Jos kukaan ei tiedä, sitä ei ole olemassa?

Takana on nyt 7 täyttä viikkoa ja ruokarajoitukset ym. alkavat mennä rutiinilla. Viikonlopuista selviäminen, niin että kukaan ystävistä ei arvaa mitään, on hauskaa temppuilua. Erilaisten mielikuvituksellisten keinojen keksiminen, kuten lonkeropullojen täyttäminen greippilimulla, on mukavaa ajan vietettä.

Joskus Isäntä tosin joutuu alkoholihuuruiseen pinteeseen, jouduttuaan juomaan tuplamäärän glögiä ja viiniä, kun en hätäpäissäni ole keksinyt muuta keinoa vältellä valmiiksi kaadettuja laseja. Ystävät varmaan ihmettelevät hyvää juomapäätäni kummastellen samalla perheen toisen puoliskon tahmeaa meinikiä.

Tämä salailu on hauskaa, mutta rasittavaa. Ensinnäkin, inhoan valehtelua ystävilleni. En halua esittää juomaria kun en oikeasti ota mitään. Jatkuva "olen autolla" selityskavalkadikin on jo kohta kärsinyt inflaation ja epäilykset heräävät jos kieltäydyn juomista. Suurin huijaus tapahtukoon ensi viikonloppuna vuoden vaihtuessa. Silloin minun on hukutettava itseni greippilimuun tai joudun keksimään kummallisia selityksiä kuohuviinistä kieltäytymiseen:

• Närästää niin paljon, ettei nyt pysty? 
• Oksettaa jo nyt niin paljon, ettei pysty? 
• Tulipa otettua niin paljon liikaa, ettei pysty enää? 
• En pidä kuohuviinistä (suuuuurin bullshit)? 
• Tipaton Tammikuu alkoi juuri nyt!?

Salailu on lisäksi ikävää, koska en voi iloita tästä kenekään kanssa. Minussa kasvaa minimii, elämäni suurin asia, enkä voi siitä kenellekään kertoa. Isäntä sanoi eilen, että onpa tyhmää kun kukaan ei tiedä, silloin tuntuu siltä, ettei sitä ole oikeasti olemassa. Niinpä. Minimii on tällä hetkellä vain meidän kahden välinen mielikuvitusleikki, josta kukaan muu ei tiedä.

vko 6

..zZZzZzzz..

Tämän viikon vitsaus on eittämättä ollut V Ä S Y M Y S! Aivan kaamea väsymys, joka piinaa heti aamusta lähtien. Luulin ensin, että on kyse joulun jälkeisestä väsähdystilasta ja pitkäksi venyneistä yökukkumisista sekä perus maanantaikoomasta. Päädyin kuitenkin yhdistämään silmäluomieni äärimmäisen valahtamistilan tulevaan minimiihini.

Väsymys oli eilen niin kova, aivan ennen kuulumaton. että huolimatta viikkoa aikaisemimin aloitetusta ALE -aikojen hehkuttelustani meinasin nukahtaa kesken kauan odotetun ostoskierroksen. Enkä saanut ostettua mitään - yhtään mitään! (Okei, yksi paita ensi kesäksi, mutta ei muuta!).

Onnistuin myös eilen nukkumaan kolmet pikapäikkärit: ensimmäiset autossa matkalla shoppailemaan, toiset matkalla shoppailemasta kotiin ja kolmannet heti kotiin päästyäni. Näiden lisäksi uuvahdin noin kymmenen kertaa työpisteen ääreen sekä auton rattiin (!) työmatkan aikana. Lopulta ruinusin alekierroksen jälkeen kotona lupaa mennä jo puoli kahdeksalta nukkumaan, mutta Isäntä suositteli pysymään vielä hetken hereillä jottei homma lähtisi lapasesta.

Tänään on helpompi päivä. Tuumattiin, että ehkä liikunta antaisi väsymykselle kyytiä, joten suuntaamme töistä päästyä heti circuitiin. Toivottavasti en urvahda kesken kaiken ja unikuolaa jotakin laitetta aivan limaiseksi...

vko 6

Oireita oireettomuudesta

Viides viikko kohta pulkassa ja isäntä kutsuu minu jo sulavasti mammaksi. Vauva-aiheisia asioita on googlattu jo olan takaa ja homma konkretisoituu koko ajan enemmän ja enemmän.

Vai konkretisoituuko?

Ihan rehellisesti. Minusta ei tunnu yhtään miltään. Siis iloitsen asiasta ja tulevasta vauvasta aivan mielettömästi, mutta mitään merkkiä/tunnetta/olotilaa viitaten raskaana olemiseen ei ole. Aluksi taisin oikein liioittelemalla löytää itseäni kuulostellen muutaman hassun oireen, jotka nekin taisivat johtua vain railakkaasta mielikuvituksesta.

Okei, jos ihan tarkkoja ollaan niin etuvarustusta jomottaa, mutta vain minimaalisesti. Suussa on kumma maku, mutta se taitaa johtua siitä, että poltin kieleni eilen pizzaa syödessä. Myös alavatsa on outo, mutta toisaalta ihan yhtä outo kuin kaikkina muinakin päivinä minä tahansa kuukautena aiemminkin. Tämä kuulostelu käy hermoille. Onko tämä normaalia vai epänormaalia? Onko siellä ketään tai mitään?

Googlettamaan en tällä kertaa lähde. Siitä ainakin tulee epänormaali olo.

Muistan muistuttaa itseäni, kun oireet saapuvat ja niitä lämähtää vaivoikseni koko rekkalastillinen, että oireettomuudesta panikoiminen oli sittenkin ihan jees. Ja että onneksi se alku edes oli helppoa aikaa.

vko 5

2 millinen

Luottamus on tällä kakkoskierroksella nyt todella kova. Tuntuu siltä että 2mm mittainen mittarimato pysyy sisällä ja siitä tulee meidän ihan oikeasti. Samaa mieltä on Isäntä, joka sai pikkujoululahjaksi kirjekuoressa tikun kahdella viivalla =)

On tämä hurjaa. Tähän liittyy tosin hyvin naiivia käytöstä. Fiilis oli tänään niin mahtava, että juoksin hetimiten kaupaan ostamaan mammavitamiineja, laitoin alkoholin pannaan ja rupesin hörisemään itsekseni töissä kun varattiin seuraavia ohjausryhmän kokouksia ensivuoden lopulle, jolloin köllötän jo äippälomalla. Naiivia, mutta niin mahtavaa! (Ja ostan btw ehkä vielä potkupuvunkin joulumarkkinoilta, jos kehtaan.)

Kellekään en kyllä vielä möläytä enkä neuvolaakaan ilkeä vielä varata, sillä jonkin näköinen taikausko kolottaa takaraivossa. Ihan kuin hommalla olisi suurempi todennäköisyys mennä kesken, jos varaan neuvolan. Sitä paitsi tässä on hyvää aikaa ventata ennen ylitsepursuavia lisäfiilistelyjä raskaudesta, sillä kohta on joulu ja uusivuosi ja vasta sen jälkeen alan pohtia tarkemmin lisäorientoitumisia.

MaHtaVAa!

ps. joululahjatoive: mato pysy kyydissä

vko 4

KAKSI viivaa!

Kaksi viivaa tikussa, uskomatonta!

(ällöttää ja nipistelee)

9. kierros

Huomenna on Se Päivä, jolloin voi taas testata.
Oireita ei ole niin minkäänmoisia eli toiveet eivät ole kovinkaan katossa. Taitaa tulla pettymys taas.

Tämä on hyvin ärsyttävää ja kuluttavaa. Tuttavat saivat lapsen, jo toisen. Samoin pikkusiskoni kaveri. Muutaman lähipiirin pariskunnan tiedän suunnittelevan niitä lisää eli eiköhän lapsia taas ala kohta putkahtelemaan koko kourallinen maailmaan. Tänne vaan ei yksikään haikara eksy. Onkohan niillä väärä osoite? Tai laitevika? Tai kuljetusongelmia?

HEI, Mä olen TÄÄLLÄ, tänne päin, se on se piha, jossa on väkkyrän mallinen puu!

Plaah. Huomenna yrityskierroksia on takana jo yhdeksän. Montako tähän oikein vielä tarvitaan?

Addiktio vuoristorataan

No voi juma, tuntuu että elämä vauvantekohomman kanssa on yhtä vuoristoradalla hillumista. Nimen omaan sellaista, hullun kiilto silmissä hillumista, mitä voi kutsua jo vuoristorata-addiktioksi. Homma sisältää niin paljon tunteita itkusta toivoon että oikein kauhistuttaa. Ja tässä sitä taas istuksitaan ja toivutaan edellisestä takaiskusta toiveet taas ihmeen korkealla. Ja ihan v a p a a e h t o i s e s t i.

Vuoristoradan ylämäet eli hyvät hetket on superhyviä, täynnä adrenaliinia ja onnea. Silloin peitto suhisee ja loppu ajasta vilkuillaan vaivihkaa kohti lääkekaappia yrittäen hillitä suunnatonta anti-inhimillistä testaustarvetta: joko kaksi viivaa ilmestyisivät nyt tikkuun. Entä nyt?    

Nyt?                          Nyt?                                       ??

Huonot hetket puolestaan on todella huonoja. Niin kuin muutama viikko takaperin. 

Nyt on sitten taas hyvien odotteluhetkien aika ja seistään jälleen vuoristoradan lähtöpuomilla. Ensi viikolla on taas aika tehdä Testi (isäntä määräsi, että testausta ei suvaita todellakaan ennen sitä, vaikka itse jo lähes kuolaan testien perään apteekissa, kuin uusien kenkien perään konsanaan) ja sitten katsotaan päättyykö hurjakurun ylämäki ensimmäiseen nousuun.  Täähän alkaa mennä jo pelottavasti rutiinilla...

Pettymys

Kahden viivan kansalainen muuttui yhden viivan kansalaiseksi. Meni hetken ennen kuin ymmäsin että juhannusvauvaa ei ole tulossa. Tyhmä fiilis. Ja tyhjä fiilis. Tunne oli jokseenkin pettynyt ja olisin kaivannut kovasti jotain kenen kanssa murehtia asiaa, ketään ei vain ollut kelle kertoa koska raskaus oli niin alussa, että siitä tiesivät vain isäntä  ja neuvolan täti. Isännälle en oikein osannut puhua asiasta ja ahdistuksesta. Niinpä neuvolatäti oli ainut, jolle asiasta itkin. Hän oli onneksi ihana ja pahoitteli asiaa ja tuntui siltä, että joku ymmärsi mistä oli kyse.

Isännällä meni paljon kauemmin tajuta asia. Se toivoi vielä päiviä negatiivisen testin jälkeenkin, että kyse oli hormonihäiriöstä ja että kaksi viivaa ilmestyisi taas tikkuun. Eipä ilmestynyt ja sen asenne alkoi tosissaan ärsyttämään. Fakta meni lopulta perille, kun ärjäisin että voisit edes kysyä mitä vaimollesi kuuluu etkä hokea että kyllä se vauva vielä siellä on. Pienimuotoisen urheiluhallin parkkipaikalla käydyn keskustelun jälkeen ymmärsin, että se oli myös ehtiny kääntää aivonsa lujasti vauvamodelle eikä tahtonut ymmärtää että mitään vauvaa ei ollutkaan yhtäkkiä tulossa. Omalta kohdaltani keskenmenon ymmärtäminen oli konkreettisempaa kaikkine oireineen ja raskausoireiden vähenemisien kautta. Omalla kohdallani myös tunsin, että mahassa ei enää ollut ketään. Isäntä puolestaan ei kokenu samaa, vaan koki keskenmenon välillisesti minun kauttani ja oli täysin kertomani varassa.

Opin siis, että vanhemmaksi tulossa ja tulematta olossa on pahimmillaan iso ero raskaana olevan ja sivusta seuraajan välillä. Jos en kerro mitä tapahtuu ei toinen automaattisesti voi tietää mistään mitään. Tässä perheessä tulee olemaan kaksi kappaletta vanhempia, joten minun täytyy oppia ottamaan se toinenkin kädestä pitäen mukaan niin hyvässä kuin pahassakin. <3

Kahden viivan kansalainen

Nyt on kuulkaas hieman vaikea keskittyä töissä tutkimussuunnitelman laatimiseen. Eletään nääs jänniä paikkoja. Viimeisistä pupubileistä lähtien on jos jonkin sortin oirehtimista ollut liikenteessä. Eniten oireista on kuvotusta, kummallista pääkipua ja mahan jomotusta.

Varsinainen testipäivä, kun testin saisi vasta tehdä ohjeistuksen mukaan, olisi vasta tämän viikon torstaina. Malttamattomana ja kummallisten oireiden siivittämänä intouduin kuitenkin tekemään testin jo viimeviikolla. Kaksikin kertaa. Toinen kerta oli vain ihan varmuuden vuoksi tarkistus että mitä hemmettiä se ykköstestauskerta oikein näyttikään.

No kahta viivaa tietty.

Testien ei kylläkään vielä näinä aikaisin pitäisi pakettitekstien mukaan mihinkään reagoida, mutta molemmat näytti selkeetä plussaa. Mies kipaisi viikonloppuna ostamassa vielä kolmannen testin, joka olisi tarkoitus tehdä tämän viikon lopussa, kun Virallinen Testipäivä alkaa oikeasti olla lähellä. Olen jo uhannut miehelleni että saattaapi olla, että testipuikko häviää lääkekaapista nopeammin, jos en malta odottaa. Tällä hetkellä nimittäin ainoa ehkä konkreettinen ehkä merkki ehkä tulevasta kansalaisesta ovat ehkä hieman absurdit kaksi punaista viivaa!

Teknistä tikuttelua

No nyt sitten tikutellaan. Vihdoin uskalsin tarttua tähänkin keinoon. Perustelut sille, miksi näin ei ole aiemmin tehty, ovat varsin hatarat: en vain ole halunnut että vauvantekohommasta tulee näin teknistä. Eikä isäntäkään. Nyt kuitenkin viime kerrasta viisastuneena päätettin hankkia o-tikkuja oikein sylillinen. Tietty netistä, mistä muualtakaan.

Tikut saapuivat huippunopeasti muutamassa päivässä, kiitos kotitesti.fi:n. Pällistelin tikkuja päivän verran ennen kuin testaus alkoi. Ohjeiden mukaan testailla pitää joka päivä alkaen ohjeiden mukana tulevan taulukon mukaan ja aina siihen asti, kunnes LH-pitoisuus nousee. Suomennettuna, kun on aika taas keskittyä, you know mihin.

Tikuttelu sujuu jo rutiinilla. Puhdas purkki kehiin, kymppi minuuttia odottelua, 10 sekuntia testin tekemistä, 40 sekuntia odottelua (jonka isäntä laskee kovaäänisesti olohuoneen puolelta) ja lopuksi vielä 30 min tarkistuaikaa. Ja sitten tikun pitäisi kertoa mikä on meininki ja onko otollinen aika.

Ei se ikinä näin mene, kuin elokuvissa. Tikku näyttää päivästä riippumatta joko positiivista tai negatiivista. Viivat,  joista testiä pitäisi tulkita ovat keskenään hämmentävän saman väriset, yhtä haaleat ja yhtä punaiset. Toisesta päästään  jopa punaisemmat kuin toisesta! Se kumpi viivoista nyt sitten on punaisempi (mikä määrittää onko testi positiivinen vai negatiivinen) on mielestäni avaruustieteitäkin vaativampi tehtävä määritellä. Myöskään isäntä ei osaa ottaa kantaa asiaan, vaikka pällistelemme molemmat pesukoneen päällä makaavaa tikkua nenä kiinni siinä.

Huomasin jo muutamassa päivässä himoitsevani clear bluen huipputeknologista (=kallista) digimittaria, joka näyttää selvästi joko hymyilevän naaman tai myrtsin naaman. Siis mustavalkoisesti joko kyllä tai ei. Nyt hommassa tuntui olevan liian paljon tulkinnanvaraisuutta. Viivojen epämääräisyys tarkoittaa myös sitä, että valmiustilassa on oltava koko ajan. Ihan kuin ennenkin. Se siitä luonnon pikku apulaismenetelmästä. Tekniikkakaan ei taida auttaa siten kun toivoin. Jos vauvan saamiseksi eivät siis teknisetkään vempeleet ole varmoja, niin mitä seuraavaksi?

Pieleen meni

No ni, eipä tullu plussaa eikä testauksesta tarvinnut huolehtia sen kummemmin. Täti punainen käveli taas pirteänä ovesta sisään ja vauvahaaveet voi taas unohtaa hetkeksi. Tällä kertaa onnistuin ottamaan uutisen aika raskaasti vastaan. Meinasi jumppatunnilla tulla itku silmään jo alkuverryttelyn aikana.

Tässä alkaa pikku hiljaa hiipiä epäilys josko kaikki ei ole hyvin. Kaikkien kohdalla ei nimittäin aina hommat suju kuin leffoissa ja väkisinkin pohdituttaa josko tämä osuu nyt sitten omalle kohdalle.

Tuntuu kovin hölmöltä kuvitella lastenhuoneen tapettikuosia, säästää vanhoja omia leluja varmuuden vuoksi, hymistellä sukulaisten lastenrattaat -tarjouksille että kohta taidetaan tarvita, jos sitä tilaisuutta ei koskaan tule. Olen jo melkein sortunut ihanien vauvan vaatteiden ostamiseen tai muun krääsän haalimiseen paremman puutteessa.

Tämä on hajottavaa, mutta uutta yritystä täytyy laittaan taas kehiin. Huokaus.

Suuri vainoharha

D-day meni ja suoriutumisprosentti oli kiitettävän korkea. Olin todellakin sitä mieltä, että olo on fruitful, todella fruitful.  Tästä seurasi sitten vuosisadan tarkkailuoperaatio. Jo heti ensimmäisinä iltoina tunnustelin, kuulostelin, kokeilin, pohdin aavistelin ja räpelsin omaa olotilaani, josko se antaisi merkkejä onnistumisesta.

Tiedän (koska googlasin), että säälittävän pieni pallura kiinittyy, jos on ottaakseen, vasta viikon h-hetken jälkeen, mutta en silti mahtanut sille mitään. Tökin omaa mahaani niin ankarasti, että vasenta puolta alkoi särkeä. Siitähän vasta riemu syntyi ja tökkiminen lisääntyi. Tämäkö on nyt se alkutuntuma? Entä tarkoittaako oikeankin puolen vatsan nipistely jotain? Entä tämä väsymys, huono olo, karkin himo, herkistymiset?! Onko nyt show alkanut?!?!?

Ei. Todennäköisesti ei, sillä vatsan tökkiminen sai mahani nipistelemään, väsymys johtuu pitkäksi venyneestä viikonlopusta, huono-olo siitä samasta syystä, karkin himo on arkipäiväistä ja aina ollutkin ja herkistymiset liittyvät sympaattisiin elokuviin joiden perään itkeskelen muutoinkin. Voi tätä vainoharhaisuuden määrää. Kaiken kukkuraksi päätin vielä tehdä testin, vaikka hyvin tiesin, mitä se näyttäisi. Tämäkin vain sen takia JOS sattuisin olemaan raskaana ja olemme menossa viikonloppuna rapujuhliin niin JOS siellä pitäisi ottaa viiniä ja JOS joku tarjoaakin snapsia ja JOS nyt voisin lopettaa tämän jossittelun.

Tulee jos tulee.

Vauvantekohomma

Nyt on googlattu miten tämä vauvantekohomma oikein toimii:

1. Lapsen hankinnaassa oikea ajoitus on tärkeä. Lapsen hankinta on yksi elämän tärkeistä käännekohdista johon tulee varautua.  Talouden on hyvä olla kohdallaa, vakkarityöpaikka, vaaleanpunainen pilvilinna rakennattuna tietty omalla pihalla ja grillillä, perhevolvo, kultainennoutaja siellä linnan pihalla ja ai niin puolisokin tarvitaan, mieluiten virallinen ja valtion tunnustama

Huokaus, kivat ehdot. Miten ois kohtuutalous asuntovelalla, määräaikainen työ vuoden loppuun, piha ja grilli löytyy JES, skoda ja koirakin, tosin ei todellakaan mallia noutaja, ja tietty mies löytyy!

2. Raskaaksi hankkiutumisessa tärkeintä on ajoitus. Parhaimmat edellytykset on ajoittaa hedelmöittymisyritykset kierron keskivaiheille ovulaation aikoihin. 

Hei harmi vaan, että naisen d-days on kerran kuussa ja 12-24 tunnin ajan! Tämä "ovulaation aikoihin" osuminen ei todellakaan ole helppo suoritus. Vaikka tohtoritäti sanoi naistenlääkärissä kääydessäni, että "kaksi kertaa viikossa äksöniä riittä", uskaltaisin väittää että tuosta kahdesta kerrasta ainakin toisen olisi ihan jees osua kohdalleen tai muuten homma ei pelaa. Suorituspaineita!

3. Jos homma ei ota onnistuakseen voi aina koettaa muuttaa elintapoja esim jättää alkoholin pois ja syödä terveellisesti.

Joo, tässä on kohta kytätty omaa ja puolsikon tupakointia, alkoholinkäyttöä, syömistä, nukkumista ja mitä vaan minkä voi kuvitella liittyvän yhtään mihinkään. Hyvä etten kohta pyydä sitä käyttämään löysempiä housuja ettei sen minimiit tukehdu kuumuudessa.

4. Kärsivällisyyttä.

Tämä on se vaikein kohta. Miten hillitä niitä tunteita kun on jo vuoden tai ylikin toivonut, odottanut, luullut odottavansa ja tahtonut niiiiiin paljon että välillä itkettää? Ja ai niin stressaantuminen tästä aiheesta voi sekin vaikeuttaa lasten saantia. Shit!

Lisää ohjeita löytyy Soul Captain Bandin kipaleesta Vauvantekohomma!

Jokos, jokos?

Mitä tapahtuukaan, kun nuoripari kohtaa, seurustelee pitkään ja saa koko suvun kiinnostumaan tekemisistään?
No, ensin pällistellään ja tutustutaan puolin sun toisin, sanotaan käsipäivää ja illallistetaan. Sitten alkaa oikea anoppi- ja appiehdokkaisiin tutustuminen sauna/teatteri-illoissa, viskin tai kuplivan kera (riippuen anoppilan perinteistä). Pikkuhiljaa astuu kuvioihin loppusuku ja kas kummaa lopulta alkaa nuorenparin peruspiina: no koskas meette naimisiin?

Tämän vaiheen onnistuin alkuun ohittamaan tokaisulla: heti kun joku maksaa häät. Törkeää, tiedetään, mutta en jaksanut kuunnella kuuden vuoden seurustelun jäälkeen enää yhtään kommenttia. Lopulta meni hermot ja häät järjestettiin pikavauhtia. Kaikkien anoppien ja sukulaisten kauhuksi. Hykertelin itsekseni että hah, siitäs saitte, prinsessahäitä ei tuulut eikä sukulaiset päässeet kuukausikaupalla fiilistelemään nuorenparin suurta rakkauden kliimaksia. Vihkitilaisuuteen osallistui vain viisi ihmistä: tuomari, me ja kaasobestmanit. Thats it.

Häiden jälkeen ovela muuvimme paljastui huonommaksi kuin osasin odottaa. Hääkyselyt kylläkin loppuivat, mutta äkkihäät tarkoittivat rakkaille vanhuksillemme ilmiselvää yllätysperheenlisäystä. Anoppi hypettikin itsensä heti häiden jälkeen hurmokseen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun häiden jälkeen katosin muutamaksi kuukaudeksi maan alle (ihan normaalisti kesälomille), oli soppa valmis. Kesän lopulla rakas anoppini (siis ihan oikeasti rakas, vaikka näin nyt tilitänkin) tunkaisi itsensä hätäpäissään uuden sisustussuunnitelman kera kylään. Ihmettelin miksi kahvi ei maistunut. Pian tajusin, että kyse ei ollut kahvista, vaan jostain muusta. Tajusin vasta loppuvierailusta, että mahani oli tarkkailun alaisena. Olinkin jo kotvan aikaa ihmetellyt miksi sen katse harhailee koko ajan keskivartalossani...

Näitä on kertynyt vuoden mittaan jo muutama vastaavanlainen esimerkki. Olen ratkonut tilanteen kylässä ollessani kaappaamalla koko viinipullon (pahimmillaan konjakkipullon) viereeni ja nauttinut ison lasillisen irvistellen uteliaille katseille.  Joskus jopa toisenkin heti perään jotta vakuuttavuus olisi taattu. Viimeksi ärähdin veljelleni, joka kyseli sukulaispojan rippijuhlissa kaikkien vieraiden edessä että jokos, jokos? Hiuppuhetket koin, kun viime keväänä oltiin kyläilemässä sukulaisilla ja kesken hulppeaa päivällistä naamaani läväytettiin kysymys: oletteko lopettaneet jo ehkäisyn? WTF!?!

"Joo ollaan, tahdotteko tietää vielä asennot missä mambotaan? Olisiko antaa neuvoja?"

Googlauksen alkeet

Nokka vuotaa ja keljuttaa. Syksyn eka flunssa on tässä ja nyt. Innostuin hetkeksi jo siitä, että kyse olisi raskauden ensi merkeistä. Tämä tietty pälkähti pieneen päähäni ahkeran googlauksen jälkeen. Joo, tiedetään, googlausta ei kannata liiaksi harrastaa tai oma ajattelukyky katoaa.
Minkä sille kuitenkaan voi kun toiveissa on jakautua, saada vauva, kersa, baby, oma lapsi, jota ei kuitenkaan kuulu. Damn.

Asiasta päätettiin jo viime vuoden puolella yhteisymmärryksessä Isännän kanssa. Yritys akoi tänä vuonna, ennen kesää. Maaliskuussa lähti keppi (ehkäisyimplantti) kädestä ja rinta kaarella vastailin ehkäisyneuvolan tädeille että nyt ollaan lasta tekemässä. Tosiasiassa punastelin vastaanoton penkillä kuin viimeistä päivää, kun ne kysyivät jatkoehkäisystä. Tuskan hiki otsalla selitin että kyllä sitä vielä jatketaan perinteisillä, ei hormonaalisilla vehkeillä ehkäisyä. Ihan kuin niitä tätejä olisi tämä seikka kiinnostanut.

Minua kuitenkin kiinnosti. Ekaa kertaa elämässä piti heittää pillerit ja hormonivalmisteet nurkkaan ja ryhtyä vastuuttomaksi. Tämä jännitti, sillä olen koko ikäni yrittänyt vain torjua huolellisesti mahdollisten lasten tuloa. Nyt sitä ei enää tarvinnut tehdä. Hämmentävää. Niinpä aluksi kokeiltiin ihan pikkuisen ilman mitään suojapukuja. Lasta ei kuulunut. Kokeiltiin vähän lisää, eikä kuulunut vieläkään. Nyt sitten ollaan jo vannottu, että mennään kohta jo ihan tosissaan, verenmaku suussa jos mitään ei tapahdu.

Nyt e-neuvolakäynnistä on kulunut puolisen vuotta ja mitään ei kuulu. Vieläkään. Täh!? Eikö sen raskautumisen pitänyt olla joka nurkan takana vaaniva vaara, teinityttöjen (ja niiden vanhempien) kauhu? Lupasin Isännälle, että alkuun ei olla tosissaan, vaan luotetaan "toivottuun vahinkoon". Isäntä toivoi myös, että apteekeista ei kaivettaisi heti alkuunsa kaiken maailman testitikkuja o-päiviä varten.
Noudatin kiltisti pyyntöä, mutta nyt alkaa jo kummastuttamaan: mikä mättää!? Isäntäkin on ruvennut hermoilemaan sillä hänen sukupuunsa muutamat oksat kantavat lapsettomuuden oireita. Nyt on päätetty, että on aika tarttua toimeen ja koota taistelusuunnitelma.

Tikkuja en vielä(kään) ostele, mutta jos ei homma superluomuna onnaa, on turvauduttava googleen!!