Suuorietoitunut

Tidirage on koetellut hermojamme jo tovin. Nyt siitä ollaan vihdoin saamassa niskalenkki.

Kun lapsi huutaa ja raivoaa, perustuu rauhan aakkoset siihen, että hoksaat mikä on ongelman ydin. Tämä on välillä hieman haasteellista, sillä vastassasi on sätkivä murmeli, joka ei puhu samaa kieltä. Se myös saattaa kiihtyä jo minuuteissa niin hysteeriseksi, että syyn alkujuuret tuppaavat häipyä näkymättömiin.

Siispä ryhdyin todenteolla isännän kanssa tonkimaan ongelman ydintä, kun tidirage taas jälleen kerran alkoi. Käärimme yhdessä hihamme ylös ja rupesimme tohtori Mengeleen lailla testaamaan (anteeksi rujo kielikuva) mikä olisi syynä. Se mikä auttaisi oli jo selvinnyt, se oli tuttipullo ja tutti, mutta syy käytökseen puuttui.

Rakas lapsemme oli päässyt jo siihen pisteeseen ilmiössään, että huuto alkoi kun lasta kallistettiin kohti rintaa. Siis ihan vain makuuasento sai sen raivoamaan. Niinpä minä ja isäntä kallistelimme sitä pikin iltaa eri asteisissa kulmissa ja yritimme selvittää syytä. Ei auttanut.

Koetin tuskaisena vaihtaa seuraavaksi imetysasentoa käyden läpi miltei kaikki tuntemani asennot ja asanat. Ei auttanut.

Seuraavaksi etsimme vihjettä siitä, josko äidin syli olisi ollut syypää, siis jonkinlainen antiäitireaktio, teini-iän esiaste. Lasta syötettiin isän sylistä äidin rinnalla (mielenkiintoinen asento btw). Ei auttanut.

Vaihdoin puolta. Ei auttanut.
Röyhtäytin välissä, alussa ja lopussa. Ei auttanut.
Kävelin ja syötin. Ei auttanut.
Syötin eri huoneessa, puhumatta, keskustellen, laulaen, viileässä, lämpimässä, yksin, seurassa. Ei auttanut!!!

Lopulta tuumasin, että hei. Ehkä se ei haluakaan syödä. Tadaa, auttoi!

Lapsi hiljeni. Sillä ei siis ollutkaan nälkä, vaikka se hamuili koko ajan kuin kameli. Mutta mikä olikaan ongelman ydin ja mitä sitten tehdä raivoksi yltyvälle hamuilulle?

Tulkitsin hamuilu johtuvan siitä, että pienellämme on pakko olla jotakin kokoajan suussa, jotta se on rauhallinen. Se saattaa tuijotella tai tehdä unta aivan tyynenä jos sillä vain on jotakin suussaan. Suu onkin ymmärtääkseni pienen lapsen tärkein väline tutkia maailmaa ja kokea asioita, ennen kaikkea turvaa. Käytännössä se toistaiseksi yhtä, kuin sen koko olemus ja minäkokemus. Sen siis täytyy myös olla eheä eli tutilla tms. täytetty.

Varmistin teoriani vielä neuvolassa, josta sain täyden tuen. Neuvolatäti jopa hämmästeli perinpohjaista analyysiäni aiheesta. Totesimme, että lapseni on vahvasti suuorientoitunut (oma termini asialle) ja se tarve tulee tyydyttää keinolla millä hyvänsä. Tuttipullo toimii siksi, että sieltä tulee maitoa hitaimmalla vaihteella niin hiljaa, että imu ja nälkä tyydyttyvät samalla kertaa. Pieni viihtyykin pullo suussaan yli tunnin illalla. Tutti, eli tulppa kuten itse sitä kutsun, toimii samalla periaatteella. Kun suulla on jotain tekemistä, on skidi onnellinen. Rinta taasen ei toimi, koska sieltä siuhkuaa maitoa yli tarpeen.

Suuorientoituneisuus on todennäköisesti vain vaihe, joka menee ohi kun kädet tulevat mukaan kuvaan. Pikkuisen maailma siis laajentuu omasta suusta käsiksi, lopulta jaloiksi ja koko kehon kuva eheytyy. Siihen asti on pärjättävä tulpalla ja iltapullosyötöillä.

Tidiragea ei enää haluta tähän taloon!!

Mitä jos ei vaan halua?

Reippaan kuukauden vanhan lapsen äitinä olen toiminut maitokoneena jo riittävän monta päivää pohtiakseni omaa imetystäni, sen aikaa ja paikkaa omassa vanhemmuuden suorittamisessani.

Tarkoitan tällä suorittamisella nimen omaa syöttämisen suorittamista, sekä vanhemmuuden suorittamista ylipäätään, minkä luulen muutamien muidenkin äitien kuittaavan tässä yhteiskunnassa.

Vanhemmuuttahan suoritetaan. Sitä suoritetaan niiden normien siivittämänä, kuten oletetaan muidenkin sitä tekevän. Kaikki kasvatusoppaat, omat vanhemmat, appivanhemmat, sukulaiset, ystävät ja muut ihanneäidit työstävät omilla tahoillaan ideaalivanhemmuutta. Tätä heijastetta sitten kukin tuppaa matkimaan ja soveltamaan omilla tahoillaan. Itseensä pitäisi äitinä aina luottaa, mutta kuka sitä koskaan kehtaa sataprosenttisesti? Vertailtua tulee pakostikin.

Koko vanhemmuuden suorittaminen jakautuu pienempiin osiin, joista yksi on imettäminen. Tässä kohdin astuvat kehiin yleiset neuvot imetyksen sopivasta ja mallikkaasta kestosta: WHO:n mukaan ainakin 2 vuotta, suomi suosittelee yhtä vuotta, anoppini on samalla linjalla ja oma äitini suosittelee sitä niin kauan kuin jaksat ja pää ei hajoa.

Itse katson asiaa päivä kerrallaan. En nimittäin pidä imetyksestä, maidon lentämisestä ja märistä paidoista yms. Imetys ei mielestäni tuo minua lähemmäs lastani, mikä on myös yleinen puolustusargumentti, sillä lapsi roikkuu hihassa kiinni päivästä toiseen anyway. En myöskään piittaa vastustuskykykeskustelusta, kas tässä taas puolustuslauselma, sillä itseäni on imetetty vain muutama kuukausi. Ensimmäisen kerran sairastuin vasta kouluun mennessäni.

Kuulunkin niihin, jotka antavat lapsellensa vastiketta, jos tississä roikkuminen alkaa mättämään. Sitä paitsi saahan isäntäkin tällöin osallistua jälkikasvunsa ruokintaan. Mikä on mielsetäni superpositiivista!

Anoppini on asiasta erimieltä. Tottakai hyvä äiti imettää pitkään eikä nyt noin pienelle voi antaa pullosta, saati vastiketta!! Pumppaanhan edes omaani talteen jos pulloa käytän?

En välttämättä. Voipi olla että tissiasiat jäävät vakitusesti kohta unholaan, ellei neuvolatäti keksi kohta jotain. En nimittäin kestä kokoajan pahenevia tidirageja. Karmaisevat raivarit tulevat nykyään kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ja kestävät koko ajan pidempään. Vaihtoehdot ovat tällöin joko huudattaminen ja ruuan saamattomuus tai pullo ja hiljainen kylläisyys.

Harmi vain, että rintaruokinnan lopettamiseen näyttää tässä yhteiskunnassa tarvittavan pätevä syy tai hankaluus, kuten se että maitoa ei vain tule tarpeeksi. Ympärillä olevilla rintaruokinnan käytänteiden moraalisille tarkkailijoille ei vain riitä lopettamisen syyksi se, että ei halua tai pidä siitä.

Mutta onneksi minullakin on arvostelijoille kohta hyvä tekosyy pulloruokinnan varalle: lapseni raivoaa tissillä niin, ettei saa syödyksi ja kuolee tätä myöten nälkään jos en anna pullosta. Kelpaako?

Oona Onnellinen

 

Tyttäremme sai nimenanossa itselleen nimen Oona. Nimi oli jo pienen hahmottelun perusteella olemassa sairaalasta lähtien, tosin muutaman erihyvän vaihtoehdon rinnalla. Oona valikoitui kuitenkin siksi, että little miss sunshine on vaan niin hymyileväinen tyttö, Oona Onnellinen.

Paikalla nimiäisissä olivat lähimmät sukulaiset ja  kummit, vaikkei kyseessä ollutkaan perinteinen kristillinen dippausjuhla. Juhlan kristillisestä hengestä käytiin kuitenkin viimeiseen hengenvetoon kädenvääntöä. Isännän suku on hyvin uskovainen. Tämä ei näy päällepäin mutta pulpahtelee silloin tällöin, viimeksi meidän häissä, esille. Häät menivät epäkristillisesti tuomarin vihkiessä. Juhlissa sitten anoppini kuiskaili minulle, että sitten tulevan lapsen nimi annetakoon kastetilaisuudessa, tai muuten...

Hänen kunnioitettava tahtonsa ei mennyt lävitse. Kova kovaa vastaan vänkäsimme ja perustelimme hälle viimeiseen asti, että kristillisyys jääkööt pois tästä nimenannosta ja tyttö valitkoon itse isona mihin uskontokuntaan haluaa kuulua, jos haluaa. 

Ja ei, meillä ei ole mitään kristillisyyttä vastaan, emme vain itse pidä sitä merkityksellisenä nimen antamisen kannalta.

Asiasta väännettiin kuitenkin viimeiseen asti ja tunnelma meinasi kääntyä ikäväksi. Anoppirakkaani kyseli vielä viikkoa ennen papin perään, jos se nyt kuitekin saisi tulla paikalle, edes käymään, edes siunaamaan lapsen. Ei, ei, ei. Usko jo!

Lopulta hän tyytyi mutisemaan, että jos pappi ei lasta saa siunata, niin hän sen tekee itse. Tehköön, vaikka kuinka monta kertaa jos se lohduttaa. Kyllä lapselle saa kuka tahansa toivottaa onnea ja menestystä elämäänsä, vaikka sitten rukoillen. Itse toivon tämän tapahtuvan ilman sen kummempia apureita ja välikäsiä. 

Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta pääpointti on, että toisten arvomaailmaa on kunnioitettava, oli se kristillinen, taolainen, ortodoksinen tai kirkkoon kuulumaton. Toisten rampeille ei mennä skeittaamaan!

Lapsettomasta lapselliseksi

Lapsen hankinta ei kohdallamme ollut läpihuutojuttu. Ympärillämme olevilla pariskunnilla tuntui samaan aikaan napsahtavan punaisia viivoja tikkuihin välillä ihan vahingossakin. Meillä taas lasta tehtiin. Kirjaimellisesti.

Nyt lapsellisena, lapsettomuuden tai lapsenteon haasteellisuuden tilasta toiseen siirtyneenä on välillä vaikea muistaa mitä se oli, kun kahden viivan kansalaisuus oli vielä haave, haaste ja tuska. Muistan kyllä sen, että olisin maksanut miljoonia sille, joka olisi voinut kertoa sen tarkan ajankohdan ja päivämäärän, koska piina loppuu, haaveet muuttuvat todeksi, tai sen tuleeko sitä hetkeä ollenkaan koskaan edes vastaan.

Tietämättömyys toi ainakin omalla kohdallani tuskan hien otsalle. Lapsen hankkiminen, tai saaminen, kuten jotkut sitä haluavat korjata, oli ensimmäinen asia elämässäni mihin ei voinut vaikuttaa. Tällöin oli aika, jolloin toivoin lähipiirini lapsi-ihmisten pitävän pienempää meteliä perheensä onnesta, raskaaksi tulleiden ystävieni hiljenevän hetkeksi ja jopa tuntemattomien vaunujenlykkijäiden kaartavan minut kaukaa.

Nyt kuikuilenkin vaippakasan keskeltä täysin ymmyrkäisenä ja hämmennyksissä, kun tuttavapiirissäni on neljä pariskuntaa, jotka koettavat saada lasta. Muutama on koettanut ja pari vuotta, toiset miltei vuoden, eräs pariskunta ties kuinka kauan. Hedelmällisyysklinikatkin vilisevät jo puheissa. Ilmassa leijuu muutaman osalta jo pienoinen paniikki, aika on käymässä vähiin.

Heidän kesken lapsellisena olo tuntuu vääryydeltä, epäreilulta etuoikeudelta. En halua hehkuttaa onnea, joka on toiselta pois. Olenkin huomannut, että haikaran päädyttyä meidän perheeseen, ovat nämä pariskunnat hiipanneet taka-alalle. Aiemmin, ollessani raskaana, vaihdoimme leikkimielisesti "vinkkejä" siitä, miten raskaaksi hankkiudutaan. Nyt meidän osalta tämä tarina on saanut loppunsa ja konkretisoitunut, ovat he jääneet vielä pysäkille odottamaan. Katkeruuteen tai ahdistukseen sekä välien kylmenemiseen on enää vain muutaman millimetrin matka. Se on ymmärrettävää ja sallittakoon.

Lapsen hankinnassa mikään ei ole reilua, eikä kukaan voi ohittaa jonossa. Siihen tarvitaan biologian lisäksi myös puhdasta tuuria. Meillä kävi säkä ja jos sitä voisi pullottaa, laittaisin sitä heti muutaman kappaleen talteen heitä varten.

Babytalk

Kun kotimme ovista marssii sisään onnittelevaa populaa jo viidettä viikkoa putkeen, olen valmis kertomaan autuaasti vauvaelämästäni. Kertaan kuulaisesti ne samat ainaiset stoorit aina uusille kasvoille. Synnytykset, supistukset, vauvanhoito ja kommellukset, kaikki nämä tulevat automaationa suustani.

Toistaessani samaa tarinaa kuudetta kertaa saman viikon sisällä, tuntuu siltä, että levy olisi jäänyt pahasti pyörimään. Nimesinkin ilmiön babytalkiksi. Tämä kumpuaa inttiin verrattavasta tilastani, jossa vauva pyörii mielessäni 24/7 ja on ainoi asia mitä elämässäni tällä hetkellä tapahtuu. Ei ihme, sillä vauva on kanssani läsnä fyysisesti ja henkisesti tiukasti tunnista toiseen. En ehdi edes lukea aina hesaria, kun jotakin pitää jo puuhata sen kanssa. Ei siis ole kovinkaan kumma jos jutun aiheet rajautuvat kakasta pulautukseen.

Huomaan kauhukseni että olen nykyään todella kiinnostavaa puheseuraa. Minulla ei enää ole muuta kuin baby, mistä puhua. Jatkuvasti. Koko ajan.

Tämä vieraiden ilmaantuessa lumivyöryefektinä kiihtyvä puhatyyli vain yltyy, jos joku kysyy rakkaasta vauvastani jotakin. Tuntuu siltä, että vauvan saavuttua vieraille ei riitä enää mitään muuta "järkevää" puhuttavaa, kuin oman tytön himmeät päivän saavutukset. 10 vaippaa ja yksi oksu. En vain pysty puhumaan enää mitään henkeviä tai maallisia, kuten tulevista presidenttiehdokkaista tahi Kreikan tilanteesta.

Vieraiden lähdettyä huomaan kauhukseni, etten kysynyt tunnin aikana laisinkaan heidän kuulumisiaan. Olen vain onnellisenä höpissyt omaa loppumatonta monologiani. Auts, ei siis pahalla, mutta nämä aivoni ovat kertakaikkisen mössööntyneet.

Varsinkin lapsettomille pariskunnille tämä on hieman kiusallista. Etenkin, jos yllätän itseni kertaamasta synnytystä hieman liian tarkkaan, saan osakseni valkoisia naamoja ja häkeltyneitä katseita. Sori, ei ollut tarkoitus pidentää lapsenhankintaanne.

Tästä lähtien yritänkin, edes joka viidennen keskustelun aloituksen suunnata johonkin muuhun kuin ihanaan ipanaani. Tämä voi olla hieman vaikeaa, sillä ipana itse tuntuu myös pitävän huolen siitä, että tarpeen tullessa se rääkäisee kovaa jos huomiota ei tipu.....

Vieraalta planeetalta

Kotimme on viimeisten viikkojen aikana täyttynyt vieraista. Niitä on tullut sisään ovista ja ikkunoista, niin paljon, että on pitänyt pitää vierasvapaita päiviä, jotta päivärutiineista saisi tolkkua. Onnitteluita on myös satanut naamatusten, puhelimitse, kortein, kukkasin ja kaverien kertomana.

Huomiosta häiriintyneenä hullaantuneena olen joutunut mm. laittamaan puhelimeni äänettömälle joksikin aikaa. Siis viimeisen kuukauden ajaksi. En uskalla vieläkään laittaa sitä päälle sillä tekstiviestejä ja puheluita satelee päivittäin. Iiihanat isovanhemmat ja ystäväni ne siellä kilkuttelevat, osa monesti päivässä, ja vaativat saada viimehetken speksejä: miten menee, miltä tuntuu olla ekat päivät yksin kotona, miltä äitiys nyt tuntuu, miten vauva voi, onko kasvanut?

Hyvin menee, kiitos edelleen samaa rataa päivästä toiseen, äitinä on ihan mukavaa ja vauva ei ole kasvanut kuin muutaman hätäisen sentin, mutta kas kysykäähän olenko minä kaventunut!?

Huomion keskipisteenä on ihan kiva olla, mutta vieraat ja kysymystulva on ehtymätön. Ensimmäisten kahden viikon jälkeen pidimme muutaman päivän vierastauon. Ei ketään kylään. Tästä innostuneena jouduimme vain ojasta allikkoon ja tajuamattamme siirsimme vain vääjäämätönät. Seuraavalla viikolla ihmisiä tulvikin kahta kauheammin, osa tuli kahdesti saman viikon aikana, osa päivistä oli jopa tuplabuukattuja.

Emme millään meinanneet ehtiä tutustua omaan vauvaamme, kun ovikello vain soi ja soi ja soi. Hankalinta tuttava-aallossa oli se, että teki mieli sanoa kaikille, että tulkaa päiväsaikaan, kun vauva nukkuu, sillä en jaksa istua sohvalla tissi rimpuilevan ipanan suussa ja yrittää puhella henkeviä.

(Niin, ja jos tulette, tuokaa omat pullat, sillä emme ehdi käydä edes itsemme takia kaupassa.)
 
Tietenkään tämä ei toiminut. Ihmiset ovat päiväsaikaan töissä ja pääsevat kylään vasta kuuden aikaan. Jolloin me tietenkin valmistauduimme uupuneina yöpuulle. Yllättävää kyllä osa vieraista ymmärsi lähteä, kun mustat silmänalusemme vain tummenivat iltaa kohden. Muutama viihtyi kuitenkin luoname niin pitkään, että jouduimme miltei niskapersotteella heittämään heidät ystävällisesti hymyillen kotiinsa. Ihanaa että kävitte, mutta voisitteko mitenkän jo poistua, en jaksa enää jutella...

Kun ensimmäinen ja toinen vierastaalto, eli ensin sukulaiset sitten ystävät ja tutut, oli hoidettu pois alta alkoi kolmas aalto. Tämä meinasi, että kaikki alkoivat lähetellä kutsuja tulla kylään.

Tulkaahan kylään päiväsaikaan? Ei kiitos, harjoittelemme ensin edes neuvolaan menoa.
Tulkaa meille syömään, vaikka ensi lauantaina klo seitsemän illalla? No ei kiitos tällä kertaa, en usko että voin rauhassa istua pöydässä ilman, että rintavarustukseni on osa kattausta.
Tulkaa sitten edes rapujuhliin mökillemme 20 muun vieraan kanssa? NO EI KIITOS.

Ihanat vieraat, ihanat ystävät, ihana että joku muistaa. Mutta huh, olen aivan poikki! Aikalisä!!

Perinteitä perinteistä

Nimiäiset lähestyvät. Ei siis kirkolliset kastajaiset, vaan maalliset pakanajuhlat.

Toinen meistä ei kuulu kirkkoon ja toinenkin empii. Siksi tulevaa sukupolvea ei kasteta. Mutta mitä sitä enempää perustelemaan, jokaisella on valinnan vapaus, oikeus ja oma tahto.

Mutta voi kiesus niitä juhlia ja niihin piiloutuvaa perinteiden savottaa. Nimiäiset aiheuttavat enemmän kismaa kuin odotin. Pandoran lipas on alkanut pikku hiljaa raottua mitä lähemmäksi juhlat tulevat. Ongelmat eivät sunkaan ole minun ja Isännän virittämiä vaan ylläri ylläri suku pistää taas hanttiin.

Kismoja lentelee ovista ja ikkunoista. Yksi niistä on itse pitopaikka. Nimiäsjuhlat pidetään vanhempieni kotona. Perus kerrostaloasunnossa. Vaihtoehtona olisi isännän puolen molempien vanhempien kodit, jotka ovat suorastaan linnoja verrattuna lapsuuden kotiini. Syy valintaan oli se, että hääjuhlamme oli rakkaan anopin luona. Nyt on äitini vuoro hössöttää.

Paikan valinta ei kuitenkaan suju mutkitta. Anoppi purnaa, miksi hänen kotiaan ei taas valittu. Olisi kuulemma sopinut perinteisiin kun häätkin olivat jo hänen luonaan. Hän oli jo sitäpaitsi ahtinyt ostaa uuden olohuoneen pöydän ja tuolitkin ristiäisiä (prkl nimiäisiä) varten. Appeni puolestaan haluaa myös juhlat kotiinsa. Heillä kuulemma olisi vielä enemmän tilaa tarjota. VArsinkin enemmän kuin lapsuuden kodissani.

Huokaus. Ei kiitos, kiitos ja ei. Teemme toisin, paikka on jo päätetty, piste. Älkää valitko puolestamme, osaamme ihan itse.

Tarjoilustakin väännetään kättä. Äidilläni on etuajo-oikeus, sillä hän toimii emäntänä. Äitini pyysi isännän puolen suvun naisilta leipomisapua. Anopilta kakkua ja appiukon uudelta naisystävältä suolaista piirakkaa, kasvista kenties. Anoppi rynnisti oitis Stokkalle, lempiputiikkiinsa, ja valitsi saman kakun kuin häissämme oli. Pitäähän nimiäisissä jotakin romanttista perinnettä olla ja yhtäläisyyttä nuoren parin häihin.

Wtf, häihin? Tämä on eri juhla, eri henkilölle, eri teemalla. Sitäpaitsi ilmeisen yliromantisoitu hääkakkumme oli heräteostos, vailla tuntien maistelukokeiluja ja harkintaa. En siis koe mitään tunnesiteitä kakkuumme, tuskin muistan mikä se oli. Mutta samapa tuo, kai sama kakku kelpaa uudelleen vieraille...

Suolaisen piirakan kohdalla törmäsimme piilossa kyteneisiin tuntemuksiin. Appeni vaimoke kieltäytyi piirakan teosta ja haluaa tehdä juhliin pullakranssin, jonka keskellä on keksejä. Ei siis sitä mitä pöytään tarvitaan, vaan sitä mitä suvun edesmennyt mummo on aina tuonut tarjoille kaikkiin juhliin. Hänen muistolleen siis. Ja syyksi vaimoke tokaisi, että pitäähän juhlissa nyt herranjumala edes jotain perinteistä olla!


Appiukkoni puolella kytee selvästi angsti nimiäisiä kohtaan. Ne ovat liian moderni juhla heille. Tämä purkautuu ulos sitten kiukutteluna, kapinana ja pullakranssina. Ei millään pahalla, mutta kuka tänä päivänä edes syö pullaa, kranssista, ja mitkä ihmeet pikkuleivät siinä keskellä? Tuskin mummo nousee haudastaan jos sitä ei tänä vuonna tarjotakaan. No, teen piirakan itse, tuokoot mitä huvittaa.

Homma meinasi jatkua samalla sävelellä koskien kastepukua. Tottakai sillä pitkää perinteinen kastepuku olla, pääsi lipsahtamaan isäni suusta. Onneksi tämä perinne katkesi nopeasti, sillä sukumme perinteinen pitsiunelma seikkaili jossain isoisäni siskolla Oulussa eikä hän halunnut sitä toimittaa. Oli kuulemma hänen lastenlastenlastensa mekko, ei enää meidän käytettävissä.

Hyvä niin. Kastemekko on kristillinen enkä halua astua kenenkään kirkollisen varpaille käyttämällä sitä edes symbolisesti nimiäisissä. Kyllä meiltä löytyy anyway omiakin kolttuja kotoa. Olen kuitenkin satavarma, että tähän mekkoasiaan palataan vielä uudelleen isännän suvun puolelta. Täytyy kaiketi nostaa puolustusjärjestelmän hälytystasoa jo valmiiksi. Salettiin nimiäispäivänä ilmestyy yllätyshörhelö jostain kulman takaa.


Perinteet ovat ihan mukavia, mutta pitääkö ne ottaa väkisin, tahtomattakin mukaan? Entä jos haluan perustaa uuden perinteen, ihan ikioman, vaikka nimiäisten muodossa? Eikö saa tehdä näin, pitääkö aina mennä ja tanssahdella suvun harppujen mukaan? Miksi näistä asioista ei voi neuvotella järjen äänellä, vaan aina pitää ryhtyä teutaroimaan välittömästi?

Puuh. Kaikki hyvin, kunhan lapsemme saa vain sen nimensä, mikä näissä juhlissa aluperin on koko pointti. Sen lisäksi tuokaa vaikka kymmene pullakranssia, syön ne sitten yksin, vaikka en pullasta yhtään välitä.

Näköisyyksiä

Kun vauva tuli taloon, rupesivat sukulaiset innolla etsimään uudesta tuttavuudesta näköisyyksiä. Tyttäremme sai heti kättelyssä kuulla olevansa isänsä näköinen erityisesti nenän seudulta. Seuraavaksi bongattiin isän silmät ja kaverit tirskuivat, että ei ainakaan isästä ole tämän tapauksen kohdalla epäilystä.

Oman sukuni puolisko puolestaan löysi vauvasta milloin isoisää, milloin kutakin. Erityisesti kukin vierailija löysi aina omaa itseään. Tukka oli ehdottomasti meidän puolen suvulta, vähintäänkin isoäidiltä ja äidiltäni peräisin, ja jopa sinisten silmien arveltiin muuttuvan ruskeiksi, kuten meidän suvussa on tapana. Itsekin jopa havhduin syöttäessni pientä, sen näyttävän aivan äidiltäni (mistä seurasi jokseenkin omituinen olo: syötän tässä äitini miniversiota).

Kun kerroin näistä löydetyistä piirteistä isännän puolen sukulaisille, vastattiin haasteeseen välittömästi. Ei ne hiukset olekaan teiltä peräisin, vaan isäntähän on pienestä pitäen omannut tuollaiset hiukset, vastasi anoppi. Itseasiassa häneltä ne olivat kuulemma pojalleenkin aluperin tulleet. Samoin kaikki muutkin ruuminosat olivat pikkuisellamme kuulemma just niikuin isäntä pienenä. Aivan samoja piirteitä, heidän puoleltahan ne geeneissä tulivat, ei suinkaan meiltä.

Vertailutaistosta suorastaan kyrsiintyneenä tarkastelin tulokastamme tiukalla silmällä. Se näytti minusta aivan uudelta koktailita. Sehän on sekoitus minua ja isäntää, josta on muotoutunut aivan omanlaisensa uniikki yksikkö. Sen nenästä ja hiuksista sun muista puolet ovat minua ja puolet isäntää, ei mikään pelkästään jompaa kumpaa.

Sitä paitsi en kertakaikkiaan nähnyt vauvassa mitään minun omaani. En vaikka kuinka tuijotin. Kyselin isännältä, että onko sillä minun huulet? entä korvat? entä öh jalat? tai vaikka napa? Eikö edes jotain minun omaani. Jos isästä ei ollut epäilystäkään, heräsi itselleni epäilys äidistä. Miksei se näytä minulta?

Tuskaisena kerroin tuntemuksistani isälleni, joka käski oitis kaivaa oman vauvakirjani esille. Isäni sanoi, että heti kun hän oli nähnyt tyttäremme tuli hänelle mieleen jotakin tuttua. Hän oli nähnyt tämän vauvan aiemminkin.

Kaivoin vauvakirjani ja käänsin esiin sivun, jossa olen isäni sylissä muutaman viikon ikäisenä. Kirja meinasi pudota kädestäni, sillä en todellakaan osannut sanoa, oliko kuvassa minä vai meidän little miss sunshine. Jokaisessa kuvassa olisi yhtä hyvin voinut olla 27 vuotta sitten syntynyt minä tai muutama viikko sitten syntynyt tyttölapsemme.

Äidistä ei enää ollut epäilystäkään.

1984

2011

Yödilemma

Sen lisäksi, että metsästelen pitkin yöt kadonnaite liivinsuojuksiani ja taistelen maitotulvaa vastaan, poden toisenlaista yödilemmaa. Vaippakauhua.

Little miss sunshinenemme muuttuu yöaikaan monsteriksi. Pitkin päivää hymyilevä tyttömme kääntää illan tullen jekyllhydensa ikävämmän puolen esiin.

Ilta alkaa kello puoli kahdeksan aina pienellä raivarilla, jota seuraa valheelliseen mukavuudentunteeseen tuudittava 3-4 tunnin unipätkä. Tässä vaiheessa vanhemmat juhlistavat onnellisen naiivisti jälkikasvunsa onnistunutta nukuttamista ja tuudittavat itsensä uneen katselemalla turhakkeita televisiosta. He eivät vain arvaa, että jokainen tv:n käytetty sekunti kannattaisi säästä nukkumiseen, sillä kohta alkaa Se Yöaika.

Kahdeltatoista mini herää ja syö. Ja nukahtaa kuin tukki. Kahdelta se herää taas ja ihana kuvio toistuisi, ellei yödilemma, vaipanvaihto, astuisi kuvioon. Heti kun vaipan todetaan olevan vaihtovalmis, alkavat ongelmat.

Vaipanvaihtoa seuraa aina herääminen, totaalinen sellainen. Kun täysin hereillä olevaa ipanaa yrittää syöttää kello 2-3 yöllä, on itse väsynyt ja ipana kiukkuinen eikä taatusti nukkuvainen. Syöminen ei häntä enää väsytä vaan kiukku kasvaa. Samalla maha täyttyy ilmasta ja raivo yltyy. Tästä taas seuraa lisää turhautumisen kasauumista molemmille osapuolille.

Kun kaikki syöttöyritykset ja röyhtäytykset on käyty läpi seuraa vimmattu asunnon ympäri ravaaminen. Lasta yritetään nukuttaa kävelemällä. Ja asennon vaihdolla ja pimeässä ja taas röyhtäyttämällä. Lopulta muutaman tunnin jälkeen ipana hyytyy hieman ja lähestytään pistettä jossa sen voisi laskea omalle sängylle nukkumaan. Tällöin iskee hikka. Ja taas kävellään ympyrää.

Vihdoin jommalla kummalla vanhemmista menee hermo ja ipana otetaan väliin nukkumaan. Tästä vasta vauhti kiihtyy. Tyttö polkee ilmaa ja kitisee välissämme aina ihanaan aamu kahdeksaan asti, jolloin on noustava viemään koira ulos. Yön saldo on nukkumista kahteen asti, jonka jälkeen puolihorrosta ja täysin hereilläoloa aina aamuun asti.

Ongelma on pahin, jos vaipanvaihto pitää tehdä jo alkuyöstä, silloin kukaan ei enää nuku koko yönä. Niinpä väliaikaisratkaisuna olemme käyttäneen vaipanvahtamattomuutta. Kakat olkoot siellä vaikka viiteen asti, jos kummempia kitinöitä ei esiinny. Ja kyllä, meillä ei puhuta yöaikaan lapselle, ei leikitetä, ei ole valoja ja kaikki tehdään muutenkin niin smoothisti kun voi.

Näyttääkin siltä, että ipana vain diggailee vaipanvaihdosta siihen malliin, että kokee tehtäväkseen herätä täysin ja ottaa hetkestä kaikki ilo irti. Oli päivä tai yö.

Vaatekaappidilemma

Jo odotusaikana kohtasin kimurantin dilemman vaatekaappini sisällön kanssa. Sitä mukaa kun vanhat vaatteet jäivät pieniksi uusia ulottuvuuksia kurkottelevan kehoni tieltä, piti uusille kummallisille räteille raivata tilaa rakkaasta vaatekaapista.

Vaatekaappini valtasi yllättäen ei niin omantyyliseni vaatteet, jotka hävisivät niin määrässä kuin laadussakin "vanhoille" omille vaatteilleni. Tilalle tulivat kerrankin vaatteet, joissa käytännöllisyys vei voiton ulkonäöstä. (Kyllä isini oli kerrankin ylpeä tyttärestään). Paidat vaihtuivat tilaviksi, housut venyviksi ja sukat jäivät pölyttymään kaapin pohjalle. Myös alusvaatteet kokivat mullistukset. Rintsikoita jatkettiin jatkokappaleilla ja alushousut, no, laajenivat.

Hyvästellessäni lievästi sanottuna kireähköjä pillifarkkujani ja soluttaessani uusia mamastretchejä joukkoon, mutisin samalla farkuilleni lohduttavaa mantraa siitä, että kyllä ensi syksynä vielä nähdään. Jätin hyllyn myös muutaman henkireiän mamavaatteiden rinnalle. Jotenkin muutama kireähkö paita piristi isojen horisontaalisesti haastavien säkkien rinnalla.

Vaatekaappi oli koko kesän kaaoksessa. Hyllyillä notkui vaatteita, jotka eivät enää mahtuneet päälleni, mutta joita säilöin henkireikänä empiretyylisten äitiysvaatteiden vierellä. Loppukesästä päälleni ei mahtunut enää kuin kahdet mamahousut ja kolme paitaa, joita kierrätin epätoivoisesti päivästä toiseen.

Nyt vihdoin lehtien kellastuessa palasin uteliaana vaatekaapilleni. Pengoin äitiysvaatteet hyllyiltä tilaa viemästä ja kasasin kesävaatteet säilöttäväksi. Toivonrikkaana tongin myös keväällä pois pakkaamani normivaatteet esille ja hypistelin tavallisia farkkujani. Pikaisen mittauksen jälkeen totesin, että en kuitenkaan edes uskalla koettaa niitä vielä päälleni, ehkä kuukauden päästä. Mamafarkut kelvatkoon siis vielä hetken.

Masentuneena huomasin pakkaavani myös ison osan omista vaatteistani vielä hetkeksi säilöön. Vaatekaappiini oli näet muuttanut uusi vaatekerta. Imetysvaatteet. Normipaitani ovat sangen ihania, mutta eivät mitenkään imetykseen sopivia. En millään halua kääriä koko ylätorsoani paljaaksi jossain kaupungilla, vaan tarvitsen salaluukullisia paitoja. Ja napitettavia paitoja. Ja avokauluksisia paitoja.

Siispä vaatekaappini hyllyt pursuavat taas jotakin, joka on näppärää imetyksessä, mutta ei minun tyylistäni. Lapsiperheen ainainen kirous, käytännöllisyys, vie omistani voiton, mutta onneksi voin sentään pukea ees taas pikkulikkaa, jonka vaatekaappi pursuaa uhkaavasti pieneksi jääviä ihanuuksia..

you´ve been a bad bad tidi

Kotimme pursuaa maito- ja imetysoppaita, vauvaopasta, lastenkasvatuskirjaa ja ties mitä neuvoa-antavaa kirjasta. Oli opas tuttelin tukema tai synnytyssairaalan puolueeton Vauvamatkalla opas, on sisältö aina sama; imetys on jees, kokeile edes. Moderneimmat oppaista ohjeistavat onneksi kuitenkin, että jos tämä ei suju, voi pulloruokintaan vaihtaa ilman huonoa omatuntoa. Ei se lapsi siihen kuole.

Meillä ollaan vielä vaiheessa täysimetys, mutta varsin ongelmallisessa sellaisessa. Pulloruokinta siintää onnen auvoisena viheriönä aidan toisella puolen. Jaksaminen meinaa loppua, sillä little miss sunshinestä on tullut little miss tidirage.

Imetys ei ota onnistuakseen, sillä maitoa tursuaa liikaa ja liian kovaa. Tästä seuraa vauvan hillitön tidirage. Se puree riehuu, kiljuu, kynsii, hakkaa ja komentaa rintaa. Alistusyritykset ovat koomisia, paitsi yöaikaan, jolloin raivo kasvaa eksponentiaalisesti.

Pienelle raasulle tulee myös tukehtumisreaktioita, hillitöntä oksentelua (ei siis puklaus vaan huutolaatta) ja mielettömiä mahavaivoja. Ja näistä seuraa siis kausaalisuhteen mukaisesti unettomuutta vanhemmille. ZZzZzzzZZ..

Puhumattakaan niistä ongelmista, jotka koskevat itse äitiä, joka omistaa vuotavat maitokoneet. Maitoa lentää heti, kun liivisuojus ei ole paikoillaan. Varsinkin yöaikaan ovat kaikki peitot ja yöpuvut maidossa jos ei pidä liivejä ja haudo rintavarustustaan kosteissa suojissa (mikä tietenkin on ehdottoman kielletty). Aamulla ne haisevat pilaantuneelle piimälle ja pyykkikaaos on valmis.

Mitkään oppaista eivät tähän pulmaan auta. Oppaissa mainitaan kyllä runsas maidon tulo, mutta ohjeena on pumptaa ylimääräiset pois. Lisävirkkeessä kuitenkin todetaan, että liika pumppaaminen ei sovi liikamaitoisille. Se siitä siis. Tiheät imetyksetkin kuulemma auttavat, mutta eikö se ole sama asia kuin pumppaus? Lisäksi neuvotaan imettämään vastamäkeen, mutta kukaan ei avaa kyseistä termiä! Prkl, hemmetin hyviä neuvoja!!

Netistä löytää tietoa suihkutissisyydestä, mutta ei sekään oikein johda mihinkään. Ainut konkreettinen vinkki on että suihkuavan rintavarustuksen saa kuriin nipistämällä. Toimii, mutta vain muutaman sekunnin. Juuri sen ajan, että ehtii juosta lasta jalasta roikuttaen lähimmän liivisuojuksen luo (koska edellinen hukkui syötön aikana jonnekin).

Ongelman ratkomisessa onkin täytynyt olla omatoiminen. Oman kekseliäisyyden ja puskaradion aktiivisen hyödyntämisen jälkeen olen löytänyt imukykyiset liivisuojat, maidonkerääjän ja väliröyhtäytykset. Myös neuvolatäti kantoi kortensa kekoon ja avasi mitä vastamäkeen imetys oikein tarkkoitaa: mahalleen imetystä. Käyttöön otettiin hänen suosituksestaan myös cuplaton, jolla vatsavaivat ovat ehkä vähän pienentyneet.

Nyt tilanne on siis jo hieman rauhoittunut. Sänky ja äiti eivät enää haise piimälle ja baby ei ole välittömässä tukehtumisvaarassa ja on jopa nukkunut viimeisimmän yön suht hyvin. Ehkä maitosuihkusta ja tissiraivosta on saatu pieni niskalenkki?

Tänään on bileet, kaikki sileeks

Teininä olin kuulu siitä, niin kuin varmasti jokainen teini omissa kotiympyröissään, siitä että olin lahjakkaasti vekslannut vuorokausirytmini ympäri. Aika kului juhliessa, joskus ympäri vuorokauden tai kaksi ilman huolen häivää. Mitä ihanuutta olikaan valvoa yöt läpeensä ja heräillä vasta kolmen aikaan seuraavana päivänä. Joskus myöhemminkin jos kartalla ei ollut mitään suunnitelmia seuraavaksi päiväksi.

Aikuisiän kynnyksellä valvomiset ja yökukkumiset siirtyivät viikonlopuille inhottavan reaalimaailman elementin, työn, astuessa kuvaan. Tuplaviikonlopun jälkeen valvomiset sekoittivat yleensä korkeintaan maanantain ohjelman, mutta mustista silmänalusista selvittiin kurkkunaamioilla ja pullollisella kokista. Juhlan aiheeksi kelpasi miltei mikä vain ja aina löytyi seuraa. Sosiaalinen elämä suorastaan kuhisi.

Tätä aikaa seurasi seestyminen. Yökukkumiseni harvenivat ja juhliminen yli kello kahteen oli suorastaan ihme. Valvomista säästeltiin special tilaisuuksiin ja vain harvoissa ja valituissa seuroissa. Tämä johtui siitä, että yhden yön kukkuminen kostautui vähintään viikon henkisenä krapulana ja väsymyksenä.

Nyt ihmeissäni löydän itseni kukkumasta mihin vuorokauden aikaan tahansa. Kanssani kukkuu yleensä isäntä ja uusi tulokas. Bileseura on taattu. Illan koettaessa jännittää jo etukäteen miten yö sujuu. Vähän kuin ennen vanhaan etkoilla, joilla valmistauduttiin ja hehkutettiin mitä yö mahtaakaan tuoda tullessaan.

Yökyöpelöinti ipanan kanssa on meinaa sen verran rankkaa, että se vastaa varmasti muutaman promillen humalaa. Väsymys aiheuttaa sen, että yöllä törmäilemme holtittomina oven karmeihin ja toisiimme kuskatessamme kakkablöijaista lastamme kiireellä vessaan pesulle. Meno vastaa miltei villejä tanssiaskelia ravintolan lattialla parin tequilan jälkeen.

Menokin yleensä vain yltyy aamua kohden. Pikkutunneilla ei enää huomaa, onko omalla paidalla jonkun toisen oksua, eikä sillä enää ole niin väliä. Pilkun pintaan ovat vähintään yhdet jatkot vielä edessä. Loppujen lopuksi sitä stten nukahtaa, kun pikkulikka sen suo, ennalta määrittelemättömän aikaan ja paikkaan, ja herää lopulta turvonneena syömään aamupalaa. Auton rattiinkaan ei heti uskalla lähteä ja päätäkin kivistää.

Bilekuntomme on vielä hieman ruosteessa ja uudelleen viritettävänä, mutta kasvatamme kovasti toleranssia. Luulen, että tämä putki taitaa jatkua vielä kauan, sillä meitä opastaa yön tunnelmiin kaupungin paras citysherpa miss maitohirmu.