Jumpassa

Ilmottauduin syksyn tullen Espoon kaupungin jumppaan, johon sai ottaa vauvat mukaan. Kaupunki tarjosi koko vuoden jumpat huokeaan 35 ekin hintaan ja takamukseni tosiaan kaipasi karkkipussien tuoman täytteen tilalle jotakin hieman kiinteämpää. Siispä liikkumaan!

Innoissani pöllähdin ensimmäiselle jumppatunnille imetyspaidassa, kulahtaneissa verkkareissa ja sukkasilteni. Lapselle olin pakannut survivalpäkin (joka muutan täyteen viritettynä painaa varmaan kymppikilon) ja ohjeistuksen mukaan huovan, jossa lasta voi leikittää. Kuvittelin jotenkin harmaantuneiden aivosolujeni keskellä, että kysessä olisi äiti-lapsi jumppa, jossa lasta pyöritetään pitkin jumppamattoa ja kiikutetaan sylissä loruillen koko tunti. Asennoiduin jo etukäteen aivoja entisestään turruttavaan "mukajumppaan", jossa pääosassa olisi vauva, en minä.

Mutta, wrooong, so wrooong!

Odotellessani tunnin alkua ihmettelin, olivatko pukukopissa samaan aikaan lastensa kanssa olevat äidit nyt tulossa samalle tunnille kanssani. Äidit olivat pukeutuneet "oikeisiin" jumppa-asuihin, kasseista pujahti synnytysmakkaroiden päälle urheiluliivit, neonvärisiä toppeja, aerobictossuja ja tiukkoja trikoohousuja. Vauvoille taasen kasseista purkautui mitä ihmeempiä ainoastaan aktivointileluja.

Jumppasalissa äidit syöttivät ipanansa ja nakkasivat lapsensa lattialle leluineen. Tämän jälkeen he virittivät hikipyyhkeensä ja juomapullonsa (joita minulla siis e itodellakaan ollut) ja valmistautuivat oikeaan jumppaan. Jumppa lähtiessä käyntiin, minulle selvisi, että kyseessä oli todellakin naisten kuntojumppa eikä mikään vauvajumppa. Vauvat olivat vain pakollinen rekvisiitta, kun ei niitä kotiäiti mihinkään jumpan ajaksi voi tunkea.

Huomasin joutuneeni alle kolmen kuukauden päästä synnytyksestä HC vatsalihastreeniin imetyspaita heiluen ja hiki lentäen. Salissa pyöri lattioilla tusinan verran vauvoja ja mammat jumppasivat kuin viimeistä päivää. Vähän väliä joku hikisistä maitokoneista istahti lattialle, syötti kiljuvan mukulan ja palasi takaisin reisilihastreeninsä pariin.

Hiestä märkänä, hieman hmmentyneenä ja todella väsyneenä kierin kotiin säälien ojentajaparkojani.

Mutta ai samperi kun teki gutaa pitkästä aikaa!!

Etelään

Mieleni minun tekevi, ajatukseni ajattelevi.

Siis mennä ihan etelään asti (Tallinnaa kauemmas). Mutta kuinka tämä toimii lapsen kanssa?

Ensimmäinen murhe on lentomatka. Kun matkustusajankohta on joulun jälkeen, tulee automaattisesti valmistautua kräsimään 6 tunnin lentomatkoista. Siis kuusi tuntia huutoa tiiviisti kansoitetussa lentokoneessa. Uh.

Toinen probleemi on rakkaan lapsen ruokinta. Oletan, että maitohanat ovat jo haaaveissa siintävän matkan aikaan tyrehtyneet. Kuuluuko sis kuuliaisen vanhemman raahata pilttipurkkeja ja tutteleita suomesta asti vai riittääkö lähimman supermercadon metsästys paikan päältä?

Sama koskee vaippoja...

Ja miten ne rokotukset, mahdolliset taudit, tulehdukset, vatsapöpöt ym? Pitääkö niitä vastaa tehostaa taistelua?

Entäs sitten se kuumuus. Lapseni on syksy/talvivauva. En siis osaa pukea sitä ilman, että tungen kaiken maailman untuvapeitteet, -haalarit ja -pussukat sen ylle. Hikinen pää kertoo, että överiksi meni. Taas. Mutta eipähän kylmety. Etelässä varmaan syyllistyisin vahingossa lapseni elävältä paistamiseen, tai vähintään kypsentämiseen. Lapsen aldentena säilyttämisen lisäksi paahteessa täytyy rasvata ja etsiä varjoja. Samalla itse taas tekisi mieli imaista ne viimeisetkin auringon rippeet talteen synkkää talvea ajatellen.

Moni sanookin, että lapsen kanssa etelään meneminen on vain kallista lapsen hoitoa. Maksat itsesi matkasta kipeäksi ja teet kuitenkin samat hommat kuin kotonakin. Lomaa siis ei ole tiedossa. Mutta se eittämätön ero hommassa on, että vaippaa saa siellä vaihtaa auringossa eikä mätänevien lehtien tai lumikinosten keskellä...

The Kädet

Voi herranpersaus sentään. Ipanapa on löytänyt kädet. Ja kunnolla.

Kyllä ne räpylät ovat sillä olleet mukana jo jonkun aikaa ja niitä on maisteltu, mutta viime viikon aikana niiden mussutus on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Nyrkit ovat välillä ranteita myöden suussa ja huolestuneena olen pistänyt merkille peukalon imemisenkin alkeet. Suuhun singahtaa välittömästi peukalo-etusormiasetelma, joka mitä ilmeisimmin tukkii ergonomisesti joka ilmaraon ja takaa mahtavat maiskisäänet imemisen hurman.

Käsiensä kanssa lapsemme vaipuu suorastaa pelottavan lpäisemättömään transsiin. Sormet on aivan pakko saada suuhun. Heti herättyä, syötyä, nukkumaan mennessä, öisin niin ettei se pentele enää meinaa nukkua ollenkaan, vaippaa vaihtaessa ja jopa kylvyssä. Isäntä raukka taistelee henkensä edestä, tai pikemminkin lapsemme hengen edestä, kun yrittää ottaa nyrkkiä pois kesken kylvyn. Seurauksena hän yleensä kastuu läpimäräksi tai vauva meinaa upota.

Aluksi yritimme ottaa käsiä pois suusta. Tästä tuli massiivinen karjunta. Sitten laitoimme tumput käteen, mistä seurasi massiivinen karjunta ja suhteettoman paljon pyykkiä litimäristä kuolaisista tumpuista. Sitten koitimme tuttia, joka lentää kaaressa karjunnan ohella seinään tai laittajan otsaan käsien siirtyessä kutittelemaan määrätietoisesti kitarisoja.

Lopuksi totesin että syö nyt sitten prkl vaikka peukalosi tyngäksi. Luovutan. Ja kas, ihana lapsemme veti tästäkin raivarit, sillä ilmeisesti puolitoista kättä yhtäaikaa suussa ei sekään ole good enough...

Ihana, rakas, suuorientoitunut tyttäreni, mitä hemmettiä oikein teen sinun kanssasi? Missä ovat käyttöohjeesi?

T. epätoivoinen univelkainen äitiriekaleesi

Pitääkö niitä olla kaksi?

En ole millään tasolla välttynyt kysymykseltä, koskas tulee seuraava?

Siis mikä?

No toinen lapsi tietty.

Ahaa... ööö ... joo. Jos nyt kuitenkin selviäisin hengissä tästä yhdestä.

Ensimmäisen kerrantästä vihjailtiin minulla kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Mahani ja koko kroppani oli turvoksissa maratonista ja isäni rakkaani vitsaili, että jokos on toinen tulossa. No voihan vadelma, ei todellakaan! Yritän ensin kerätä ulos pursuneet sisuskaluni takaisin kasaan, elää hetken omaa ja parisuhteeni elämää sekä muistaa, että taloudessamme on koirakin!

Mikähän ihme siinäkin on, että pikkukakkoskyselyt eivät sunkaan jääneet tähän. Toisen lapsen suhteen raskautumiskyselyt ovat vähintäänkin yhtä yleistä riistaa kuin ensimmäisenkin kohdalla. Niitä tulee vastaan sukulaisilta, kavereilta, vanhemmilta, neuvolasta, joka tuutista. Eikö yksi lapsi mitenkään riitä? Ptääkö tätäkin asiaa ruveta jotenkin perustelemaan, keksimään hemmetin hyvä syy miksi meidän perheessämme ei todellakaan nyt jakseta ajatella toista?

Haluaisin ensin toipua massiivisista univeloista, elää hetken vähän vanhemman lapsen kanssa puuhaelämää, nauttia ainutlaatuisesta tyttärestämme ihan rauhassa ja harjoitella tätä äitinä olemista. Sitä paitsi kahden tai useamman pienen lapsen tuttavaperheet näyttävät olevan niin vedettyjä viimeisilleen jäksamisensa kanssa. Itse jaksan juuri ja juuri yhden pikkuipanan, en kahta.

Toisen lapsen hankkiminen tuntuu olevan jonkinmoinen yhteiskuntavelvollisuus, sillä taataan yhteiskunnan kasvu, korvataan hävikki. Ideaali ydinperheessähän on kaksi lasta, tyttö ja poika. Se on normaalin perheen määre. Yksilapsisuutta joutuu perustelemaan, muutoin kohtaa esimerkiksi toissijaisen lapsettomuuden, itsekkyyden tai talousvaikeuksien arvuuttelua.

Vastalauseeksi kyselyille ostimme isännän kanssa asunnon, jättimaisen kolmion, jossa tosiaan ON VAIN KOLME HUONETTA. Piste. Älkää siis kysykö miksi meille ei tule toista. Meillä ei ole tilaa (paitsi että kämppä on entinen 4 huonetta + keittiö, yksi seinä on vain purettu ja rakennettavissa takaisin jos sitten kuitenkin...).

Äidin eheys

Lapsen tullessa maailmaan äitiyden ja isyyden myös odotetaan syttyvän samalla sekunnilla kun lapsi rääkäisee ensimmäisen kerran.

Omalla kohdallani tämä ei ihan mennyt näin. Äitiys on kuin vaivihkaa ollut hieman hakusessa.

Raskausaikana harjoittelin niin maan perhanasti ajatustasolla äitiyttä. Siihen kuului muun muassa ensimmäisten vauvanvaatteiden ostaminen, muiden äitien kanssa keskusteleminen, tiedon jano ja tankkaus sekä perhe-elämän haaveiden parsiminen kokoon yhteiseksi tulevaisuudeksi.

Vaikka mahassa oleva mötky ilmoitteli varsinkin loppuraskaudessaan alvariinsa itsestään, ja kuvittelin lempeiden tunteideni olevan äitiyttä, olin aivan väärillä urilla. Minulla ei ollut äitiydestä ja sen vaikeasta tajuamisesta mitään hajuakaan.

Kun Tyttäremme syntyi ja laskettiin sairaalalla lampimänä ja töhnäisenä syliini, olin hämmentynyt. Päässäni oleva ensimmäinen ajatus oli lähinnä tasoa Ai tuollainenko? eikä sunkaan Ihanaa, tuossa on tyttäremme ja minä olen tuore äiti. Otin lapsemme toki ilolla vastaan, mutta olo oli heti jo ensimmäisten viikkojen (ja hormoniövereiden) jälkeen hieman omituinen. Huomasin suhteeni paljon huomiota vaativaan, parisuhteemme väliin tunkeneeseen lapsemme olevan enemmänkin huoltaja tai omistaja, kuin äiti.

En oikein tiennyt mitä äitinä olo olisi. Syliini oli yhtäkkiä tupsahtanut pieni aikarosvo, oman aikani ja tekemisteni tuhoaja, jota piti hoitaa vailla vastinetta ja uupumukseen asti. Ulkopuolisen hoitajan tunnetta lisäsi vielä se, että en kokenut lapsen olevan ollenkaan omannäköiseni. Se oli jotenkin syötävän söpö, mutta samalla kovin vieras.

Olen kuullut muutaman isän kertoneen, että tajusivat oman isyytensä ja isänäolemisen tarkoituksen vasta kuukausien jälkeen lapsen tulosta. Olo on siihen asti ollut juuri kummallisen vieras ja jopa tekopyhä. "Tässä sitä nyt vain leikitään äitiä ja isää, vaikka todellisuudessa en tunne niin".

Tämä vieraus loppui kohdallani vasta nyt uniopettelun lomassa. Sain tosin vihiä piilossa olleesta äitiydestäni jo rokotetutkimuksen aikana, jossa itkin äitimäisen vuolaasti toista sattuessa. Viimeistään unta harjoitellessa ja toisen itkua kuunnellessa, totesin tykkääväni tyttärestäni niin paljon, että raivaisin hädän tullen tieni vaikka kallion läpi sen luokse. Kaikista kultaisin hetki oli se, kun itkuinen ja väsynyt ipana nukahti syliini laulaessani hänelle iltalaulua. Teki mieli itkeä ilosta siitä kiintymyksestä, jonka olemassaolon olin juuri oivaltanut.

Opin, että minun äitiroolini on olla lohdunantaja, rakastava, läsnäoleva ja luotettava.

Se olen minä, murmelin äiti.

Unikoulu, mutta kenelle?

UAAAH! on viimepäivinä vähentynyt. Se tulee kyllä heti kun uni alkaa tulla silmään ja yltyyn sänkyyn siirrettäessä, mutta laantuu kun sylittelyä ja rauhoittelua jatkaa. Fantastista!

Jouduin tosi kovaan paikkaan miettiessäni onko unikoulu nyt ihan sekopäisen valmentajavanhemman aivoituksen tulos vain oikeasti tarpeen ja tärkeää. Se on mitä kamalinta "rääkätä" pientä laittamalla se yhä uudestaan ja uudestaan sänkyyn, kun tietää siitä seuraavan massiivisen huudon.

Lopulta taas yhden kaamean nukuttamiskerran keskellä huomasin, että lapsi pitää rauhoittaa ihan oikeasti kunnolla sylissä, ennen kuin sen voi laittaa takaisin sänkyyn. Pelkkä huutamisen loppuminen ei riitä, vaan koko kropan pitää rentoutua. Käytin rauhoittamiseen myös hieman vilppiä, nimittäin lauloin tytölle koko ajan. Tällöin rauhoittuminen oli nopeampaa.

Tästä seurasi, että huuto ei enää alkanutkaan sänkyyn laitettaessa, vaan mini jäi tuijottelemaan kattoa ja nukahti. NUKAHTI! Unbelievable!

En ole ikinä lauleskellut murmelille, mutta tästä edespäin se saa kuulla vaikka mitä aarioita pitkin iltaa jos ne vain auttavat. Samoin otan nukuttamiseen lempeän äidin roolin oikein tosissaan esiin. Hellyyttä, hoivaa ja rauhallisuutta, siitä on pienen tytön uni tehty.

Summa summarum. Unikoulu olikin ehkä minulle suunnattu, kuinka opin nukuttamaan lasta ilman ihmisriippukeinuna olemista, eikä itseasiassa minillemme. Muuttakoon se siis nimensä uniopetukseksi tai -harjoitteluksi, jonka fokus on koko meidän perhe.

Unikoulu part 2

Meillä ei nukuta ilman tuttia ja muutenkin iltatoimet alkavat olla haasteellisia, koska minin oma-aloitteista nukkumatahtoa ei löydy mllään. Se ei osaa rauhoittua yksin vaan vaatii tutin suuhunsa.

Siispä toimiin. Edellinen unikoulu lässähti siihen, että, noh, se vaan lässähti koska toinen huusi kuin syötävä. Käytössä olivat kapalot, tutit, pehmotassutus ja vaikka mitkä voltit, mutta ainoastaan syli kelpasi. Totesimme, että olkoot vielä syliriippuvainen, onhan se niin pienikin vielä.

Tänään kyllästyin olemaan ihmisriippumatto ja päätin, että nyt prkl pistetään muksu nukkumaan ilman tuttia ja kestetään huudot. Piste. Ei se niin kaameaa voi olla.

Taktiikkani oli laittaa ipana kylmästi aina takaisin sänkyyn kun se on rauhoittunut sylissä. Sitten vain selkää rytmikkäästi silittämään ja rauhoittelemaan jos itku meinaa tulla. Helppoa. Not. Ipana rakaamme huusi kuin syötävä  k o k o  a j a n. Sylissä se rauhoittui nanosekunniksi, mutta kun lähdin vähääkään kallistamaan itseäni laskeakseni hänet sänkyyn: RAAAAH!! Siispä päädyin nostelemaan muksua alvariinsa syliini ja roikuin loppuajan sängyn yläpuolella silittäen selkää, mahaa ja käsiä hokien itselleni lapselleni itku silmässä mantraa: äiti on tässä, maailman tappiin asti, äiti on tässä, ei hätää, joo, ei hätää...

Nyt reilut 55 min myöhemmin, täyttä huutoa kuunnelleena, aamukahvini kylmettyneenä, selkä kipeänä, epätoivon partaalla ja pari kyyneltä vierättäneenä kysyn itseltäni oliko se sen arvoista? Murmeli nukahti "itsekseen", oma nyrkki suussaan, silmät turvonneena itkusta, mutta ilman tuttia. Tätäkö on unikoulu? Tästäkö tulee tyytyväisiä nukkujia, itsekseen nukahtelijoita?

Hei me pullotellaan!

Meillä on alusta asti ollut käytössä rintamaidon ohella korvike. Tämä johtuu siitä, että skidille oli alusta asti selvää kovistella äitiänsä syöttöjen yhteydessä. Se otti aina vähän väliä tavakseen huutaa pää punaisena tissille ja kieltäytyä syömästä. Pullo taasen aiheutti neutraalin syömisrefleksin, joten takerruimme siihen kuin murkku oljenkorteen saavissa. Pullo pelasti siis monet illat ja hermot ja äidinrakkaudenkin, joten se on aina tervetullut ja hartaasti toivottukin kaveri meidän perheessä.

Pullottelu osallisti myös isännän mukaan iltatoimiin, syöttöpuuhiin ja antoi enemmän kontaktimahdollisuutta. Yhdessä vaiheessa mini jopa syö mieluummin isännän syöttämänä pullosta kuin minun. Tämä ei suinkaan aiheuttanut mustasukkaisuutta, vaan kirmasin onnesta soikeana iltaisin YKSIN koiralenkille, kauppaan tai ostoksille. Mahtavaa.

Pullo siis toimi niin isännällä, minulla kuin murmelillakin täydellisesti.

Nyt on alkanut pohdituttamaan, josko pulloon voisi siirtyä kokonaan? Miten se tehdään, keneltä pitää anoa lupa ja kuka vastaa seurauksista?


Tidi on sisänsä kätevä yösyöttövehje mutta päivisin haluaisin jo pukeutua muihin vaatteisiin kuin tissitnanosekunnissaesiin -paitoihin. Lisäksi haluaisin pikkuhiljaa etuvarustukseni omaan haltuuni. Ei enää litimärkiä paitoja, lenteleviä tissisuojuksia, rintatulehduksia, holtittomasti roiskuvaa maitoa (tsiisus, saan aikaiseksi jopa kaksi erisuuntaista suihkua kerrallaan) ja pinkeän möykkyisiksi turvonneita maitokannuja joita pahimpana päivänä isäntäkin pelkää.

Haaveissa on siirtyä pullojen ja soseiden maailmaan joulun jälkeen, pikku hiljaa ja varovaisesti. Ideaali olisi jos yösyötöt olisivat jo siinä vaiheessa loppuneet. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kuitenkin todeta, että ideaalitilanteita ei vauvojen kanssa kauhean pitkälle kannata viritellä. Anyway, pullot here we come ehkä jo tammikuussa, ehkä vasta helmikuussa maaliskuussa!

Vaikka en ole todellakaan pitänyt syöttämisestä perinteiseen tapaan, on pieni haikeus ilmassa. Jonkinmoisen kontaktin siinä ehkä menettää, tai sitten ei. Jotenkin vain pelkään, että tästä alkaa lapsen menetys suurelle maailmalle. Ehtiikö se pulloon siirtymisen jälkeen enää painautua tiiviisti maha vasten mahaa ja hengähtää turvallisessa sylissä keskittyen vain ja ainoastaan minuun?

Snif, isopieni makkarani.

Päiväni murmelina

Työelämässä pyörin päivästä toiseen oravanpyörässä. Maanantait seurasivat toisiaan ja kirittäminen kasvoi kuukaudesta toiseen. Stressi pukkasi päälle milloin mistäkin mukatärkeästä työjutusta. Työpiireissä tuli juostua myös paremman palkan perässä jos jonkinmoisessa tehtävässä itseään repien.

Tämä elämä alkoi tuntua itseään toistavalta eikä oravana muiden tahtiin pomppiminen tuntunut enää oikein yhtään miltään. Työelämän katkaisemiseen räätälöimmekin noin kaksi vuotta sitten isännän kanssa ratkaisun: hankitaan lapsi. Tämä elämän sisällön täyttäminen onnistui vihdoin ja viimein ja oravalle annettiin kyytiä.

Nyt kun kotona möllöttää kaksi ja plus kuukautta vanha lapsi on olo yhtäkkiä etäisesti tuttu. Päivät kuluvat samanlaisesti ja maanatait ovat yhtä tuskallisia kuin ennen. Kun seuraava päivä alkaa tiedän sen olevan taas seilisen kaltainen. Herätys on kello 7.30, aamupäikkärit, päivä päikkärit, iltäpäiväpäikkärit, pesu kello 9.00 ja sitten loppu ilta huutoa ja nukkumaan. Sama uudestaan seuraavana päivänä.

Ainoa vaihtelu arkeen on viikonloput. Silloin annetaan rytmin rikkoontua, köllitään sängyssä puoleen päivään ja irroitellaan yömyöhään, jos joku meidän perheessä enää ikinä jaksaa valvoa yli kymmeneen.

Lapsen saaminen lopetti kyllä työelämässä kirittämisen, mutta sai pyllyni kasvamaan kiinni sohvaan. Tuntuu usein myös siltä, että muistini olisi kutistunut 24 tunnin mittaiseksi ja puolet aivoistani haihtunut ilmaan. Tämä ei tällä kertaa johdu liikastressistä vaan täydestä stressittömyydestä, lapselle antautumisesta.

No, jotta aikani ei kuluisi liian tahmeasti päätimme ostaa isännän kanssa heräteostoksena asunnon. Nytpä päiväni kuluvat äitinä ollen, pakaten ja stressaten. Näin tehdään omasta elämästä hetkessä hybridioravamurmeli. Tuloksena kukaan ei muista mihin pakkasi tehokkaasti mitä vai pakkasiko ollenkaan...