkaan. Nyt muljahdus tapahtuu hienovaraisemmin. Liekö bebe oppinut peruuttamaan tai suunnistamaan paremmin?

Uusinta uutta on kylkiluiden potkaisu, josta sain eilen ensimmäisen maistiaisen. Istuimme lentokoneessa matkalla kotiin Portugalin lomalta. Lentämisen aiheuttamisesta tukalasta olotilasta johtuen olin valahtanut penkillä riiviön mielestä ei niin tilavaan asentoon, jonka seurauksena sain potkun oikeaan kylkiluurivistööni. Hyvä ettei koko lentokone kuullut tuskan karjahdustani. AI saakeli. Lopeta!

Nyt tiedän miltä ailen leffoissa nähdyn kohtauksen, jossa alienin poikanen tunkeutuminen kylkilyiden läpi maailmaan, mahtaisi in real life tuntua...

No, maha siis kasvaa edelleen. Ei tosin ulos päin vaan näköjään ylöspäin!

vko28

tiistai 17. toukokuuta 2011

Rautakausi

Alkuraskaudessa yksi isoimpia hämmästyksiäni oli se mihin yhtäkkiä katosi vessahätä?

Tarkoitan, juuri se Idopöntön Ison Napin hätä.

Ikävä aihe näin jaettavaksi, mutta hämmästykseni oli tuolloin suuri. Sisuskalujeni toiminta hidastui tuolloin äkkiarvaamatta ja muuttui suorastaan matelevaksi. Asia ei elämässäni ollut koskaan aiemmin liion haitannut, vaan oire tuli aivan puskista. Huomasin alussa viettäväni iloisesti miltei viikonkin miettimättä edes koko asiaa, kunnes yhtäkkiä kauhukseni tajusin, että mahan jatkuva turpoaminen johtuu jostain ihan muusta, kuin vauvan kasvusta.

Viikon turvotuksen keräämisen jälkeen mieleni oli jo niin huolestunut, että ravasin vessan oven tienoilla kuin häiriintynyt minihiiri terraariossa. Kun vihdoin sitten koitti hetki, jolloin piina oli ohi, hymyilin kuin naantalin aurinko

Sain heti alkuunsa neuvolasta mukaani ohjeet syödä rautaa. Valmiste oli elintärkeä koska hemoglobiinini oli vain hurjat 104 ja laskemassa päin. Asialle täytyi neuvolatädin mielestä tehdä välittömästi jotain, joten köpötin oitis apteekkiin ja ostin purkin rautaa. Neuvolan ohjeistukseen kuului, että syön tuplamäärän pakkauksen ohjeista piittaamatta.

Tottakai kuuliaisena kansalaisena toteutin tätien ohjeita. Kiltisti ja mukisematta. Pitihän valmisteen autta väsymykseenkin. Raudasta seurasi kuitenkin sivuoireita. Mahani oli kuurin aloittamisen jälkeen pahemman kerran juntturassa eivätkä luumut, niin kuivatut kuin tuoreetkaan helpottaneet oloa. Activiaa vedin kuin viimeistä päivää sekärukoilin kuiduilta pelastusta.

Maha kylläkin tottui kuin ihmeen kaupalla rautaan, jota siis vieläkin vedän päivittäin. Ruokavalioon tuli kuitenkin pysyviä muutoksia. Ruisleipä on tällähetkellä paras ystäväni lounaalla ja mysli aamulla. Kodin omaa putkimiestä, kahvia, suorastaan palvon. Pitkän treenauksen jälkeen maha parkani tottui rautaan ja enää en onneksi näe juurikaan villejä unia isosta napista.

Viime neuvolakäynnillä koetti vihdoin hetki, jolloin neuvolatäti ehdotti rautakuurin lopettamista toistaiseksi (lukemat tällöin 114). Ihanaa. Ruisleipä olikin alkanut juuri sopivasti tarttumaan kurkkuuni. Juuri kun meinasin huokaista helpouksesta Isäntä, jonka olin raahannut neuvolaan, sanoi mielipiteensä raudan syömisestä. Hänen mielestään minun tarvitsisi jatkaa raudan syömistä vielä jonki aikaa. Olin kuulemma nykyään niin väsynyt, minkä hän arveli johtuvan alhaisesta hemoglobiinista. Isäntä ja neuvola täti pohtivat kahdestaan hetken ja päätyivät siihen, että kuuriani jatketaan vielä kuukauden päivät. Isäntä vaati vielä hemoglobiinin mittaamista joka ikinen kerta. Koko raskauden ajan.

Siis mitä. Missä vaiheessa Isäntä ja neuvolatäti alkoivat päättämään minun syömisistäni? Miksi kukaan ei kysy mielipidettäni asiaan?

En pidä rautatableteista ja niiden kiskomisesta väkitin joka ikinen aamu. En myöskään pidä hemoglobiinin mittaamisesta sillä viheliäisellä pikku piikillä. Enkä varsinkaan halua jatkaa tätä mylsidiettiäni enää kovinkaan pitkään!!! En halua syödä rautaa, haluan normaalin mahatoimintani takaisin!

Kai se on taivuttava, jotkut näköjään tietävät olotilani paremmin kuin minä itse. Ja seuraavalle neuvolakerralle en ota Isäntää mukaan....

edit 19.5.2011
Hyvä että pakottivat syömään, eilisessä neuvolassa hemoglobiini oli laskenut taas hurjiin lukemiin: 101. Rautakausi jatkukoon.

vko 27

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Lähtölaskenta


Siis Härreguud, OMG ja Tsiisus!

Laskin äsken puoli nukuksissa loppuraskauden keston eli mitä vielä on jäljellä. Vastaukseksi sain n. 14 viikkoa. WTF! Kohta tämä on ohi, vaikka se juuri vasta alkoi. Vielä puuttuu kylpyamme, vaipparode, lakanat, verho ja kaikki tissijutut ja niin edelleen.

ARGH, ARGH!!!!

Sadan aamun haamurajan kolkuttaessa ovella olo alkaa tuntua uskomattomalta. Vielä tiistaina perhevalmennuksessa rehvastelin, että en vieläkään oikein ymmärrä olevani raskaana. Olo on pikemminkin kuin jossain välitilassa. Tavallaan olen vielä kiinni vanhassa minässäni, mutta samalla matkalla johonkin. Vanha minäni unohtaa säännöllisesti noudattaa ruokarajoituksia ja haaveilee terassikauden avajaisista. Uusi minäni taas pysähtyy säännöllisesti pohtimaan vieläkö jotakin tavaraa pitää hamstrata, vai olisiko tämä kummallinen nukkekotileikki jo kohti ohi ja pesä vailla konkreettista asukasta valmis.

Erityisesti ympäristö pitää jatkuvasti huolen siitä, etten unohda raskauttani.Harvoin sattuu vuorokauden hetki jolloin en olotilastani muilta kuulisi. Ihmiset kyselevät, pohdiskelevat, kommentoivat ja kertovat omia tarinoitaan aiemmista raskauksistaan aina minut nähdessään. Jotkut jopa hakeutuvat tyköni ja kertovat, kuinka ovat huomanneet mahani kasvaneen entisestään. Kiitos vaan, tiedän ihan ilman kommentointiakin, että levenen.

Loput ajasta pohdin itse omaa olotilaani ja kolotuksiani tai viimeistään Riiviö muistuttaa itsestään tomeralla potkulla. Raskaana olemista ei siis tavallaan voi unohtaa, mutta vieraalta se silti tuntuu.

Jotkut ovat selvästi ”enemmän raskaana” kuin minä. Perhevalmennuksessa (jota kutsun säännöllisesti vahingossa perheterapiaksi) osa pullottavista kaimoista oli ajatuksissaan jo synnytyksessä ja vauva-arjessa. Seesteisen näköiset rantapallot (saan sanoa, koska olen sellainen myös itse) lipuivat jossain täydellisen äitiyden niityillä, jossa rintakumeilla ja maidonkerääjillä on vissi merkitys.

Itse olen vasta juuri oppinut olemaan ylpeä kasvavasta mahasta. En enää liiemmin piilottele sitä, vaan annan sen tursuta jos on tursutakseen. Olen myös oppinut puhumaan aiheesta, ilman että hämmennyn. Pohdin kuitenkin, että missä vaiheessa se tämä on se elämäni ainutlaatuinen vaihe -ajatus iskee päähäni. Se, kun tajuaa, että raskaana ollaan vain muutaman kerran elämässä. Jotkut ei olleenkaan ja jotkut hieman enemmän. Itse en kenties koskaan enää. Pistääkin mietityttämään se tosiseikka, että alienin vauvan potkuja tuntee vain pienen riipaisun verran omasta elinkaarestaan.

Ehkä tämä ainutlaatuisuus konkretisoituu kohdallani vasta synnytyssalissa. Joka tapauksessa, lähtölaskenta kesään ja riiviön tuloon on alkanut. 14 viikkoa on pitkä aika ja aion nautiskella tästä hauskuudesta. Jos en raskaana olemisesta sen stereotyyppisine ajatusasetelmineen, niin ainakin sen oireettomuudesta.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Hello hellokitty!

Nyt on piru irti.

Käytiin tuttava perheen luona, jonka emäntä oli vinkannut kierrätykseen matkalla olevista lastenvaatteista. Perheessä on kaksi suloista 0-2 vuotiasta tyttöä, joten tavarat kannatti katsastaa.

Mennessämme kylään meitä odotti mahtavat kolme säkillista tyttöjen vaatteita. Tartuimme ystävättäreni hoputuksesta toimeen ja aloimme perkaamaan pusseja. Ohjeistuksena oli, että viekää vaikka kaikki, mutta kannattaa tarkastella vaatteiden kuntoa ettei ihan resuisimpia ota mukaan. Ilmeisesti vauva hinkkaanahteriaan niin tomerasti potkupukuihin, että niihinkin ehtii tulla kulumia.

Osassa vaatteista oli kuitenkin hintalaput vielä kiinni. En ole siis ainoa, joka tuntuu haalivan tavaraa yli äyräiden ja pesänrakennusvietin viemänä. Vauvojen saamiseen liittyy ilmeinen kulutusbuumi, joka lähtee välillä hallisemattomana käsistä (varsinkin, kun vaatteiden hankintaan lisätään yli-innokkaat isovanhemmat mukaan, joilta tavaraa virtaa meille päin ehtymättömästi ja vuolaasti).

Tavara oli siis erittäin tasokasta ja miltei kuin uutta. Perkasimme isännän kanssa lattialla istuen pussien sisällöt. Itse otin mukaani valtavan kasan bodyjä, talvihaalarit, villapaitoja ja kaikki mukavat sekä pehmeät housut. Noudatin kaikissa valinnossani neutraalia väriteemaa ja hamstrasin erityisesti kaikkea valkoista. Isäntä valikoi omasta pussukastaan jotakin, mitä en ehtinyt seuraamaan. Tuloksena oli puolitoista ikea-kassillista tavaraa , jotka kattavat lapsen koko enismmäisen ikävuoden ja vähän ylikin. Vau. Vaatehuolet ovat siis lopullisesti ohi. Ja olemme pariskunnalle ison kiitoksen ja viinipullon velkaa. Siis todella ison viinipullon.

Kotona istahdin uudelleen vaatepinojen ääreen ja lajittelin vaatteet kokojen mukaisesti. Kauhukseni kassista paljastui Hellokitty paita ja toinenkin sekä glitterillä varustetut hellokitty sukkikset. Kaikki vaaleanpunaisia. Olinko laittanut vahingossa väärän peratuista pinoista pussiin? Pengottuani koko kasan läpi, oli tuloksena lukuisa määrä vaalenapunaisin koristeluin tai kokonaan vaaleanpunaisia vaatekappaleita omien valkoisten pesukoneen kauhujeni lisäksi. Mitä ihmettä?

Syypää oli isäntä.

Hän hykerteli sohvalla ja kertoi, että herkistyi kaikki vaalenapunaiset vaatekasat nähdessään. Hän oli se, joka oli ujuttanut hellokitty- ja perhoskuvioiset tekstiilit mukaan. Isäntä fiilisteli. Ryökäle!

Meillä on nyt siis vaatekaappi lastenhuoneessa, jonka hyllyjä raottaessa selviää sokealle myyrällekin kumpi on tulossa.

Mutta tätä EI edelleenkään kerrota eteenpäin, erityisesti isovanhemmille tai uteliaille sisaruksille!!
Heitä ei myöskään todellakaan päästetä vaatekaapin lähelle urkkimaan eli pidetään suut supussa.

vko 26

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Mistä on äidit tehty?

Mistä on omat äidit tehty? Huudosta, itkusta raivareista, lapsen hymystä ja ensi askeleista.

Näin äitienpäivän nurkilla pohdin, mitkä seikat ovat vaikuttaneet ja tulevat vaikuttamaan siihen, millainen äiti tulen olemaan. Koen, että äitiyteni ei synny itsestään elokuussa riiviön mukana kättärillä, vaan se orastaa jo nyt. Äitiys ja äidin mallit ovat jotakin mitä olen ehtinyt tietämättäni jo kerätä ympäriltäni.

Mitkä sitten ovat olleet äitimateriaalini suurimmat lähteet?

Ykkösenä on tietty omat vanhempani ja heidän muodostamansa tiimi, jonka toimintaa olen seurannut pian 27 vuotta. Tähän on mahtunut hyviä ja huonoja kokemuksia heidän toteuttamastaan vanhemmuudesta, mutta reippaasti plussan puolelle on jääty. Haluan tarjota lapselleni samanlaisen vanhemmuuden combon, kodin sekä turvan tunteen, kuin olen itse saanut.

Toiseksi eniten on vaikuttanut oma äitini omana itsenään. Hänestä minulle on jäänyt vahva kuva siitä minkälainen on täydellinen äiti. Omani on idolini, niin työelämässä, viisaudessaan kuin äitiydessään. Kokonaisuutena. Jos maailmasta pitäisi valita fanitettava kohde, olisi se näin naiivisti sanottuna oma äitini. Äitini on itseni lailla tutkija, alansa huippu tiedenainen. Hän ei kuitenkaan ole lähtenyt rehvastellen urapolulle, vaan toiminut ruohonjuuritason asiantuntijana. Kunnioitan hänen saavutuksiaan työkentällä, mutta työn ohessa hän on aina ehtinyt olla myös loistava äiti. Lempeä, kärsivällinen (jopa teinivuosina), elämänviisas ja positiivinen. Hänessä on sellainen yhdistelmä arvostamiani piirteitä, etten ole niitä kenelläkään aiemmin nähnyt.

Myös Isäni on tavallaan ollut äidin roolissa. hän on koko lapsuuteni ollut koti-isänä. Hän on huolehtinut, että varsinaisen äidin ollessa töissä, on lapsilla ollut kuitenkin aina ruokaa pöydässä koulusta kotiin tullessa. Yhteinen arkinen ruokahetki joka (hemmetin) päivä klo 15.30 tuntuu luksukselta, jota itselläni ei välttämättä ole mahdollista tarjota omalle lapselleni.

Minulla on myös pikkusisko, jonka kanssa ole saanut harjoitella käytännössä, miltä tuntuu huolehtia toisesta, olla se isompi (ja viisaampi). Isosisko rooli kun välillä tuppaa olla miniäitinä olemista. Sisareltani olen oppinut myös pakkojakamista ja luopumista, joista äitinä olemisessa on varmasti hyötyä. Aina ei saa sitä mitä haluaa ja joskus täytyy laittaa muut itsensä edelle vaikka se harmittaisikin.

Lisäksi tulevaan äitiyteeni on vaikuttanut kasa muita hoidettavia, kuten kummilapseni konkreettisine vaipanvaihtotreeneineen. Myös karvainen lapsemme, eli huushollissamme tassutteleva sekarotuinen koiran retale, on ollut osa omasta ajasta luopumisen opettelua ja toisen ehdoille menemisen harjoitusta. Myös Isäntää on pitänyt kaitsea viimeiset 8 vuotta äidillisen lempeästi (lue: raivokkaan vaimomaisesti). Mutta siitä ei nyt tällä kertaa enempää.

Tulevan äitiyteni palikat on poimittu pitkin elämää ja rakennettu aina ei niin suoraviivaisen, vaan pikemminkin oikukkaan persoonani sekä elämän historiani päälle. Tällä hetkellä äitiyteni on vielä jotakin testaamatonta pääomaa. Jotakin, mitä olen varastoinut pitkään, mutta mitä ei ole vielä koeajettu.

Riiviön tullessa hän saa elämänsä ensi hetkillä lastillisen haparoivaa ja hiomatonta äitimateriaalia niskaansa. Luulen, että miltei oksennan hänen päällensä ilman varoitusta kaikki äitiyden myytit ja tarinat, ympäristön luomat paineet ja odotukset halitsemattomalla voimalla. Sekaisessa järjestyksessä ja kaoottisena vyörynä. Alkushokista toipuneena uskon, että osaamme koota yhdessä palikat taas uuteen pinoon.

Tässä vaiheessa riiviö on äitiyteni tärkein palikka ja käytännön testikenttä.

vko 25

perjantai 6. toukokuuta 2011

Made by Isäntä ja Minä

Toisesta ultrasta lähtien on ollut kummallinen olo. Mahassa kasvaa jotakin, jonka minä ja isäntä olemme kahdestaan saatu aikaiseksi. Ihan vain me kaksi. Yhdessä.

Kun ultrakuvaa katseli, jossa sintti sätki livenä ei voinut muuta kuin ihmetellä. Siinä kölli pikkuihminen, joka koukisteli polviaan ja könysi omia aikojaan. Siis ihan oikeasti ihminen, oikea, ehta, elävä ja onnistunut. Pistää oikein mietityttämään, kuinka on mahdollista, etten meinaa töissä saada aikaiseksi raporttia, tuskailin aikoinaan graduni kanssa, en meinaa välillä osata edes appelsiinia kuoria saatika kouluttaa miedän kotona olevaa hurttaa. Mutta ihmisen teko kyllä onnistuu.

Okei, jeesiä saatiin vähän biologialta ja soluthan ne siellä itsekseen pikkuriiviön ovat jakautumalla kasanneet, mutta kuitenkin. Alkuvoima ja rakennusainekset tulivat meiltä. Vanhemmilta.

Jaksan päivittäin ihmetellä sitä, miten vatsassa oikeasti on jotakin, mistä puolet on minun ja puolet isännän peruja. Fyysinen ulkomuoto ei ole edes ainoa mihin ihmetys päättyy, vaan edessä on monen vuoden kasvatustaisto ja oppien siirto. Sosiaalisen olemuksen muodostus ja psyykkisen puolen kasaus. Näistäkin osassa on täysin biologialla ja ympäristöllä oma valtansa, mutta koen silti, että vanhempina meillä on suuri vaikutus tyhjänä tauluna syntyvän lapsen muotoon. Yhdessä luonnon kanssa.

Diggailen Anna Puuta, ja yhdessä hänen debyyttilevynsä biiseistä tiivistetään hienosti kuinka ihmeelliseltä elämä tuntuu. Itse en tunne uskontoa ja kirkkoa omakseni, mutta tulkitsen kappaletta omasta näkökulmastani. Kun Luojan tilalle vaihtaa vaikka sanan Luontoäiti tai Äiti Maa, tulee biisistä merkitykseltään täydellinen:

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mut hetkenkään lepoa

Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
Mestari valmisti sut
 
Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sai
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
Sanon vastaukseksi vaan
Että jos ne edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan 

(Anna Puu, Mestaripiirros)

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Pullataikina tai virtahepo

Mitä mitä, yhtäkkiä oloni on muuttunut raskaaksi ja ymmärrän kirjaimellisesti suomenkielisen sanan raskaana tarkoituksen. Tunnen oloni siis raskaana olevan raskaaksi. Olo on painava, kömpelö, isompi, puuskuttavampi ja valtavampi kuin ennen.

Huomaan istuvani kotona mieluiten ilman vaatteen vaatetta, jotta puristava tunne olisi edes hieman pienempi hetken verran. Haaveilen samalla sohvalla löhötessäni joogahousujen vakinaistamista normihousuiksi, sillä ne ovat ainoa vaatekappale, mikä eivät purista. Ihan pelkkää pussilakanaa en vielä kehtaa pukea päälle

Surkuttelen harva se päivä sitä, että en kohta voi enää käyttää ah niin ihania vyötärölle sidottavia vöitäni, sillä paisun työpäivän mittään kuin pullataikina ja tursuan niin rintaliiveistä, kuin vöistänikin yli. Edes kaksinkerroin sidottavaksi tarkoitetuissa punotuissa nahkavöissä ei riitä reikiä laajenevalle rintakehälleni.

Mistä tämä tähän tupsahti? Vielä pääsiäisen tienoilla olotilani oli "pieni" ja kapoinen, suorastaan huomaamaton. Mahani oli vielä tuolloin täysin hallinnassa.

En  ole ainoa, kuka muutoksen on huomannut. Ystäväni vessan vaaka näyttää armottomasti todellisuuden. 500g viikossa tarkoittaa sitä, että olen Valtava ja edelleen laajentumassa. Paino on hypähtänyt iloisesti jo 8 ylimääräiseen kiloon. Nämä uudet ystäväni. kilot, naamioituvat vielä toistaiseksi ovelasti pitkään varteeni (ainakin isäntä näin vakuuttalee), mutta lisääntyneen painon tunnen totisesti olemuksessani.

En jaksa enää jumpata, en nousta lattialta ylös enkä istuutua puhisematta auton penkille. Jokainen hidastustöyssy auton etupenkillä istuessa aiheuttaa valtavan massavyörymän kehossani sekä sen perään tuskaisen ähkäisyn. Henkeni pihisee, koska kehkoja on alkanut painaa ylöspäin kipuava riiviö. Myös kylkiluut ja rintalasta ovat kovilla illalla kyljellä maatessa. Tuntuu kuin massani rutistaisi rintalastaa niin, että vasen ja oikea kylkiluurivistö menevät rintojen kohdalla päällekäin. Ihanaa.

Olen myös alkanut vaappua. Mieletöntä!

Mahtavinta tässä on se, että homma on vasta alussa. Tein pienen ekskursion googleen ja laitoin hakusanaksi edessä häämöttävän viimeisen kolmanneksen. Netin tarjoilema tieto oli musertavaa. Tulossa on kolotuksia, massan lisääntymistä, närästystä ahdinkoa, puuskutusta ja entistä kauheampaa rutistumista.

Miten tästä selvitään?

Ainakin aion varustautua kiihtyneeseen muutokseen tällä, jonka juuri lapsen saanut tuttavani ystävällisesti minulle vinkkasi. Pikaostoslistalle siirtyvät myös saumattomat alushousut, kuminauhattomat sukat sekä tregginsit. Viimeisistä älä kysy why god why, vaan ymmärrä tuskani.

Mitä muuta?

vko 25

tiistai 3. toukokuuta 2011

Isin ylpeys

Vappu takana. Ensimmäinen täysin selväpäinen, sitten muutaman vuoden. Kymmenen, ehkä enemmänkin.

Vappu meni rattoisasti. Aatto meni työkavereiden kanssa upeassa vastarempatussa penthousessa Helsingin kattojen yllä holittoman kouhuviinipullon kera (nam, alan jo tottumaan niihin). Holittomuus oli ihan ok eikä Isäntäkään luvasta huolimatta kiskonut kuohuviiniä huiviinsa, vaan nautiskeli menosta miltei ajokuntoisena, mikä oli erityisen huomaavaista.

Vappu raksaana oli siis ihan jees pienine lieve-ilmiöineen. Kiitos kuohuvan, jota yritin urhean suomalaiseen tyyliin tyhjentää kokonaan itse loppuun asti, ja herkkuja notkuvan napostelupöydän, olen ollut turvoksissa kuin virtahepo. Sain myös simaöverit, kun aina ei tarjoilla ollutkaan sitä holitonta vaihtoehtoa. Piti siis valita vähiten holillinen eli 0.5 prosentin sima.

Vappuhuuma jatkui iloisena seuraavana päivänä, jolloin menimme samaan aikaan raskautuneen ystäväpariskunnan kanssa brunssille. Lisää serpentiiniä, holitonta skumppaa ja viiniä ja ah mitä ruokaa. Oikein mukavaa.

Hyrisimme Isännän kanssa kotiin päästyämme vapun onnistuneisuutta ja iloisuutta. Isäntä erityisesti koki tämän vapun merkitykselliseksi. Tämä on viimeinen vappu kahdestaan. Tavallaan, jos valtavaksi paisunutta itsekseen potkivaa ja elämöivää mahaa ei oteta huomioon.

Vappuaamuna ennen brunssille lähtöä Isäntä varta vasten halusi ottaa itsestään kuvia mahan kanssa meidän pihalla. Isäntä kävi virittämässä kameran itselaukaisimen, dekoreerasi sekä emännän että pation ja marssitti minut pihastudioon kuvattavaksi. Sain myös poseerata kotisohvalla kietoutuneena pelkkään serpentiiniin ja ylioppilaslakkiin sekä hellokitty ilmapalloon (oh my god, se ei alunperin ollut tulossa meille vaan tuttavien lapsille), jotta miltei viikottaiseksi tulleesta tavasta ottaa mahakuva tulisi päivän teemaan sopiva.

Kuvat isäntä halusi liittää tulevaan vauvakirjaan. Ne olisivat muistona ajalta kun odotimme bebeä. Ensimmäistä kertaa isännällä tuntui olevan jokin oma mission liittyen raskauteen. Hän halusi ikuistaa meidät yhdessä mahan kanssa tulevalle lapselleen ja itselleen muistoksi. Jos tarkemmin muistelen, ovat myös mahakuvat Isännän oma keksintö. Isäntä taitaa olla ylpeä mahasta.

Ensin ajattelin, että mahakuvat ja niiden kautta mahan turpoamisen seuraaminen ja siitä jonkin matemaattisen kaavan laskeminen on insinööreille tyypillinen reagointitapa raskauteen. Homma taitaa sittenkin olla niin, että isäntä haluaa muistoja itselleen tästä raskaudesta. Minulle siitä ajasta jäävät muistoksi todennäköisesti ihanat raskausarvet, mutta isäntä taltioi sen kuvina, jottein kotona völjyvä tyypillisesti afrikanmantereella lammikossa viihtyvä muumia muistuttava eläin painusi unholaan.

vko 25