It bites ja imetyksen ihmeet

Imetystaipaleeni alkaa pikkuhiljaa olla paketissa. Viimeistä päivää viedään kaiketi tässä ihan lähiaikoina. Mieli on ehkä hieman haikea, mutta toisaalta ehkä jo oli aikakin.

Kohta koahdeksan kuukautta maitobaarina oloa takana jo toistamiseen. Se on kestänyt paljon pidempään ja kokonaisvaltaisemmin, kuin isosiskon kanssa. Sen kanssa imetys oli kamalaa.

Pulmana ei suinkaan ollut maidon määrät tai kivut, vaan päin vastoin. Maitoa olisi rittänyt vaikka pienelle kylälle. Ja se oli haastavaa. Joka ikinen paikka täynnä maitoa. Sitä suihkusi seiniin asti. Paidat, sänky ja liivit märkinä ei ollut kiva elää.

Lisäksi muksu, joka muuten nykyäänkään ei pidä ruokailusta, inhosi maidon syömistä. Rintaraivarit olivat jäätäviä. Lisäksi koin koko homman niin sitovaksi, että pulloa roikutettiin heti alkumetreistä lähtien osana päiväruokailua. Hybridimenetelmällä mentiin aina kuuteen kuukauteen  asti.

Nyt olen täysimettänyt pidempään kuin osasin ajatella.Olen ollut niin onnellisessa asemassa kehoni kanssa että toisellakin kierroksella maidosta ei ole ollut pulaa, vaan imetys on voinut ollut oma valinta. Toisen mukulan tuoma varmuus lasten hoidossa ja oman kehon parempi tuntemus ovat auttaneet imetyksen kanssa. Se on paikoittain ollut jopa kivaa.

Suurin kannustin on ollut oma muksu, joka rakastaa syömistä ja rintamaitoa. Se ei kertakaikkiaan halunnut pulloa, mistä taisteltiinkin tovi joku aikaa sitten. Tissien perään hihkuva ja paitaa repivä mukula on uutta minulle. Se on jotenkin hellyyttävä, kun sylissä istuu omaa maitokutsuaan ukiseva vauva, joka hakkaa päätään ja käsiään äitinsä rinnuksiin. Voiko sen enempää viestiä, että anna jo!

On ollut sangen ihmeellistä, jopa taitanomaista syöttää muksua aamun tunteina sängyssä. Katsoa, kuinka toinen nukahtaa maitohorrokseensa ja nukahtaa itse myös niille sijoilleen. Esikoisen kanssa ei näitä hetkiä montaa koettu. Hän oli hyvin erilainen syöjä ja minä erilainen syöttäjä, kuin nyt.

Siispä kiitän ja kumarran tästä mahdollisuudesta. Se on ollut hieno matka ja se loppunee piakkoin, kun hannaan päästää siitä vihdoin irti. Pulloshowta onkin pyöritelty viimeaikoina yhä enemmän ja enemmän, imetyksen aika on pian ohi.

Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin jos ei tuo riiviö pian keksi muuta paikkaa teroitella uunituoreita hampaitaan, niin homma loppuu sen sileän tien!

Oho, se osaa jo!

En oikein koskaan ole osannut merkitä niitä tiettyjä päiviä ylös kun oma muksu osaa vihdoin tehdä jotain suurta. Ensiryöminnät, -konttaukset, -istumiset ja -askeleet ovat olleet ensimmäisen lapsen kanssa jotenkin hakusessa. Vauvakirjakin kertoo vain, että syyskuussa käveltiin, ei sen enempää.

Olenkin aina ihmetellyt niitä tarnoita, joissa äidit itku silmässä muistelevat kuinka matti ja maija ottivat ensi askeleet Iitin mumolassa tai jouluaattona Kanarialla ja niin edespäin. Meillä on vain alettu kävelemään. Jossain vaiheessa.

Siispä olen yrittänyt olla tarkana kun tosikoinen on ollut kehityksensä virstanpylväissä. Todella tarkkana. Todella.

Ja nyt se jo istuu, konttaa ja kohta nousee ylöskin, enkä tiedä koska nämä oikein pääsivät tapahtumaan. Se oppi ne jotenkin vaivihkaa. Suorastaan salaa.

Tarkimman ajankohdan osaan sanoa uunituoreesta konttaustaidosta. Se oppi sen tässä viikon parin sisällä. Pikku hiljaa hivuttaen. Se päivä, kun se otti esimmäisen konttausmetrinsä, on edelleen hämärän peitossa.

En oikein ikinä ole osannut päätellä jonkin taidon alkupistettä, koska koko taidon oppimisen alkuaika on niin kamalan täynnä kitinää, ähinää, punnertamista, tukemista, maanittelua ja houkuttelua. Ota siitä senttien hinkuttamisesta sitten selvää mistä se taito nyt alkaa täsmälleen.

Esimerkiksi muutama päivä takaperin tosin oli pakko jo myöntää, että kyllä kai se osaa jo kontata. Jätin sen nimittäin lastenhuoneeseen ja hetken päästä se oli olohuoneessa tutkimassa sukkaani. Ei se sinne ainakaan lentänyt. (Vai lensikö?)

Mutta sen voin sanoa, että ryömiä se ei ainakaan osaa, se hyppäsi sen taidon yli. Mutta ryömiminen on täysin turha taito, ellei mene inttiin tetsaamaan. Siellä sen sitten voi opetella (ja äiti merkkaa vauvakirjaan että ny se meidän pieni vihdoin ryömii...)

Kokovartalowipes

Olen ajoittain huomannut olevani lapsille jonkin sortin ihmiswipes. Siis sellainen kosteuspyyhe, jolla pyyhitään ihan mitä vain. Koska vain.

Minusta on näköjään paljonkin hyötyä kun oma suu on sotkuinen. Bataattisoseet on näppärä pyyhkäistä ohimennen äidin lahkeeseen. Pastakastike takamukseen.

Erityisesti minä vaatteineni olen tarpeen nuhaisille lapsille. On ilmeisesti aivan vastustamattoman ihanaa nyhrätä räkäistä nenää olkapäihini, rintaani ja käsivarsiini.

Tämän seurauksena olen niin täynnä räkäviiruja, ettei kehtaa edes lähikiskalle lähteä.

Miten noi opetetaan niistämään muualle kuin paitaani?

Ps. Kuvassa ihan ehts räkäviiru enkä edes tiedä kenen..

Haltiakieltä ja lamppuja

Esikoisemme on puhumisellaan osoittenut olevan sukua Runebergille. Puhetta on pukannut aina ja paljon ja vieläpä todella taidokkaasti. Naureskelinkin aikanaan kun kaksivuotisneuvolassa täti kysyi että nooooo, jokos sieltä tuleem uutamia sanoja? Vastasin, että tahtoisiko täti kuulla ne sanat yhdistettynä muutamiksi lauseiksi vai pitääkö ne eritellä?

Tosikon puheenkehitys sensijaan on jokseenkin hitaampaa. Eihän näitä ole samasta puusta veistettykään. Eiku... Tosikon puhevarastoon ei seitsemänkuisena kuulu oikeastaan yhtään mitään.

Alun kuukausien hihkumiset ja ähinät ovat väistyneet. Tilalle tuli pitkäksi aikaa hiljaisuus. Tämä raukesi kesän mittaan,kun äänteiksi otettiin raah -murina. Siis pieni imitoi isosiskoaan, joka matkii tiikeriä. Mutta tätä pidemmälle puhe ei oikein ole lähtenyt. Toki päivittäisiin äänteisiin kuuluu öh, ih, äh erilaisine komentavine tai iloisine sävyineen, mutta isommat jokellukset antavat odottaa itseään.

Suurta hurmiota koin, kun kuulin mukulan ölisevän papapapapapa- äännettä. Muita konsonantteja ei tule.

Mutta haltiakieltä sensijaan piisaa. Se onkin eriskummallista. Lattialta saattaa kuulua keskittynyt suhina, joka sisältää vaikka mitä kielen napsautuksia, puhinoita ja öhkimisiä. Se on jotenkin salaperäistä ja kyse onkin useimmiten tilanteesta, jossa mukula tutustuu uuteen leluun. Se selittänee itselleen ääneen mika asia on ja miten siihen tulee suhtautua.

Puheen kehitys taitaa junnata ihan vain siksi, etten ehdi jutella muksun kanssa niitä näitä. Siinä missä esikon kanssa istuin päivätolkulla lattialla tiukassa katsekontaktissa ja kerroin maailmanpolitiikan saloja, olen tosikon kanssa kahden vain vaipanvaihtopisteellä. Revi siitä sitten vaippapaketista kielioppia.

En oikein ehdi puhella pienen kanssa tahi opettaa yhtään mitään. Eilen  sentään petrasin ja opetin sille sanaa  lamppu. Se oli ensimmäinen esikon sana ja kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan alle vuotiaan sanavarastoon.

Eihän se tietenkään sitä tajunnut, saati lausunut, sillä ensin täytyy näköjään opetella että mikä helkkari se lamppu nyt ylipäätään olikaan. Ja että mitä kummaa sekin tarkoittaa kun äiti hokee kummallisia ja osoittelee ylöspäin.

Tästä pääsee vain ylöspäin. Jos se ei sitten ikinä opi kunnolla suomenkieltä, osaa se ainakin vastata lamppu tilanteessa kuin tilanteessa.

Rapuvaihe

Perheessä asustaa tätä nykyä rapu. Se tarraa ihan kaikkeen kiinni. Riittää että sopiva kohde vilahtaa kahdenkymmenen sentin päässä niin se aktivoituu tarttumaan siihen. Salamannopeasti.

Tällöin kumoutuvat aamukahvit ja ruokalautaset, kyytiä saavat pöytäliinat ja kukkaruukut. Ja koira.

Nykyään rapu pääsee jotain ihmeen peppurallia eteenpäin niin, että sen kouriin joutuu vähän väliä epämääräisiä asioita. On koiran karvoja, langanpätkiä, tikkuja, herneenpalkoja, hesarin kulmaa ja aivan liian pikkuriikkisiä leluja.

Jatkuvasti siltä saa olla poistamassa artikkeleita näpeistä. Ja siitä seuraa huuto. Oikein dramaattinen sellainen.

Paras paikka mistä voi tarrata kiinni, on isosiskon hiukset, Tätä en suosittele, sillä isosisko kyllä antaa tulla takaisin vähän liiankin tomerasti. Toinen suosikki on äidin naama. Tämäkään ei ole mukavaa, sillä pienista nakkisormista löytyy puristusvoimaa kuin pienestä kylästä. Ja helkkarin terävät kynnet.

Yhteen suuntaan toimivat kourat osaavat vain tarrata. Irtipäästäminen ei ole ilmeisesti yhtä mukavaa.

Kourat kurkottavat myös korkealle. Niillä hamutaan kiihkeästi sohvapöytää ja tuolin jalkoja. Kohta suunta on ylöspäin. Mihin se vauva katosi?

Karvaisen inkiväärin ribbsit

En juurikaan kokkaile, tai yritän toki, mutta se ei aina ole mainitsemisen arvoista puuhaa. Jos jotain joskus edes kehtaa yrittää, huutaa joku jälkikasvu kuitenkin jossain kriittisellä hetkellä ja ruoka palaa pohjaan. 

Perussetti.

Tässä kuitenkin namskis maiskis ribbsit, jos joskus sattuisi olemaan hetki omaa aikaa kokkaukselle. Eikä vaikka siivoukselle...

Näihin tulee mm. inkivääriä ja nautiskeluohje on mahdollisimman hyvässä seurassa viinilasin kera.

Hyvää kesän päättäjäismuonaa Uunibataattien ja salaatin kera...

1/2 dl soijaa

1/2 dl tomaattipyrettä

1/2 dl siirappia

1/2 dl ruokaöljyä

1 rkl seesamiöljyä

2 valkosipulinkynttä raastettuna

1 rkl inkivääriä raastettuna (raastaessa siitä tulee aina ihmeen karvaista!!)

mustapippuria

ja tietty ne ribbsit, sellainen 35-40 cm pala raakaa kylkeä.

Kaikki ainekset mäiskitään isoon kattilaan ja lopuksi lisätään vettä niin, että  kylkipalat juuri ja juuri peittyy. Sitten keitellään.

Ällöä, mutta tunnin pitäisi jaksaa poristella.

Kun tunti on kulunut otetaan lihat talteen ja grillataan. Loppu mönjä kannattaa sitten keittää kasaan bbq soosiksi, jota hivellään grillissä väriä saaviin kylkiin.

Ja sitten syöpötellään.

Tässä kohdin joudun vielä ruuanlaittajan kiusaksi suosittelemaan - jos kokin jaksaminen enää riittää - iki-ihanaa Pastanjauhanta- blogin bbq soosia, jonka yli ja ympäri en kertakaikkisesti pääse. Vastaavaa en ole kohdannut elämässäni, edes ravintolassa. Ja aina sorrun lipomaan sekä kauhan, että kattilan...

Älä heitä sitä lasta!

Istuimme idyllisesti lautantaina piknikillä. Joka ei tietenkään mennyt kuin leffoissa.

Päädyimme erääseen asukaspuistoon harjoittelemaan isomman kiipeilytaitoja sellaisessa punaköysisessä Eiffeltornin muotoisessa kiipeilyhässäkässä. Isompi kiipesi hyvin, hieman liiankin hyvin ja päätyi vähän väliä sydäntäsykähdyttävän liian ylös. Mutta osasi tulla alaskin. Ilam havereita.

Isompi ei ollutkaan tälläkertaa se ongelma, vaan pienin.

Sillä välin kun itse vahdin kiipeilevaa isosiskoa, ryhtyi Isäntä pikkusiskon syöttöpuuhiin. Naps vaan ja kalkkunamuhennoksen korkkia auki. Nalkäinen vauva odotteli sapuskaansa sivummalla. Huonoksi onneksi saman herkullisen tuoksun bongasi kiukkuinen ampiainen, joka päätti tulla aterioimaan yhtälailla.

Tämän seurauksena kuului yhtäkkiä kaamea miehinen kiljahdus karjahdus ja hysteeristä itkua. Isäntää oli pistänyt lasta pitelevään käteen ampiainen. Ja tämän seurauksena nurimmaisemme oli lentänyt kaaressa maahan. Onneksi alla oli turvahiekkaa.

Näky oli koominen kun isäntä huusi että minua pisti ampiainen ja minä siihen, että älä nyt hemmetti heittele sitä lasta!! Muut kanssa puistoilijat kaikkosivat kovaa vauhtia horisonttiin...

Traumasta selvittiin pinta naarmuin ja yhtä pistoa viisaampana. Samalla naureskelin sillä, kuinka esikkomme aikanaan sai ensimmäisen haverinsa kylvyssä pumpulipuikkorasiasta ja kuinka sitä ihmeteltiin . Tämä lauantaipäivän äksidentti meni jo siihen peruskauraan. Normi päivä.

Turhautuville perfektionistipiirtäjiille

Saimme lahjaksi täydellisiä väritystehtäviä. Sellaisia,joissa edes paatunein viivanylivärittäjä ei voi epäonnistua. Tai hermostua, kuten meillä kotona. 

Nämä kulkevat nimellä samettiväritystyö ja ovat merkkiä Djeco. Ainakin LilleriLalleri myy näitä, kun ohi mennen vilkaisin. Samoin Tiimarin reinkarnaatio Tiger.

Väritystehtävien juju on mustan sametn ympäröivät väritystehtävät. Kun kynä lipsuu väristyskohteena olevan linnun nokasta ohi, tyssää se heto samettipintaan. Ei siis ohivärityksiä. Eikä apinanraivoa pilalle menneessä väritystyöstä.

Ai mitenkä niin meillä otetaan väritystehtävät vakavasti?

P*ska juttu mut minkäs teet

Iloinen äiti kärryttelee hihkuvan pikkusiskon kera päiväkodin pihalle. Ollaan ajoissa paikala, sillä tänään haetaan isosisko ensimmäistä kertaa päivähoidosta. Käytävällä kirmaa vastaan tohkeissaan oleva Esikko, joka kertaa päivän tapahtumia. Päiväkotitädit hymyilevät ja kertovat samaa tarinaa; päivä on ollut mukava.

Ihanaa. Ensimmäinen tarhapäivä on ollut mahtava, tästä on hyvä jatkaa!

Pihalla nostellaan mukuloita kärryyn. Pienempi alas omaan poteroonsa ja isompi ylös. Juntataan hoitolaukku tuttuun tapaan kärryjen sankaan roikkumaan ja ihastellaan isosiskon tekemiä piirustuksia. Pistetään hymyssäsuin jalasta pienen kiukkukohtauksen kera lentänyt kenkäkin takaisin pakoilleen.

Kyllä tämä äiti jaksaa pienet kiukut kun päivä on ollut aurinkoa täynnä. Nyt startataan kohti kotia päiväunille ja syömään.

Kunnes. Kädestä. Löytyy. Kakkaa. Paljon. Paljon! Liikaa!!

Mitä? Kuka? Missä Milloin?

Tajuan kauhukseni että alapoterossa kirkuva pikkusisko on salamyhkäisesti vääntänyt historian suurimmat vaippaan sillävälin kun juttelin tarhatätien kanssa. Voihan vadelma. Ja sitä tursuaa lahkeesta. (Ja on siis edelleen koko kämmeneni täynnä.)

Tajuan samassa, että tuotoksia on myös rattaiden työntööaisassa. Ja hoitolaukun olkahihnassa. Isosiskon tarharepussa. Kengissä. Hameessani. Kyynärtaipeessani. Muksun makuupussissa. Ihan joka paikassa.

Olen kakkakammoinen. Ja tämä on minulle äärimmäinen katastrofitilanne.

Kulutan hädissäni paketillisen wipeseja käsiini, vuoraan työntöaisan toisella paketillisella jotta pääsen kotiin. Työnnän huutavan kakaralauman kotiin järkyttävässä mielentilassa. Kiljun, kiroan ja äksyilen kaikille. Olen hysteerinen. Kotona desinfioin käteni olkapäitä myöden ja laitan pyykkikoneeseen ihan kaiken mitä irtoaa. Lopuille artikkeleille tehdään myöhemmin tolupesu.

Huh. Selvisin. Trauma jäi, mutta hengissä ollaan.
Muksuille sapuskaa, ihana parmesaanirisotto nenän eteen ja syöm...

"Äitii, kakkahätää!!!!"

Inhoan vessajuttuja.

Leikkimökki äidiltä tyttärelle

Kesä lusittu, tervetuloa syksy ja arki. Auts kun teki kipeää. Viitisen viikkoa on mennyt heinäpellossa. Ihanassa sellaisessa. 

Viikoista viimeisimmät vietettiin ihan vain erheen kesken omalla mökillä. Kaadettiin puuta, maalattiin saunaa, tuunattiin takka ja kalastettiin. Ja leikittiin leikkimökissä. Jo toisessa sukupolvessa.

Mökkimme leikkimökki on rakennettu aikoinaan minun ja siskoni käyttöön. Sen jäkeen sitä ovat kolunneet lähes kaikki mökin vieraana olleet lapsukaiset. Joskus jopa aikuiset, jolloin 120x120 senttinen pikkumökki on ollut hätämajoituksena. juhannusvieraille (ahdasta!!)

Jossain vaiheessa leikkimökki suorastaan metsittyi, kun alkuperäisasukkaat kasvoivat posliinisten kuppien ja kippojen yli. Sen valtasi koppakuoriaiset, hämähäkit ja kuolleet kärpäset. Leluistakin puolet katosi ja maalit rapistuivat. Meinasin jossain vaiheessa ehdottaa koko höskän tuhoamista, Kuka silläkin enää leikkisi? Mutta äitini pisti vastaan. Kyllä sinä jolku päivä sitten ymmärrät miksi.

 Viime kesänä se uuden elämän. tuolloin kuvissakin näkyvä kaksvee säntäsi ensi kertaa innoissaan omaan valtakuntaansa. Kipot ja kupit kolisivat. Kärhö rupesi uudstaan kukoistamaan säleikössä. Saniaiset reipastuivat.

Mökkiä päätettiin tuunata lisäterassilla. Isäntä rakensi rakennusjanoissaan puisen tasanteen, johon mahtuu terassituolit pöytineen. Sisätilat siivottiin ja puunattiin, kahvikannuille etsittiin sopivat kannet,. Minien valtakunta oli taas valmis käyttöön. 

Nyt mökistä löytyy vanhaa Brion hellaa, lankapuhelinta (sitä sitten ihmetellään ), posliininen astiasto kahvipannuineen, tehosekoitinta, käsienpesuallasta ja keittiöstä yli jääneet kattilat. Terdellä tarjotaankin säännöllisesti salaattia, kahvia ja lehtisoppaa. Mehukestejäkin pidetään jossei aikuisille niin ainakin nukkevieraille.

Ja vanhemmilla on hetki omaa aikaa. Lopulta ymmärrän miksi mökki tuli tontille ja miksi se kannatti sittekin säästää...