Tavaroiden taikamaailma

No voihan joululahja.

Niitä tuli paljon. Ei minulle, vaan 4kk vanhalle tytölle, jolla ei todellakaan ole tarve niin monelle paketille. Ja ei siinä mitään että se on todellakin ollut kiltti muidenkin edestä, mutta ensimmäistä kertaa jonkun toisen lahjapino oli isompi kuin omani...

Mutta ihan vakavissaan. Lahjoja oli tullut jokaiselta antajalta kaksi, joiltain kolme tai neljä. Toiveemme oli ollut, että kysykää mitä ostatte, niin kerromme mitä tarvitsemme. Ei mennyt perille kenellekään. Ei tullut untuvapussia, soittorasiaa jne, mitä joulupukilta toivottiin. Toinen toiveemme oli että hankkikaa tavarat kierrätettynä. Tällöin pointti ei ole lahjan hinta, vaan sen etsimiseen käytetty aika kirppiksella, kierrätyskeskuksessa tms. Eipä tullut. Isäni tosin noudatti ainoana neuvoa ja oli ostanut Fida lähetystorilta jättiläispuujunan kahdella tavaravaunulla. Hän oli vielä tuunannut puujunaa maalaamalla sen kirkaan punaiseksi. Mahtavaa!! Tämä olikin joulun paras lahja!

Myönnetään, että ihastuin myös siskoni ostamaan potkariin, kotimaisen Punainen norsu -merkkiseen "Herra Hauki" potkariin ja muutamaan muuhun vaatekappaleeseen, mutta niitäkin avatessa huokaisin jo olemassa olevan vaatepaljouden kauheutta. Aina sinne yksi suloinen asu mahtuu lisää, mutta kirppikselle on kohta asiaa ihan tilan puutteen vuoksi tyhjennysmielessä. Tippa linssissä heitän pieneksi jääneitä suloisia asuja varastoon, joita on käytetty vain kerran tai ei ollenkaan.

Suurinta osaa lahjoja vaivasi myös valitettavasti se, ettemme oikein tienneet mikä se oli  tai tarvittinko sitäkin muka vauvan arjessa? Turhaketta näyttääkin pukkaavan vauvamarkkinoilla ovelasti naamioituna you gotta have it - tavaraksi.

Lisäksi iki ihana vaaleanpunainen vainosi minua jokaisen paketin uumenista. Perinteistä vaalenapunaista, raivopinkkiä, possun punaista. Niitä muitakin värejä on, uskokaa jo rakkaat sukulaiset.

Erityisesti, uh, anoppini oli ostanut kaiken vaaleanpunaisena ja aivan mahdottoman epäkäytännöllisenä. Mitä pieni vauva tekee esimerkiksi pinkillä lauas-lusikka-haarukka -setillä, joka taipuu säilytysrasiaksi ruualle vaikka puistoon mukaan otettavaksi?  Tai liian isoilla lampaankarvatöppösillä, jotka ovat ensi kesänä sopivat jalkaan, mutta talvella jo liian pienet. Tai edelleen S-M, -koon kestovaipoilla (Oona käyttää jo melkein L. kokoa!!!) ? Pinkille syömisastialle meillä ei todellakaan ole käyttöä, mutta kylpyleluna se kylläkin toimii oikein hyvin. Töppöset runtataan jalkaan nyt vaikka ne tippuvatkin koko ajan. Vaipat menevät heti myyntiin, kuka haluaa?

Kiitollinen olen kaikista lahjoista ja antajille tytön muistamisesta, mutta miten sitä saisi iskostettua rakkaille, että vaikka yhden lastenhoitoillan tarjoaminen on parempaa kuin yksikään vaaleanpunainen potkari?

Joululahja äidille ja isille

                                 Tästä se lähtee...

                     ..kova vääntö ja ähinä... 

 ...HoPs...

... ja kas näin, hyvää joulua äiti ja isi!

Voihan velli

Kuka sen on keksinytkän, että lapselle pitää syöttää velliä?

Meillä totutellaan vellien maailmaan niin maan perhanasti. Syynä on oma ihana yöuni, jota toivon takaisin tulevaksi pikkuhiljaa. Murmeli nukahtaa ihanasti klo 20.00, mutt aherää syömään seuraavaa sapuskaa jo puolilta öin. Sitten seuraavaa kolmelta. Seuraavaksi kukutaan oneksi vasta aamulla, mutta luulisi ipanan pystyvän jo hitusen parempaan.

Vast ikään kotonamme vallitsi ei nukuta -kausi. Yhtäkkiä suht hyväuninen ipanan retkale pätti että kolmen viikon aikana hän nukkui yöllä vain tunnin, max kaksi putkeen. Tästähän silmäpussini venähtivät ja elämä tuntui taas varsin apealta ja pää koppa pehmeältä valvomisen takia. Onneksi huljutusreissun lääkäritäti käski meitä aloittamaan kiinteät iltaisin, vellin tai soseet, jotta uni maistuisi. Murmelin ikäisen ei kuulemma enää pitäisi niin usein heräillä eli syynä tähän oli riittämätön sapuska. Piti sitten tämäkin lääkärillä asti käydä toteamassa.

Kirmasin onnesta soikeana ja yöunia etsien vellikauppaan ja aloitin maissivellin totuttamisen. Hirveä huuto.
Yöllä, päivällä ja illalla. Nice. Yöunet väenivät entisestään, vaikka kuinka hellästi yritin pienill määrill totutella. No sitten perunavelli testiin. Sama homma. Argh. Lopulta soseutin perunan itse ja sekoitin mukaan tuttelia. Hitusen pienimpi huuto, mutta mahakipuja kuitenkin. Prkl.

Heitin perunasoseet seinille ja rupesin kittaamaan muksuun mangososetta iltapalaksi. Ja avot! Olen viimeyönä nukkunut ensin 6 tuntia putkeen, sitten vielä viisi lisää! Kuka niitä vellejä kaipaa?

The great huljutus

Muutto ohi, huh. Karmea kaaos, mutta edelleen hengissä.

Paria päivää ennen muuttoa havahduin kaameaan faktaan: meidän pieni suloinen tyttönen oli ryhtynyt muumiksi, aivan salaa ja huomaamatta. Muuttokiireistä johtuen en ollut (enkä muutenkaan yleensä näin edes toimi) seurannut kuinka usein vaippaan kertyy isommat tavarat. Muutama päivä ennen h-hetkeä tajusin sitten yhtäkkiä pikaisen laskutoimituksen ja muistelon seurauksena, että olin viimeksi kaksi viikkoa sitten kuskannut haisevaa pakettia roskikseen!

OMG!

Kaksi viikkoa panttaamista ja ipana ei ole moksiskaan. Äidin perus paniikilla soitin ajan pikkujättiin ja matka lääkärintadin alkoi. Lääkäriasemalla totesin, että nyt ollaan sitten ensimmäistä kertaa tämän ipanan kanssa lääkärissä, tästäköhän se kierre nyt sitten alkaa. Onneksi on vakuutus. Sitä vastaa hoitoa on pare saada kaikilla herkuilla.

Lääkäritäti tutki, pyöritti ja ihmetteli hyväntuulista vauvaa. Murmeli ei ollut moksiskaan. Isonappi oli jumissa mutta muuten vointi oli oikein hyvä. Lopulta raukkalle määrättiin perähuljutus, jonka sairaanhoitajatäti uljaasti tarjoutui tekemään. Ahtauduin turvakaukalon ja hoitolaukun ja talvitakin ja murmelin vaatteiden sekä itse murmelin kanssa noin 5 neliön kokoiseen hoitohuoneeseen, jossa täti suoritti toimenpiteen. Hiki otassa pelkäsin pahinta, mutta onneksi ipana otti sen nauraen vastaan. Tätikin hieman ihmetteli tytön ilmeisen omituista taipumusta nauraa kikattaa tiukan paikan tullen, putkilo hanurissa.

Tästähän seurasi sitten mielenkiintoinen ketjureaktio. Onneksi pikkujätissä oli hiljaista ja sain sairaanhoitajan suostuteltua jättämään minut ja kakkaongelmaisen lapseni hoitohuoneeseen huljutuksen vaikuttamista odottelemaan. Ja ah, mitäs sitten kävikään. Noin viisi minuuttia ja oli täysi tohina päällä. Rukoilin pamperseja kestämään tämän taiston ja pitelin lorisevaa pienokaistani pystyasenossa. Yleisissä tiloissa näky olisi ollut vähintäänkin surkean koominen. Sitä paitsi niskakakka oli jotain, mitä en juuri siinä tilanteessa toivonut kenenkään näkevän, jos se olisi tullakseen.

Vartin päästä täti tuli kyselemään joko maha toimii, vai pitääkö lähteä Jorviin asti selvittelemään tilannetta. Huoneeseen astuessaan hän kuitenkin totesi heti kärystä päätellen, että homma toimii oikein mainiosti ja lähetti meidät vaipanvaihtohuoneeseen. Siispä minä ja kaikki kamani plus kainaloista roikutettava kakkasammioni lähdimme vaipanvaihtoon.

Ja ah. Tätä en jaa sen enempää, mutta 2 viikkoa juntturassa ollut tavara ei ole kaunista mitenkään päin. Eikä vaipanvaihtohuone sen jälkeen, kun siellä kävin. Pyydän anteeksi.

Mutta tavara kulkee nykyään, kiitos huljutuksen, relatippojen, sairaskuluvakuutuksen ja kiinteän sapuskan.

Aivan oikein. Meillä syödään nykyään mangososetta ja harjoitellaan velliä. Lääkäritäti käski aloittaa jo kolmikuisena kiinteän syömisen hedelmäsoiseilla, jotta kuitua tulee ja maha toimisi. Ja se vörkkii!!

Muutto

Meillä alkaa olla kohtalainen kaaos kotona. Muutto lähenee ja noin viikon päästä sitä ollaan jo uudessa kodissa tavarakaaoksen keskellä.

Hieman jännittää repiä juuri ja juuri nukkumaan oppinut muksu juuriltaan uuteen paikkaan. Toisaalta uusi koti on täynnä uusi mahdollisuuksia. Siellä kenenkään ei enää tarvitse hiipata sukkasiltaan aamu-unien tai nukkumaan menon jälkeen ja pelätä, että pienikin rasahdus herättää ipanan. Muksulla on siellä oma huone ovella varustettuna, jonka todella aiomme sulkea, myös yöaikaan. Näin ehkä itsekin saan nukuttua hänen hermoja raastavalta käsiähinältä ja mähmäämiseltä.

Ja ah, siellä on sauna.

Mutta, anyway, pieni pakkaustauko on paikallaan. Nettikin lähtee alta ihan juuri ja kone täytyy pistää muuttomiehiltä suojaan. Palataan siis astialle, kun törmään seuraavan kerran johonkin masiinaan, joka avaa internetin ihmeellisen maailman.

Mites sun maitorauhaset?

Kuppi on taas vaarassa keikahtaa nurin imetysasioissa.

Törmään vähän väliä tuttujen ja puolituttujen kesken, huom "aikuisten naisten" kesken, kysymykseen tuleeko sulta vielä maitoa? Kysyjät ovat yleensä niitä vahnempia naisihmisiä, jotka ovat jo omat lapsosensa saattaneet aikuisten maailmaan aikoja sitten. Esimerkiksi erityisesti ihana anoppini viljelee kysymystä alituiseen, mikä ylläri ylläri, saa karvani nousemaan taas pystyyn kuin seipäät (ja btw niitä on paljon, shaveri on nykyään yhtä kuin esihistoriallinen väline -pyydän anteeksi).

Maitorauhasteni tilanteesta äidytään utelemaan lähes poikkeuksetta kun kaivan kyläillessä tuttelin laukusta esiin. Tai kun joku nimeltä mainitsematon, edellisen tekstikappaleen sankari, tulee meille hoitamaan lasta ja opetan häntä käyttämään pulloa.

Kysymys yllättää minut joka kerta. En oikein tiedä miten siihen vastaisin. Yleensä tokaisen reippaasti että tottakai tulee, syötetään välillä vain huvin vuoksi pullosta. Totuus on, että ei sitä maitoa enää heru kuten alussa ja pullo on miltei pakko olla varmuudeksi mukana. Lisäksi, en millään halua kaivella rintavarustustani kaikkien seurassa esille ja lyödä uumiani tiskiin kesken sunnuntaipäivällisen. Olen myös yleensä kyläillessä valinnut vaatekaapistani päälleni jotakin vaatetta, joka ei alituiseen kilju "minä imetän vielä, siksi nämä etuluukut", jolloin on kätevämpää annostella sapuska pullosta.

Ja anekdoottina, ihmettelen syvästi hoitamaan tulleen sukulaisen kommenttia imetyksestä lastenvahtivuoron alkaessa. Jos tarvitsemme lastenvahtia, en ole itse paikalla imettämässä, mikä tarkoittaa automaattisesti pulloruokintaa ellei hän rupea kehittelemään omista maitorauhasistaan jotakin elämäneliksiiriä. Mutta tätä vaihtoehtoa en halua ajatella enempää. Olempa tähänkin ilmiöön aikoinaan törmännyt, tosin eri henkilön kohdalla.

Eniten minua ottaa em. kysymyksessä päähän jonkin asteinen intimiteettirajan ylitys. Mitä se kenellekään kuuluu paljonko sitä maitoa tisseistä oikein heruu, mikä on imetystilanteeni tai onko lapseni "vaarassa lispua" pulloruokintaa kohden. Sitä paitsi koen valtavan epäreiluna kysymyksen niitä kohden, jotka eivät voi imettää ollenkaan.

Imetys tuntuukin edelleen olevan joku hyvän äitiyden mittari, varsinkin vanhemmilla naisilla. Heille on neuvolassa aikoinaan kaiverrettu kristallin kirkkaasti takaraivoon, että vähintään puoli vuotta imetystä on pakko tehdä, keinolla millä hyvänsä. Muun muassa äitini aikoinaan omalla kohdallani joutui valehtelemaan neuvolatädeille imettävänsä esikoistaan, vaikkei se onnistunut. Hän hykertelikin salaa, kun tädin kehuivat lapsen kasvavan niin makeasti keskikäyriä pitkin hyvällä "äidinmaidolla" eli 80 -luvun ehdalla tuttelilla.

Kiitänkin nykyneuvolaa ihan maailman tappiin asti samanlaisen painostuksen puuttumisesta. Meitähän jopa ohjeistettiin siellä oikein avokätisesti, miten pullon (ja isän) saa helposti mukaan ruokakuvioihin alusta asti.

Samaa asennemuutosta (ja hienovaraisuutta) toivoisin myös vanhemmalta sukupolvelta. Ei se tissin puute lasta tapa, vaan ruuan puute.

Jäätävä väsymys

Lapsosemme on oppinut nukahtamaan aikaisin, mutta hukkasi samalla pitkät yöunet.

Ihana vastasyntyneen vauvan unirytmi on palannut ja meillä herätään alituiseen tunnin tai kahden välein. Tämä näkyy kilometrin päässä perässäni soikkuvista silmäpusseista. Olo on aivan jäätävä.

Yösekailou johtuu muksun nälästä ja käsikähmästä. Oma maitoni ei mitä ilmeisemmin riitä pitämään ipanaa kylläisenä, minkä lisäksi se tykkää hakata itseään käsillä päähän pitkin yötä. Ja siis heräilee siihen ja nälkäänsä vuoron perään.

Yös menevät kutakuinkin niin, että ipana herättää tasatunnein minut ja vain ja ainoastaan minut, isäntä vetelee sikeitä autuaan tietämättömänä maailman tapahtumista. Kun ipana vihdoin nukahtaa maitotainnutukseen yöllä alkaa se pian sätkiä unissaan ja mussuttaa etukäpäliään niin tarmokkaasti että olen valveilla myös syöttövälit. Mahtavaa.

Viimeyö oli kaiken huippu. Herätykset olivat klo 23, 00, 01, 02, 03 ja 04 jolloin karjaisin isännän pullon kanssa apuun. Maitoa minusta ei millään heru noin moneksi syöttökerraksi, eikä oikeastaan tarmoakaan. Neljän jälkeen meno jatkui samanlaisena, kunnes kuudelta otin muksun syliini ja torkuin sängynreunalla puoli-istuvassa asenossa loppu yön.

Tälläisinä öinä jaksaminen on kovilla. Lohduttavaa olisi, jos homma olisi poikkeus, mutta kun näitä öitä on jatkunut jo kolmatta viikkoa putkeen, ei minusta ole enää auton rattiin. Tänään homman kruunaa vielä 3 kk rokotus, minkä jälkeen voin heittää hyvästit parille seuraavallekin yölle.

Keräsinkin viimeiset voiman rippeeni kasaan, haastattelin muutamaa ystävääni aiheesta ja totesin, että pulloruokinta, täältä tullaan. Ainakin yöaikaan. En olen nukkunut yli kolmeen kuukauteen pidempiä pätkiä kuin neljä tuntia, viimeiseen kuukauteen nekin ovat olleet harvinaista herkkua. Nyt töhön ruljanssiin tuli stoppi. Se on nyt niin, että pullo kehiin tai tämä äiti kaatuu.

Jumpassa

Ilmottauduin syksyn tullen Espoon kaupungin jumppaan, johon sai ottaa vauvat mukaan. Kaupunki tarjosi koko vuoden jumpat huokeaan 35 ekin hintaan ja takamukseni tosiaan kaipasi karkkipussien tuoman täytteen tilalle jotakin hieman kiinteämpää. Siispä liikkumaan!

Innoissani pöllähdin ensimmäiselle jumppatunnille imetyspaidassa, kulahtaneissa verkkareissa ja sukkasilteni. Lapselle olin pakannut survivalpäkin (joka muutan täyteen viritettynä painaa varmaan kymppikilon) ja ohjeistuksen mukaan huovan, jossa lasta voi leikittää. Kuvittelin jotenkin harmaantuneiden aivosolujeni keskellä, että kysessä olisi äiti-lapsi jumppa, jossa lasta pyöritetään pitkin jumppamattoa ja kiikutetaan sylissä loruillen koko tunti. Asennoiduin jo etukäteen aivoja entisestään turruttavaan "mukajumppaan", jossa pääosassa olisi vauva, en minä.

Mutta, wrooong, so wrooong!

Odotellessani tunnin alkua ihmettelin, olivatko pukukopissa samaan aikaan lastensa kanssa olevat äidit nyt tulossa samalle tunnille kanssani. Äidit olivat pukeutuneet "oikeisiin" jumppa-asuihin, kasseista pujahti synnytysmakkaroiden päälle urheiluliivit, neonvärisiä toppeja, aerobictossuja ja tiukkoja trikoohousuja. Vauvoille taasen kasseista purkautui mitä ihmeempiä ainoastaan aktivointileluja.

Jumppasalissa äidit syöttivät ipanansa ja nakkasivat lapsensa lattialle leluineen. Tämän jälkeen he virittivät hikipyyhkeensä ja juomapullonsa (joita minulla siis e itodellakaan ollut) ja valmistautuivat oikeaan jumppaan. Jumppa lähtiessä käyntiin, minulle selvisi, että kyseessä oli todellakin naisten kuntojumppa eikä mikään vauvajumppa. Vauvat olivat vain pakollinen rekvisiitta, kun ei niitä kotiäiti mihinkään jumpan ajaksi voi tunkea.

Huomasin joutuneeni alle kolmen kuukauden päästä synnytyksestä HC vatsalihastreeniin imetyspaita heiluen ja hiki lentäen. Salissa pyöri lattioilla tusinan verran vauvoja ja mammat jumppasivat kuin viimeistä päivää. Vähän väliä joku hikisistä maitokoneista istahti lattialle, syötti kiljuvan mukulan ja palasi takaisin reisilihastreeninsä pariin.

Hiestä märkänä, hieman hmmentyneenä ja todella väsyneenä kierin kotiin säälien ojentajaparkojani.

Mutta ai samperi kun teki gutaa pitkästä aikaa!!

Etelään

Mieleni minun tekevi, ajatukseni ajattelevi.

Siis mennä ihan etelään asti (Tallinnaa kauemmas). Mutta kuinka tämä toimii lapsen kanssa?

Ensimmäinen murhe on lentomatka. Kun matkustusajankohta on joulun jälkeen, tulee automaattisesti valmistautua kräsimään 6 tunnin lentomatkoista. Siis kuusi tuntia huutoa tiiviisti kansoitetussa lentokoneessa. Uh.

Toinen probleemi on rakkaan lapsen ruokinta. Oletan, että maitohanat ovat jo haaaveissa siintävän matkan aikaan tyrehtyneet. Kuuluuko sis kuuliaisen vanhemman raahata pilttipurkkeja ja tutteleita suomesta asti vai riittääkö lähimman supermercadon metsästys paikan päältä?

Sama koskee vaippoja...

Ja miten ne rokotukset, mahdolliset taudit, tulehdukset, vatsapöpöt ym? Pitääkö niitä vastaa tehostaa taistelua?

Entäs sitten se kuumuus. Lapseni on syksy/talvivauva. En siis osaa pukea sitä ilman, että tungen kaiken maailman untuvapeitteet, -haalarit ja -pussukat sen ylle. Hikinen pää kertoo, että överiksi meni. Taas. Mutta eipähän kylmety. Etelässä varmaan syyllistyisin vahingossa lapseni elävältä paistamiseen, tai vähintään kypsentämiseen. Lapsen aldentena säilyttämisen lisäksi paahteessa täytyy rasvata ja etsiä varjoja. Samalla itse taas tekisi mieli imaista ne viimeisetkin auringon rippeet talteen synkkää talvea ajatellen.

Moni sanookin, että lapsen kanssa etelään meneminen on vain kallista lapsen hoitoa. Maksat itsesi matkasta kipeäksi ja teet kuitenkin samat hommat kuin kotonakin. Lomaa siis ei ole tiedossa. Mutta se eittämätön ero hommassa on, että vaippaa saa siellä vaihtaa auringossa eikä mätänevien lehtien tai lumikinosten keskellä...

The Kädet

Voi herranpersaus sentään. Ipanapa on löytänyt kädet. Ja kunnolla.

Kyllä ne räpylät ovat sillä olleet mukana jo jonkun aikaa ja niitä on maisteltu, mutta viime viikon aikana niiden mussutus on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Nyrkit ovat välillä ranteita myöden suussa ja huolestuneena olen pistänyt merkille peukalon imemisenkin alkeet. Suuhun singahtaa välittömästi peukalo-etusormiasetelma, joka mitä ilmeisimmin tukkii ergonomisesti joka ilmaraon ja takaa mahtavat maiskisäänet imemisen hurman.

Käsiensä kanssa lapsemme vaipuu suorastaa pelottavan lpäisemättömään transsiin. Sormet on aivan pakko saada suuhun. Heti herättyä, syötyä, nukkumaan mennessä, öisin niin ettei se pentele enää meinaa nukkua ollenkaan, vaippaa vaihtaessa ja jopa kylvyssä. Isäntä raukka taistelee henkensä edestä, tai pikemminkin lapsemme hengen edestä, kun yrittää ottaa nyrkkiä pois kesken kylvyn. Seurauksena hän yleensä kastuu läpimäräksi tai vauva meinaa upota.

Aluksi yritimme ottaa käsiä pois suusta. Tästä tuli massiivinen karjunta. Sitten laitoimme tumput käteen, mistä seurasi massiivinen karjunta ja suhteettoman paljon pyykkiä litimäristä kuolaisista tumpuista. Sitten koitimme tuttia, joka lentää kaaressa karjunnan ohella seinään tai laittajan otsaan käsien siirtyessä kutittelemaan määrätietoisesti kitarisoja.

Lopuksi totesin että syö nyt sitten prkl vaikka peukalosi tyngäksi. Luovutan. Ja kas, ihana lapsemme veti tästäkin raivarit, sillä ilmeisesti puolitoista kättä yhtäaikaa suussa ei sekään ole good enough...

Ihana, rakas, suuorientoitunut tyttäreni, mitä hemmettiä oikein teen sinun kanssasi? Missä ovat käyttöohjeesi?

T. epätoivoinen univelkainen äitiriekaleesi

Pitääkö niitä olla kaksi?

En ole millään tasolla välttynyt kysymykseltä, koskas tulee seuraava?

Siis mikä?

No toinen lapsi tietty.

Ahaa... ööö ... joo. Jos nyt kuitenkin selviäisin hengissä tästä yhdestä.

Ensimmäisen kerrantästä vihjailtiin minulla kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Mahani ja koko kroppani oli turvoksissa maratonista ja isäni rakkaani vitsaili, että jokos on toinen tulossa. No voihan vadelma, ei todellakaan! Yritän ensin kerätä ulos pursuneet sisuskaluni takaisin kasaan, elää hetken omaa ja parisuhteeni elämää sekä muistaa, että taloudessamme on koirakin!

Mikähän ihme siinäkin on, että pikkukakkoskyselyt eivät sunkaan jääneet tähän. Toisen lapsen suhteen raskautumiskyselyt ovat vähintäänkin yhtä yleistä riistaa kuin ensimmäisenkin kohdalla. Niitä tulee vastaan sukulaisilta, kavereilta, vanhemmilta, neuvolasta, joka tuutista. Eikö yksi lapsi mitenkään riitä? Ptääkö tätäkin asiaa ruveta jotenkin perustelemaan, keksimään hemmetin hyvä syy miksi meidän perheessämme ei todellakaan nyt jakseta ajatella toista?

Haluaisin ensin toipua massiivisista univeloista, elää hetken vähän vanhemman lapsen kanssa puuhaelämää, nauttia ainutlaatuisesta tyttärestämme ihan rauhassa ja harjoitella tätä äitinä olemista. Sitä paitsi kahden tai useamman pienen lapsen tuttavaperheet näyttävät olevan niin vedettyjä viimeisilleen jäksamisensa kanssa. Itse jaksan juuri ja juuri yhden pikkuipanan, en kahta.

Toisen lapsen hankkiminen tuntuu olevan jonkinmoinen yhteiskuntavelvollisuus, sillä taataan yhteiskunnan kasvu, korvataan hävikki. Ideaali ydinperheessähän on kaksi lasta, tyttö ja poika. Se on normaalin perheen määre. Yksilapsisuutta joutuu perustelemaan, muutoin kohtaa esimerkiksi toissijaisen lapsettomuuden, itsekkyyden tai talousvaikeuksien arvuuttelua.

Vastalauseeksi kyselyille ostimme isännän kanssa asunnon, jättimaisen kolmion, jossa tosiaan ON VAIN KOLME HUONETTA. Piste. Älkää siis kysykö miksi meille ei tule toista. Meillä ei ole tilaa (paitsi että kämppä on entinen 4 huonetta + keittiö, yksi seinä on vain purettu ja rakennettavissa takaisin jos sitten kuitenkin...).

Äidin eheys

Lapsen tullessa maailmaan äitiyden ja isyyden myös odotetaan syttyvän samalla sekunnilla kun lapsi rääkäisee ensimmäisen kerran.

Omalla kohdallani tämä ei ihan mennyt näin. Äitiys on kuin vaivihkaa ollut hieman hakusessa.

Raskausaikana harjoittelin niin maan perhanasti ajatustasolla äitiyttä. Siihen kuului muun muassa ensimmäisten vauvanvaatteiden ostaminen, muiden äitien kanssa keskusteleminen, tiedon jano ja tankkaus sekä perhe-elämän haaveiden parsiminen kokoon yhteiseksi tulevaisuudeksi.

Vaikka mahassa oleva mötky ilmoitteli varsinkin loppuraskaudessaan alvariinsa itsestään, ja kuvittelin lempeiden tunteideni olevan äitiyttä, olin aivan väärillä urilla. Minulla ei ollut äitiydestä ja sen vaikeasta tajuamisesta mitään hajuakaan.

Kun Tyttäremme syntyi ja laskettiin sairaalalla lampimänä ja töhnäisenä syliini, olin hämmentynyt. Päässäni oleva ensimmäinen ajatus oli lähinnä tasoa Ai tuollainenko? eikä sunkaan Ihanaa, tuossa on tyttäremme ja minä olen tuore äiti. Otin lapsemme toki ilolla vastaan, mutta olo oli heti jo ensimmäisten viikkojen (ja hormoniövereiden) jälkeen hieman omituinen. Huomasin suhteeni paljon huomiota vaativaan, parisuhteemme väliin tunkeneeseen lapsemme olevan enemmänkin huoltaja tai omistaja, kuin äiti.

En oikein tiennyt mitä äitinä olo olisi. Syliini oli yhtäkkiä tupsahtanut pieni aikarosvo, oman aikani ja tekemisteni tuhoaja, jota piti hoitaa vailla vastinetta ja uupumukseen asti. Ulkopuolisen hoitajan tunnetta lisäsi vielä se, että en kokenut lapsen olevan ollenkaan omannäköiseni. Se oli jotenkin syötävän söpö, mutta samalla kovin vieras.

Olen kuullut muutaman isän kertoneen, että tajusivat oman isyytensä ja isänäolemisen tarkoituksen vasta kuukausien jälkeen lapsen tulosta. Olo on siihen asti ollut juuri kummallisen vieras ja jopa tekopyhä. "Tässä sitä nyt vain leikitään äitiä ja isää, vaikka todellisuudessa en tunne niin".

Tämä vieraus loppui kohdallani vasta nyt uniopettelun lomassa. Sain tosin vihiä piilossa olleesta äitiydestäni jo rokotetutkimuksen aikana, jossa itkin äitimäisen vuolaasti toista sattuessa. Viimeistään unta harjoitellessa ja toisen itkua kuunnellessa, totesin tykkääväni tyttärestäni niin paljon, että raivaisin hädän tullen tieni vaikka kallion läpi sen luokse. Kaikista kultaisin hetki oli se, kun itkuinen ja väsynyt ipana nukahti syliini laulaessani hänelle iltalaulua. Teki mieli itkeä ilosta siitä kiintymyksestä, jonka olemassaolon olin juuri oivaltanut.

Opin, että minun äitiroolini on olla lohdunantaja, rakastava, läsnäoleva ja luotettava.

Se olen minä, murmelin äiti.

Unikoulu, mutta kenelle?

UAAAH! on viimepäivinä vähentynyt. Se tulee kyllä heti kun uni alkaa tulla silmään ja yltyyn sänkyyn siirrettäessä, mutta laantuu kun sylittelyä ja rauhoittelua jatkaa. Fantastista!

Jouduin tosi kovaan paikkaan miettiessäni onko unikoulu nyt ihan sekopäisen valmentajavanhemman aivoituksen tulos vain oikeasti tarpeen ja tärkeää. Se on mitä kamalinta "rääkätä" pientä laittamalla se yhä uudestaan ja uudestaan sänkyyn, kun tietää siitä seuraavan massiivisen huudon.

Lopulta taas yhden kaamean nukuttamiskerran keskellä huomasin, että lapsi pitää rauhoittaa ihan oikeasti kunnolla sylissä, ennen kuin sen voi laittaa takaisin sänkyyn. Pelkkä huutamisen loppuminen ei riitä, vaan koko kropan pitää rentoutua. Käytin rauhoittamiseen myös hieman vilppiä, nimittäin lauloin tytölle koko ajan. Tällöin rauhoittuminen oli nopeampaa.

Tästä seurasi, että huuto ei enää alkanutkaan sänkyyn laitettaessa, vaan mini jäi tuijottelemaan kattoa ja nukahti. NUKAHTI! Unbelievable!

En ole ikinä lauleskellut murmelille, mutta tästä edespäin se saa kuulla vaikka mitä aarioita pitkin iltaa jos ne vain auttavat. Samoin otan nukuttamiseen lempeän äidin roolin oikein tosissaan esiin. Hellyyttä, hoivaa ja rauhallisuutta, siitä on pienen tytön uni tehty.

Summa summarum. Unikoulu olikin ehkä minulle suunnattu, kuinka opin nukuttamaan lasta ilman ihmisriippukeinuna olemista, eikä itseasiassa minillemme. Muuttakoon se siis nimensä uniopetukseksi tai -harjoitteluksi, jonka fokus on koko meidän perhe.

Unikoulu part 2

Meillä ei nukuta ilman tuttia ja muutenkin iltatoimet alkavat olla haasteellisia, koska minin oma-aloitteista nukkumatahtoa ei löydy mllään. Se ei osaa rauhoittua yksin vaan vaatii tutin suuhunsa.

Siispä toimiin. Edellinen unikoulu lässähti siihen, että, noh, se vaan lässähti koska toinen huusi kuin syötävä. Käytössä olivat kapalot, tutit, pehmotassutus ja vaikka mitkä voltit, mutta ainoastaan syli kelpasi. Totesimme, että olkoot vielä syliriippuvainen, onhan se niin pienikin vielä.

Tänään kyllästyin olemaan ihmisriippumatto ja päätin, että nyt prkl pistetään muksu nukkumaan ilman tuttia ja kestetään huudot. Piste. Ei se niin kaameaa voi olla.

Taktiikkani oli laittaa ipana kylmästi aina takaisin sänkyyn kun se on rauhoittunut sylissä. Sitten vain selkää rytmikkäästi silittämään ja rauhoittelemaan jos itku meinaa tulla. Helppoa. Not. Ipana rakaamme huusi kuin syötävä  k o k o  a j a n. Sylissä se rauhoittui nanosekunniksi, mutta kun lähdin vähääkään kallistamaan itseäni laskeakseni hänet sänkyyn: RAAAAH!! Siispä päädyin nostelemaan muksua alvariinsa syliini ja roikuin loppuajan sängyn yläpuolella silittäen selkää, mahaa ja käsiä hokien itselleni lapselleni itku silmässä mantraa: äiti on tässä, maailman tappiin asti, äiti on tässä, ei hätää, joo, ei hätää...

Nyt reilut 55 min myöhemmin, täyttä huutoa kuunnelleena, aamukahvini kylmettyneenä, selkä kipeänä, epätoivon partaalla ja pari kyyneltä vierättäneenä kysyn itseltäni oliko se sen arvoista? Murmeli nukahti "itsekseen", oma nyrkki suussaan, silmät turvonneena itkusta, mutta ilman tuttia. Tätäkö on unikoulu? Tästäkö tulee tyytyväisiä nukkujia, itsekseen nukahtelijoita?

Hei me pullotellaan!

Meillä on alusta asti ollut käytössä rintamaidon ohella korvike. Tämä johtuu siitä, että skidille oli alusta asti selvää kovistella äitiänsä syöttöjen yhteydessä. Se otti aina vähän väliä tavakseen huutaa pää punaisena tissille ja kieltäytyä syömästä. Pullo taasen aiheutti neutraalin syömisrefleksin, joten takerruimme siihen kuin murkku oljenkorteen saavissa. Pullo pelasti siis monet illat ja hermot ja äidinrakkaudenkin, joten se on aina tervetullut ja hartaasti toivottukin kaveri meidän perheessä.

Pullottelu osallisti myös isännän mukaan iltatoimiin, syöttöpuuhiin ja antoi enemmän kontaktimahdollisuutta. Yhdessä vaiheessa mini jopa syö mieluummin isännän syöttämänä pullosta kuin minun. Tämä ei suinkaan aiheuttanut mustasukkaisuutta, vaan kirmasin onnesta soikeana iltaisin YKSIN koiralenkille, kauppaan tai ostoksille. Mahtavaa.

Pullo siis toimi niin isännällä, minulla kuin murmelillakin täydellisesti.

Nyt on alkanut pohdituttamaan, josko pulloon voisi siirtyä kokonaan? Miten se tehdään, keneltä pitää anoa lupa ja kuka vastaa seurauksista?


Tidi on sisänsä kätevä yösyöttövehje mutta päivisin haluaisin jo pukeutua muihin vaatteisiin kuin tissitnanosekunnissaesiin -paitoihin. Lisäksi haluaisin pikkuhiljaa etuvarustukseni omaan haltuuni. Ei enää litimärkiä paitoja, lenteleviä tissisuojuksia, rintatulehduksia, holtittomasti roiskuvaa maitoa (tsiisus, saan aikaiseksi jopa kaksi erisuuntaista suihkua kerrallaan) ja pinkeän möykkyisiksi turvonneita maitokannuja joita pahimpana päivänä isäntäkin pelkää.

Haaveissa on siirtyä pullojen ja soseiden maailmaan joulun jälkeen, pikku hiljaa ja varovaisesti. Ideaali olisi jos yösyötöt olisivat jo siinä vaiheessa loppuneet. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kuitenkin todeta, että ideaalitilanteita ei vauvojen kanssa kauhean pitkälle kannata viritellä. Anyway, pullot here we come ehkä jo tammikuussa, ehkä vasta helmikuussa maaliskuussa!

Vaikka en ole todellakaan pitänyt syöttämisestä perinteiseen tapaan, on pieni haikeus ilmassa. Jonkinmoisen kontaktin siinä ehkä menettää, tai sitten ei. Jotenkin vain pelkään, että tästä alkaa lapsen menetys suurelle maailmalle. Ehtiikö se pulloon siirtymisen jälkeen enää painautua tiiviisti maha vasten mahaa ja hengähtää turvallisessa sylissä keskittyen vain ja ainoastaan minuun?

Snif, isopieni makkarani.

Päiväni murmelina

Työelämässä pyörin päivästä toiseen oravanpyörässä. Maanantait seurasivat toisiaan ja kirittäminen kasvoi kuukaudesta toiseen. Stressi pukkasi päälle milloin mistäkin mukatärkeästä työjutusta. Työpiireissä tuli juostua myös paremman palkan perässä jos jonkinmoisessa tehtävässä itseään repien.

Tämä elämä alkoi tuntua itseään toistavalta eikä oravana muiden tahtiin pomppiminen tuntunut enää oikein yhtään miltään. Työelämän katkaisemiseen räätälöimmekin noin kaksi vuotta sitten isännän kanssa ratkaisun: hankitaan lapsi. Tämä elämän sisällön täyttäminen onnistui vihdoin ja viimein ja oravalle annettiin kyytiä.

Nyt kun kotona möllöttää kaksi ja plus kuukautta vanha lapsi on olo yhtäkkiä etäisesti tuttu. Päivät kuluvat samanlaisesti ja maanatait ovat yhtä tuskallisia kuin ennen. Kun seuraava päivä alkaa tiedän sen olevan taas seilisen kaltainen. Herätys on kello 7.30, aamupäikkärit, päivä päikkärit, iltäpäiväpäikkärit, pesu kello 9.00 ja sitten loppu ilta huutoa ja nukkumaan. Sama uudestaan seuraavana päivänä.

Ainoa vaihtelu arkeen on viikonloput. Silloin annetaan rytmin rikkoontua, köllitään sängyssä puoleen päivään ja irroitellaan yömyöhään, jos joku meidän perheessä enää ikinä jaksaa valvoa yli kymmeneen.

Lapsen saaminen lopetti kyllä työelämässä kirittämisen, mutta sai pyllyni kasvamaan kiinni sohvaan. Tuntuu usein myös siltä, että muistini olisi kutistunut 24 tunnin mittaiseksi ja puolet aivoistani haihtunut ilmaan. Tämä ei tällä kertaa johdu liikastressistä vaan täydestä stressittömyydestä, lapselle antautumisesta.

No, jotta aikani ei kuluisi liian tahmeasti päätimme ostaa isännän kanssa heräteostoksena asunnon. Nytpä päiväni kuluvat äitinä ollen, pakaten ja stressaten. Näin tehdään omasta elämästä hetkessä hybridioravamurmeli. Tuloksena kukaan ei muista mihin pakkasi tehokkaasti mitä vai pakkasiko ollenkaan...

Ollakko vaiko eikö olla tutti - kas siinä pulma

Meillä tai siis minulla on tuttiongelma.

Rakas lapsemme on suuorientoitunut eli suussa pitää olla jotakin kun kiukuttaa, hermostuttaa tai väsyttää. Erityisesti nukkumaan mennessä uni ei tule silmään millään ellei suu täyty.

Olen yrittänyt kaikkeni jotta tutti pysyisi poissa lapsen nukuttamiskuvioista. Olemme kanniskelleet, heijanneet ja loikkineet pitkin asuntoamme, jotta toinen saisi unesta kiinni. Tämä käy hyvästä kuntoilusta, mutta on hermoja raastavaa pidemmän päälle.

Toinen vaihtoehto on tutti. Kun sen asentaa lapsemme suuhun tulee uni nanosekunnissa. Huudosta kouristeleva ja kirkkaanpunainen lapsosemme muuttuu tyynen rauhalliseksi ja väri vaalenee.

Ongelma on se, että kun uni tulee silmään myös tutti tipahtaa. Ja kas, taas huudetaan. Ja tätä rallia saattaa jatkua sitten vaikka kuinka monta tuntia. Ristiriitainen dilemma siis: tutti toisaalta jeesaa, toisaalta aiheutta lisäharmia.

Muutoinkaan en ole varma pidänkö tutista. Tuntuu kuin tulppaisin lapseni hiljaiseksi. Kun lapsi vaatii huomiota, isken tulpan suuhun ja oma aika alkaa. Helppoa, mutta jotenkin ahdistavaa. Tutin tulppaamisominaisuutta käytän kyllä ilomielin kun ollaan kylässä, autossa, vaunukävelyllä, kaupoilla tai neuvolassa. Tällöin äidille kelpaa kaoottisen huutamisen ja lapsen hysteerisen heijaamisen sijasta rauhallinen kopassaan tuttia mussuttava vauva.

Kotona tulppaus taasen tuntuu jonkinasteiselta välinpitämättömyydeltä. En missään nimessä tuomitse muiden tutinkäyttöä, tuntuu vain siltä, että itse käytän helposti tuttia siinä tilanteessa kun haluan hetken omaa aikaa enkä jaksa viihdyttää lasta. Tästä tunteesta kumpuaa myös termi tulppaus.Tutti on oikotie onneen ja helppo ratkaisu. Se täydentää lapsen turvattomuuden tunteen välittömästi.

Neuvolasta tuttia suositeltiin oikein olan takaa juuri tästä syystä. Se otettiinkin meillä riemusta kiljahdellen vastaan sillä lapsemme näytti rauhoittuvan siitä. Tuttia tungettiin lapselle milloin missäkin. Kun kuitenkin huomasimme, että ipana jää heti tuttiin koukkuun eikä suostu enää millään rauhoittumaan ilman suuntäytettä, joutui tutti pannaan. Addiktiomme kasvoi liian suureksi.

Yritämmekin nykyään pärjätä mieluummin ilman sitä taivaallisen ihanaa imuketta (paitsi edelleen julkisilla paikoilla). En halua, että lapseni tai oma tuttiaddiktioni kasvaa liian suuriin mittasuhteisiin.

Onko tuttiaddiktiota tai sen vaaraa myös muilla vai kohkaanko asiasta turhaan?

Pieni koe-eläimemme

En voinut millään ohittaa kutsua puolitoista vuotta kestävään tutkimukseen, jossa testataan normikäyttöön tulevaan rokotetta. Tyttäremme on siis luvattu koe-eläimeksi Tampereen yliopistolle rokotetutkimukseen.

Koen suurta velvollisuutta osallistua tutkimukseen, jos sellainen osuu kohdalle. Tämä johtunee siitä, että olemme Isännän kanssa molemmat tutkijoita, eri aloilla, mutta kuitenkin. Tiedän että otosten haaliminen on vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on oma rakas lapsi, ei sitä hevillä mihinkään ylimääräiseen ilmoiteta. Erityisesti silloin jos kyseessä on lääketieteellinen koe.

Selvitimme kuitenkin tutkijan rutinoituneella silmällä rokotetutkimuksen taustat ja aiemmat tulokset, tutkimusselosteen, osallistumisehdot, rokotteen historian, tutkijoiden taustat ja tutkimussuunnitelmat. Haastattelimme myös terveydenhoitajia, neuvolatätejä ja lääkäreitä sekä tutkimushenkilökuntaa. Kaikki oli kunnossa.

Tutkimukseen kuuluu perusrokotteet plus vesirokko ja b-hepatiitti, jotka pistetään reiden yläosaan. Lisäksi lapsesta otetaan verinäytteitä. Rokotuksethan laitetaan eniveis neuvolassa mutta verinäytteet askarruttivat. Mikä olisi näiden kivuliaisuusaste lapselle? Huoltamme hälvensi kuitenkin se, että verinäytteissä luvattiin puudutuslaastareita. Helppo nakki siis.

Ja eikun koe-eläin klinikalle. Lapsen tarkasti ensin lääkäri, sitten terveydenhoitaja mittasi ja punnitsi ja laittoi puudutuslaastarit käsivarsiin. Lopuksi kerrattiin tutkimuksen kulku ja tavoitteet oikein asiallisesti lääkärin kanssa. Homma näytti olevan oikein ammattitaitoisesti hanskassa.

Sitten alkoi tositoimet. Ensin murmelilta otettiin puudutuslaastatrit pois. Aivan järkyttävä huuto. Sitten kaksi tätiä nappasi pikkuisestamme kiinni ja otti verinäytteen. Lisää kaameaa hätähuutoa. Tässä vaiheessa poistuin nyyhkien huoneesta ja isäntä jäi tyttömme tueksi. Kun palasin takaisin, seurasi rokote suun kautta. Itkua ja yninää. Lopuksi seurasi rokotusten encore. Kaksi todella kipeää tekevää piikkiä molempiin reisiin. Kaameaa kirkunaa. Ja äiti itki kilpaa tyttären kanssa.

En ymmärrä mikä minuun meni. Hyvä etten vollottanut täysillä. Koin lapsemme äärimmäisen hädän todella voimakkaasti. Vaikka tiesin mitä oli tuleman ja vaikka lääkärit ja koko henkilökunta oli todella asianmukaisia, ystävällisiä ja tekivät kaikkensa ettei pientä satutettaisi turhaan, olin aivan shokissa. Pientämme kidutetaan!!

 Murmelimme rääkyminen oli niin lohdutonta, että itkeskelin koko matkan kotiin ja vielä illalla kotonakin, joka kerta kun pieni itki kipeitä pistoskohtiaan. Olo oli kuin kauhealla, lastaan kiduttavalla julmalla äidillä. Miten olinkaan pistänyt pieneni tuollaiseen kauhupaikkaan, jossa sitä rei'itetään tieteen nimissä.

Rokotustädit  lohduttivat itkevää äitiä, että monilta vanhemmilta pääsee tässä vaiheessa itku, kun he kuulevat lapsensa oikean kipuitkun ensimmäistä kertaa. Ymmärsinkin pian (mutta vasta seuraavana päivänä), mistä homma kiikasti. Verinäyte ei ollut se mikä lasta sattui. Sitä vain otti päähän se että tädit pitivät lujasti kiinni. Pudutuslaastareiden irroittaminen oli selvästi ikävää, mutta ei katastrofaalista. Ja rokotuksethan sattuvat jokatapauksessa neuvolassakin. Mitään ylitsepääsemättömän ylimääräistä kipua ei tutkimus siis tuottanut.

Itse vain olin hieman ehkä väsynyt ja ylivirittynyt, jolloin ahdistus lapsen puolesta kaatoi kuppini täysin. Lastaan puolustavan leijonaemon tukahduttaminen lääkäreiden edessä oli liikaa. Onneksi isäntä oli tilanteessa mukana. Otan sen seuraavallakin kerralla lohduttamaan minua, kun itse lohdutan lasta, pientä koe-eläintämme, tieteen suurta sankaria.

Ei mikään feng shui

Kiellettyä äitimateriaalia: hermot meni, ja kunnolla. Niin, ihan siihen omaan lapseen.

Nämä on niitä asioita mistä ei puhuta, ei saa puhua. Sosiaalinen paine on liian kova ja ankara sellaiselle äidille, joka sanoo kokevansa negatiivisia tunteita lastaan kohden. Mutta veikkaan, että eiköhän jokaisella äidillä joskus mene hermot ja kunnolla.

Olen ajatellut, että koska toinen meistä saa kiukutella koska vaan 24 tuntia vuorokaudessa saan minäkin välillä menettää rääkäistä ja hermostua. Tämä ei siis tarkoita, vihaisin lastani, lopettaisin siitä tykkäämisen, vaan ihan vain sitä että hermot menee, enkä jaksa aina katsella ipanaamme kovin lempein silmin.

Hermot menevät yleensä iltaisin. Rakas nappisilmämme, murmelini, neiti aurinkoinen, ei siis suostu menemään nukkumaan ja muuttuu illan tullen vähemmän aurinkoiseksi. Iltatuimaan nähdäänkin aina kummallinen näytelmä, varsinainen tragedia, jossa erityisesti äidin kiukku on herkässä.

Erityisen huonoina iltoina en vain enää jaksa kuunnella kitinää ja raakaa karjunta huutoa, vaan vaivun epätoivoon. Ensin teen kuuliaisesti kaikkeni, jotta ipanalla olisi kaikki hyvin. Syötän, vaihdan vaipat, leikitän, kävelen ja heijaan ja aloitan kierroksen taas alusta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kun mikään ei tunnu auttavan alkaa viisari nousta punaisen puolelle. Tungen korviini kaksinkertaiset korvatulpat ja yritän kadota en välitä enää mistään -olotilaan.

Tämä ei kuitenkaan aina auta, vaan joskus ärsyynnyn toden teolla. Saakeli, olen jo kaikkeni koettanut ja mikään ei kelpaa neidille!! PRKL! Lapselle tekee mieli huutaa, jättää se hetkeksi sängylle ja painua koiran kanssa lenkille. Tätä ei kuitenkaan voi tehdä, varsinkin jos isäntä ei ole kotona. Tällöin joudun kohtaamaan karju-aapelin ja sisäisen hermo-hanneleni ypöyksin.

Kotoa karkaamissuunnitelmani kutistuvatkin sulkeutumiseksi vessaan, karjumiseksi pää kiinni tyynyssä ja pahimmillaan kännykän näytön rikkomiseen hampailla purren. Kasvava turhautuminen ja raivo on pakko purkaa johonkin konkreettiseen. Tällöin äkisti pulpahtava ei toivottu energia suunnantaan pikaisesti toisaalle. Vaikka oman hihan puremiseen. Lapseen raivoa ei saa kohdistaa, tämä on päivän selvää, siksi omaisuutemme saa välillä kyytiä. Silti huonon äidin tunne hiipii paikalle - taas ne hermot menivät.

Juttelin asiasta oman äitini kanssa, joka kertoi purreensa aikanaan lapsiinsa väsähtäneenä juustoa, vääntäneensä tv -antennin umpisolmuun, talloneensa hammastahnatuubia tahna roiskuen ja paiskanneensa lautasen täpötäyteen lasikaappiin sisälle, niin että koko kaapin sisältö meni palasiksi. Muillakin menee siis hermot ja lasten kanssa todella on välillä hieman rankkaa. Äitiys ja hermojen katkeaminen on normaalia, ongelma siitä syntyy vasta jos se kohdistetaan lapseen.

Siispä ostan seuraavaksi ikeasta halpoja lautasia. Niitä sitten isken pöydän kulmaa vasten säpäleiksi, jos tulee tiukka paikka. Tästä seuraa välitön aggression purkautuminen ja ihana tunne siitä, että selätti prkl lautasen joka kävi stana ryttyilemään vttu väärälle ihmiselle. Tiedän, että sirpaleita seuraa nopeasti pieni häpeän tunne ja pikainen orientoituminen siivoukseen. Loppuahdistus purkautuukin sitten ihanasti siivotessa jälkiä ja ah tyyni rauhallisuus ja sopu on palannut taloon. Feng shui.

Kieli bongattu!

Pieni uniongelma

Meillä ei mennä nukkumaan!!

Ei kirveelläkään. Ei todellakaan. Kun ilta lähenee kello seitsemää alkaa kauhun tunnit. Pahimmillaan unta taistellaan kehteentoista, useimmiten yhteentoista asti. Ideaali olisi unta kaaliin ennen kymmenen uutisia. Mutta ei.

Ongelma alkoi huolestuttaa todenteolla, kun päiväunetkin alkoivat saada tartunnan. Heti kun lapsi laitetaan sänkyyn se havahtuu ja karjunta alkaa. Syli on ainoa portti uneen, mikään muu ei kelpaa. En kuitenkaan ajatellut viettäväni loppuikääni kaiket illat (ja pia päivätkin) lapsi sylissä ja jumissa sohvalla. jotakin oli tehtävä.

Miten pienet lapset tai siis vauvat saa nukkumaan? Meidän neidillä on valtavan jämpti päivärytmi. hommat sujuvat kellolleen samalla tavoin joka päivä ja ikää on vasta 2 kk. Mahtavaa. Ilta vain ei millään ota istuakseen tähän samaan ennustettavuuden sarjaan.

Iltakiukku lienee kaikissa perheissä normaalia. Se on meilläkin. Aivan megalomaanisessa muodossa. Seitsemältä alkaa kylpy, jonka jälkeen pääpiirteittäin huudellaan noin neljä viiva kuusi tuntia putkeen. Kahden aikuisen voimin iltakiukku kestetään, mutta yksin se on kaameaa. Siitä esimerkkinä Isännän viime perjantain työbileet, jota seurasi halkeaman saanut kännykkäni näyttö, johon siis terävä etuhampaani puraisi jäljen. Hermot menivät. Onneksi purin kännykkää (äitini puri taannoin kuulemma juustoa, jota oltiin sitten ihmetelty koko perheen voimin, että miten jääkaapissa voi olla juusto, jossa on kaunis hammaskaari kyljessä).

Otimme tilanteen haltuun, sillä en halua omaisuutemme päätyvän remonttiin, kun seuraava burn out tulee. Siispä käännyin hyvän ystäväni, googlen puoleen, joka ehdotti unikoulua. Tassutuksesta olinkin aiemmin kuullut, mutta siinä on ikäräjä: 6kk. Lapselta vaaditaan kuulemma selkeä päivärytmi, yön ja päivän erottaminen ja vähän älliä. no, näitähän meidän tytöltä löytyy viimeistä lukuunottamatta. Siispä kokeilemaan.

Räätälöimme tassutuksesta omaan käyttöömme unikoulun, johon yhdistettiin lapsen ja koiran kasvatusta (omg). Ensimmäinen askel on nukkumapaikan tekeminen positiiviseksi. Tyttöa siis kiikutettiin sänkyyn virkeänä ja pirteänä, jolloin sänkyyn yhdistyy mukavat fiilikset. Sitten uniajan tultua lapsi kääräistään kapaloon, joka imitoi syliä ja nukutetaan sylissä miltei sammuksiin  (syli siis siirtyy sänkyyn asti kun lapsi poistetaan oikeasta sylistä ja lasketaan kapalossa petiin) ja loput on tassukoulun ihmeellisiä ja taianomaisia käsiliikkeitä. Lisäksi sänkyyn laitettaan äidintuoksuinen yöpaita pään viereen. Ja avot. Alkoi homma toimia.

Ekana päivänä lasta nosteltiin useampaan otteeseen takaisin syliin, mutta uni tuli nopeasti. Toka ilta venähti pitkäksi, mutta tassutus oli nopeampaa ja enää ei selkä kipeänä tarvinnut roikkua vuoteen yllä. Tänään on kolmas päivä. Katsotaan mitä tapahtuu, mutta toistaiseksi päikkäreille mentyään tyttö nukahti, heräsi ja nukahti yksikseen rauhallisena uudelleen. Ah mikä ihanuus. Katsotaan siis mitä tuleman pitää ja saammeko katsoa tulevaisuudessa kymppiuutiset rauhassa.

Ja ai niin, kun kerroin tästä vallankumoiksellisesta menetelmästämme äidilleni, tokaisi hän ykskantaan, että aijaa, onko sillä nykyään joku hieno termikin. Hän teki näin aina meille molemmille sisaruksille kun emme vauvana saaneet unesta kiinni...

Buuti

Meillä kestotaan eli kestoillaan omatunnon ja jaksamisen rajoissa. Tämä osakestoilu tarkoittaa sitä, että kestot pomppaavat kaapista vain ja ainoastaan silloin kun äidillä ja isällä on voimia, kun kotona kaikki on rauhallista ja lapsi ei ole huutavalla tuulella.

Osakestoilussa yhdistetään sekä kestovaipat, että kertakäyttöiset. Kumpaakin käytetään tasapuolisesti ja vailla mantunnontuskia. Kertsit ovat deffinetly pitkien yö- ja päiväunien vakkaritavaraa, kestot lyhyiden päikkärien ja ilta-askareiden varalle.

Kestot eivät siis ole käytössä pelkästään ympäristösyistä tai rahansäästön vuoksi, vaan oman ilon vuoksi. Äidillä riittää näin tekemistä pitkin päivää kun karanneita maitokakkoja yritetään pyydystää vaippoihin erilaisin sidonnoin. Sotkuisista vaipoista ja vaatteista syntyy myös ihan mukavati pyykkiä, jota voi sitten pitkin päivää pestä, laittaa kuivumaan ja lopulta viikata kaappiin. Mikä tahansa äksön käy kotiäidille.

Vuorottelussa jeesaa aivan mielettömästi ipanan kirjaimellisen säännöllinen rytmi. Ennustettavuus on huippuluokkaa. Tällöin tiedämme milloin mitäkin vaippaa kannattaa varikolla lykätä lapsen alle, koska on aika mennä nukkumaan pitkästi ja koska on tiedossa mega you know what. Homma on rullannut näin jo monta viikkoa eikä kestoilussa ole mitään muuta vaikeaa kuin pyykkäys. Siitä vain yksi sana. Yök.

Mutta, miten ihmeessä kestojen kanssa opitaan konttaamaan, kierimään tai kävelemään? Meidän murmelin buuti on niin mahtava, että sen kanssa ei hetkeen vielä lähdetä baanalle!!

 

P.s. Oli pakko palata huomauttamaan, että miksi mainostan automaattisesti perheemme harrastavan osakestoilua, miksen kerro siitä osakertisvaippailuna? Huomasin meneväni samaan lankaan, kuin moni muukin. Mitä ihmeen sosiaalisen hyväksyttävyyden pisteitä siitä oikein saa mainostamalla itseään kestovaippojen kautta? Meillä käytetään molempia 50/50 eli olen sekakäyttäjä, en puhdas kestoilija enkä kertseilijä, kieltäydyn siis kuulumasta yksiselitteisesti kumpaankaan "lahkoon", siihen ai te käytätte kestoja, vähän upeeta (huom. sosiaalisten markkinoiden valuuttaa ropisee!!) tai siihen joo, meilläkin käytetään kertisvaippoja kun ne on niin käteviä.

Fast food

Toissapäivänä tarjoutui extempore mahdollisuus pistää murmeli hoitoon. Äitini tuumasi, että meidän on aika viettää parisuhdehetki, sillä näytime harmahtavilta.

Käytimme tilanteen Isännän kanssa heti hyväksi. Murmeli menisi äitini tykö kahdeksi tunniksi ja me saisimme omaa ainaa. Pienen pohdinnan jälkeen, jonka aikana piti oikein virittämällä virittää jotakin tekemistä, päädyimme menemään äitini lähellä olevaan bistroon syömään pizzat.

Tekemisen keksiminen näin äkkiseltään oli yllättävän vaikeaa. Mitä ihmettä me mahdoimmekaan tehdä kadestaan ennen ipanan syntymistä? Minkälainen parisuhteemme tavistiistai oikein olikaan? Oliko meillä enää edes sitä samaa parisuhdetta jäljellä, mistä muusta enää puhuisimme kuin lapsesta?

Innosta soikeana jätimme tyttäremme äitini hoitoon ja kaahasimme autolla ravintolaan. Alkusalaattia hotkiessamme, kädet täristen jännityksesta, totesimme kuinka vaikeaa onkaan jättää lapsi hoitoon. Huomasimme naureskelevan hysteerisesti, vilkuilevamme kelloa sekä tarkkailevamme kännykkää puheluiden varalta.

Puheenaiheet risteilivät myös arkisissa asioissa: Oona sitä, Oona tätä, tekemättömät asiat sitä ja tuota.

Hetken päästä jännityksestä toivuttuamme päätimme, että mahahaavaa ei kannata saada liian nopeasta pizzan hotkimisesta vaan nyt rauhoitutaan. Lapsi on 500 metrin päässä, äidilläni tutti, pullo, vaippoja sekä kännykkä ja kahden lapsen aikaisempi kasvatuskokemus. Hyvin he pärjäävät. Myös puhuttavaa täytyy löytyä jostakin muusta, kuin ihanasta tyttärestämme.

Näinpä tilasimme pizzojen päälle vielä jälkiruuat ja espressot ja suunnittelimme tulevia kolmikymppisjuhlia, Isännän viskintekomatkaa Skotlantiin. Ja kas, kun palasimme hakemaan lastamme oli siellä kaksi keskenään hymysuin seurustelevaa tyyppiä vastassa. Mummo ja lapsenlapsi voivat molemmat erittäin hyvin.

Tätä parisuhdeterapiaa täytyy kokeilla pian uudestaan, ja siten, että ravintolassa kuluisi hieman enemmän aikaa, kuin tunti 15 min kolmineruokalajeineen ja kahveineen päivineen... Eräänlainen fast food -versio tämäkin.

Maailma avartuu

Kun mini tuli taloon, en ensimmäisinä päivinä uskaltanut lähteä mihinkään sen luota. Istuin tiiviisti lsohvalla, lapsi sylissä ja uskalsin juuri ja juuri könytä vessaan. Senkin ovi auki.

Ensipäivien hurjimmat sarjaan kuului myös suihkussa käynti. Tämä tietenkin tapahtui myös ovi auki, jolloin pystyin kuuntelemaan isännän hoivissa olleen lapsoseni hätää ja reagoimaan salamannopeudella sen huutoon.  Välillä säntäilinkin shamppoot päässä suihkukopista olohuoneeseen välittämättä siitä, että ikkunoiden edessä ei todellakaan ollut verhoja (asumme maan tasalla eli kaikki mikä näkyy, niin todellakin näkyy ulos asti). Toimintani oli kuin äärimmäisessä hädässä, ihan kuin isäntä ei olisi pärjännyt ihan hyvin yksin. Kyse ei ollutkaan epäluottamuslauseesta, vaan siitä, että tunsin olevani lapseni ainoa elämän tae syöttämisen takia. Jos en tissieni kanssa ollut paikalla sekunnissa, olisi pikkuisen maailma romahtanut.

Tästä hysteriasta kuitenkin päästiin eteenpäin. Seuraava askel oli koiran vieminen juosten, kuola roiskuen (molemmilta) talon ympäri. Tämä noin 5 minuutin matka tuntui ikuisuudelta ja riuhdoin koiraparkaa kesken tarpeidensa puskista, jotta pääsisin nopeammin kotiin. Pelkäsin toden teolla, että vauva olisi haihtunut pidemmällä matkalla johonkin kotiin päästessäni. Todellisuudessa se oli vain möllötellyt isänsä sylissä koko ajan.

Sama vatsahaavaa hivelevä tahti oli päällä, kun jaoimme 45 minuutin saunavuoron isännän kanssa lapsenvahtimielessä. Pystyin olemaan löylyissä varmaan kokonaiset 4 minuuttia, jonka jälkeen taas ravasin saunarakennuksesta munaravia kotiin, jossa isäntä piti sopuisasti nukkuvaa vauvaa sylissään. Mitään muuta poissa ollessani ei taaskaan ollut tapahtunut. Ei katastrofeja, ei kirkuvaa lasta, vaan ihan normaalia menoa.

Lopulta muutamien viikkojen päästä mökkihöperyyden siivittämänä ja hulluuden rajamailla uskaltauduin lähtemään ostoksille. Kahden tunnin reissu isoon omenaan teki hyvää. Isäntä pärjäsi loistavasti kotona skidin kanssa ja minä sain omaa aikaa. Ja kahdet paidat, kengät ja muuta kivaa. Mahtavaa. Tuloksena oli hymyilevä, järjen päästä kiinni saanut äiti ja maidosta kastunut vaatekerta, mutta ei se mitään. Oli mukavaa nähdä ulkomaailmaa.

Nyt koettelen taas rajojani. Seuraava kohde on työkavereiden kanssa stand up keikalle lähtö. Kotoa ollaan poissa keskiyöhön asti. Mieletöntä! Isäntä laittaa pikkuisen ekaa kertaa nukkumaan yksin. Hurjaa. Itse olen varustautunut reissuun kymmenellä liivinsuojuksella ja vaihtopaidalla. Kotiin aion kylläkin soittaa kesken keikan ja kysyä miten menee, muuten yritän olla vapaalla. Ihan oikealla iltavapaalla!!

Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä.

Äidinvaisto on täällä!

Nyyhkytin yhtenä iltana itseäni uneen. Ajatukseni eksyivät jostain syystä niinkin kauheaan tilanteeseen, jossa rakas lapsemme olisi menehtynyt. Ajattelin, kuinka hirveää se olisi jos yhtäkkiä menettäisin miedän oman ihmisen taimen. Se olisi pakahduttavaa ja tukahduttaisi totaalisesti ajatuksen huomisesta ja elämän järkevyydestä. Möyrin näissä inhottavan ikävissä tunnelmissa koko illan, kuvittelin painajaismaisia hautajaisia, eikä uni ymmärrettävästi tullut silmiini millään. Kyyneleet sen sijaan virtasivat.

Ihmeellinen ja aiheeton pelko iski tajuntaani aivan puskista. Mikä minua oikein vaivasi?

Pohdin seuraavana aamuna, kuinka hassua se onkaan miten kiintymys on kasvanut niin mahtipontiseksi, että menettämisen pelko nostaa päätään näin voimakkaasti. Olen tuntenut lapseni vasta kuusi viikkoa ja rapiat päälle, mikä on sinänsä hyvin vähän. Tunteet sitä kohtaan ovat kuitenkin jo niin voimakkaat, että menettäminen tekisi hyvin kipeää.

Tulkitsin, että tuntemukseni olivat jotakin alkeisäidinvaistoa, primitiivistä tuskaa ja huolta, jotakin mikä vahvistaa entisestään kiintymyssuhdettamme. Ja varmasti niillä hormoneillakin on sormensa pelissä, mutta tämä tuntuu olevan jotenkin sisäänkoodattua toimintaa. Jotakin pysyvää. Äitiys on ehkä jotakin, mikä ei koskaan häviä kävi miten kävi.

Kun oikein pengoin, huomasin, että äidinvaisto on ollut aiemminkin hieman pienempänä muotona läsnä. Niinkin hassua kuin se on, se voi ilmetä vaikka vessassa rääpäleen pyllypesun aikana, jolloin suljen huolellisesti vessanpöntön kannen ettei se vahingossakaan putoa sinne. Olen myös miltei kuollut kauhusta, kun olen vahingossa vääntänyt pienen kättä vaihtaessani sen asentoa sylissä. Pienen terävä rääkäisy saa minut heti valmiustilaan, näppäilemään 112 puhelimeen ja kokemaan hirveitä tunnontuskia. Hyvä etten hädissäni tekohengitystä antanut.

Ja kai sekin on normaalia, että vieläkin vahtaan joskus öisin sitä, että pieni tosiaan hengittää, kun se on niin hiljaa. Tai että en meinaa millään luottaa itkuhälyttimeen, vaihdan sen paristoja aivan liian tiheään ja testailen vähän väliä toimiiko se. Ei se kuitenkaan hälytä, jos toinen rääkyy tai sattuu jotain.

Irrationaalista ja ylitseampuvaa, mutta minkä sille voi. Pientä on suojeltava.


Edellä mainitsemanani iltana nyyhkiessäni isäntä heräsi siihen. Kerroin hänelle huoleni, jolloin hän totesi, että jos joskus riiviölle käy jotain huonosti, on se sellaista mihin emme olisi voineetkaan koskaan valmistautua. Mutta sitä ei kannata murehtia, sillä tässä maailmassa ei ole mitään mitä me emme tekisi hänen puolestaan jos sen ennalta voisimme nähdä.

Näin se on. Äidin tehtävä on suojella ja valvoa kun toinen nukkuu. Näkyvältä ja näkymättömältä ikävältä.

"vapaailta"

ai ai AI! Hemmetti, mikä tämä on, sattuu niin perhanasti. Toista tidiä kuumottaa. Olo on kuin pahimmassa flunssakierteessä. Väsyttää ja kuume nousee. Syöttäminen tekee niin perhanan kipeää ja koko rintakehää särkee. Mitä mitä mitä?

Guugl, guugl, guugl.

Ahaa, ai rintatulehdus. Se tästä vielä puuttui. Hoitokeinoina lisäimetys tiheään kipeältä puolelta ja saakelin kipeän kohdan hieronta. Ihanaa.

Ja lepo.

Vinguin isännän apuun, sillä voimat katosivat tykkänään ihan yhtäkkiä muutamassa tunnissa. Loppuilta menikin huopaan kääriytyneenä, teetä juoden, keksiä mutustaen ja buranaa imeskellen sohvalla. Tehtäväni oli ainoastaan ipanan syöttäminen tunnin välein.

Ah mikä vapaailta. Kelpaa se tälläinenkin välillä, viis kuumeesta!!

Ajan hukkausta

Se oli elämäni nopein syyskuu. Ja totaalisin. Elokuunkaan viimeisistä viikoista minulla ei ole edes pienintäkään havaintoa.  Aika on mennyt hukkaan, mutta se ei ole todellakaan ollut ajanhukkausta.

Vauva tuli taloon ja kaikki muuttui. Ainakin ajantajuni. Aika on kulunut käsittämättömän nopeasti. Nyt ymmärrän niitä vanhempien puheita, joissa pikku kallet ja liisat olivat juuri vasta pieniä ja nyt jo muuttavat kotoa pois. Meidänkin ipana on jo kuusiviikkoinen, kohta kaksi kuukautta vanha, sitten puolivuotias ja sitä rataa. Kohta palaan takaisin töihin ja ipana pistetään tarhaan. Kamalaa.

Vauva-aika on tiettävästi lyhyt ja hetkestä täytyy pitää kiinni, nyt kun se on vielä läsnä. Omassa arjessamme kuukaudet vierivät nopeasti. En edes huomannut syyskuun alkaneen ennen kuin viimeinen päivä jo koitti. Viikoistakin on vaikeaa ptää lukua, päivistä puhumattakaan. Äskenhän oli vasta sunnuntai aamu ja nyt jo maanantai. Huh.

Ajan nopean sujahtamisen huomaa myös ihan päivittäin arjessa. Vauvan kanssa kulkiessa Vuorokausi on lyhyt aika (paitsi silloin kun se huutaa 24h). Aamulla herätyksen jälkeen aamupäivä sujahtaa päikkäreiden merkeissä, sitten päivällä hiemän äksöniä ja lisää päikkäreitä. Lopulta isäntä tulee töistä kotiin ja se tietää jo illan tuloa. Sitten nukutaan ja avot, taas on aamu.

Vuorokauden valuminen sormien lävitse aiheuttaa myös hieman ongelmia. Kun vauvan kanssa liikkuu, täytyy ajan hukkumiseen varautua.  Esimerkiksi neuvolaan lähtöön täytyy alkaa valmistautua jo montaa tuntia aiemmin että sinne ehtii. Äkkiseltään heräämiseen ja aamutoimiin varatut tunnit on kulutettu loppuun ja lähtöön on enää puoli tuntia aikaa. Kaikki kamat on pakkaamatta, lapsi syöttämättä ja vaippa vaihtamatta. Mihin hemmettiin se aika taas hävisi?

Tarkkailin tätä ajan hukkausta hieman ja totesin sen hukkuvan niinkin yksinkertaisiin asioihin, kuin vauvan  ihailemiseen, silittämiseen, tyynnyttelemiseen ja tietty syöttämiseen. Eniten aikaa kuluu pelkkään tuijottamiseen, siis oman lapsen. Sitä vain tuntuu olevansa Salvador Dalin valuvien kellojen kaltaisessa ympäristössä vauvaa katsellessa. Siinä tilassa aika venyy, hidastuu ja lopulta pysähtyy. Muu maailma suljetaan hetkeksi pois.

Tässä on hyvä olla nyt. Meidän molempien, ihan vain kahdestaan.

Suuorietoitunut

Tidirage on koetellut hermojamme jo tovin. Nyt siitä ollaan vihdoin saamassa niskalenkki.

Kun lapsi huutaa ja raivoaa, perustuu rauhan aakkoset siihen, että hoksaat mikä on ongelman ydin. Tämä on välillä hieman haasteellista, sillä vastassasi on sätkivä murmeli, joka ei puhu samaa kieltä. Se myös saattaa kiihtyä jo minuuteissa niin hysteeriseksi, että syyn alkujuuret tuppaavat häipyä näkymättömiin.

Siispä ryhdyin todenteolla isännän kanssa tonkimaan ongelman ydintä, kun tidirage taas jälleen kerran alkoi. Käärimme yhdessä hihamme ylös ja rupesimme tohtori Mengeleen lailla testaamaan (anteeksi rujo kielikuva) mikä olisi syynä. Se mikä auttaisi oli jo selvinnyt, se oli tuttipullo ja tutti, mutta syy käytökseen puuttui.

Rakas lapsemme oli päässyt jo siihen pisteeseen ilmiössään, että huuto alkoi kun lasta kallistettiin kohti rintaa. Siis ihan vain makuuasento sai sen raivoamaan. Niinpä minä ja isäntä kallistelimme sitä pikin iltaa eri asteisissa kulmissa ja yritimme selvittää syytä. Ei auttanut.

Koetin tuskaisena vaihtaa seuraavaksi imetysasentoa käyden läpi miltei kaikki tuntemani asennot ja asanat. Ei auttanut.

Seuraavaksi etsimme vihjettä siitä, josko äidin syli olisi ollut syypää, siis jonkinlainen antiäitireaktio, teini-iän esiaste. Lasta syötettiin isän sylistä äidin rinnalla (mielenkiintoinen asento btw). Ei auttanut.

Vaihdoin puolta. Ei auttanut.
Röyhtäytin välissä, alussa ja lopussa. Ei auttanut.
Kävelin ja syötin. Ei auttanut.
Syötin eri huoneessa, puhumatta, keskustellen, laulaen, viileässä, lämpimässä, yksin, seurassa. Ei auttanut!!!

Lopulta tuumasin, että hei. Ehkä se ei haluakaan syödä. Tadaa, auttoi!

Lapsi hiljeni. Sillä ei siis ollutkaan nälkä, vaikka se hamuili koko ajan kuin kameli. Mutta mikä olikaan ongelman ydin ja mitä sitten tehdä raivoksi yltyvälle hamuilulle?

Tulkitsin hamuilu johtuvan siitä, että pienellämme on pakko olla jotakin kokoajan suussa, jotta se on rauhallinen. Se saattaa tuijotella tai tehdä unta aivan tyynenä jos sillä vain on jotakin suussaan. Suu onkin ymmärtääkseni pienen lapsen tärkein väline tutkia maailmaa ja kokea asioita, ennen kaikkea turvaa. Käytännössä se toistaiseksi yhtä, kuin sen koko olemus ja minäkokemus. Sen siis täytyy myös olla eheä eli tutilla tms. täytetty.

Varmistin teoriani vielä neuvolassa, josta sain täyden tuen. Neuvolatäti jopa hämmästeli perinpohjaista analyysiäni aiheesta. Totesimme, että lapseni on vahvasti suuorientoitunut (oma termini asialle) ja se tarve tulee tyydyttää keinolla millä hyvänsä. Tuttipullo toimii siksi, että sieltä tulee maitoa hitaimmalla vaihteella niin hiljaa, että imu ja nälkä tyydyttyvät samalla kertaa. Pieni viihtyykin pullo suussaan yli tunnin illalla. Tutti, eli tulppa kuten itse sitä kutsun, toimii samalla periaatteella. Kun suulla on jotain tekemistä, on skidi onnellinen. Rinta taasen ei toimi, koska sieltä siuhkuaa maitoa yli tarpeen.

Suuorientoituneisuus on todennäköisesti vain vaihe, joka menee ohi kun kädet tulevat mukaan kuvaan. Pikkuisen maailma siis laajentuu omasta suusta käsiksi, lopulta jaloiksi ja koko kehon kuva eheytyy. Siihen asti on pärjättävä tulpalla ja iltapullosyötöillä.

Tidiragea ei enää haluta tähän taloon!!

Mitä jos ei vaan halua?

Reippaan kuukauden vanhan lapsen äitinä olen toiminut maitokoneena jo riittävän monta päivää pohtiakseni omaa imetystäni, sen aikaa ja paikkaa omassa vanhemmuuden suorittamisessani.

Tarkoitan tällä suorittamisella nimen omaa syöttämisen suorittamista, sekä vanhemmuuden suorittamista ylipäätään, minkä luulen muutamien muidenkin äitien kuittaavan tässä yhteiskunnassa.

Vanhemmuuttahan suoritetaan. Sitä suoritetaan niiden normien siivittämänä, kuten oletetaan muidenkin sitä tekevän. Kaikki kasvatusoppaat, omat vanhemmat, appivanhemmat, sukulaiset, ystävät ja muut ihanneäidit työstävät omilla tahoillaan ideaalivanhemmuutta. Tätä heijastetta sitten kukin tuppaa matkimaan ja soveltamaan omilla tahoillaan. Itseensä pitäisi äitinä aina luottaa, mutta kuka sitä koskaan kehtaa sataprosenttisesti? Vertailtua tulee pakostikin.

Koko vanhemmuuden suorittaminen jakautuu pienempiin osiin, joista yksi on imettäminen. Tässä kohdin astuvat kehiin yleiset neuvot imetyksen sopivasta ja mallikkaasta kestosta: WHO:n mukaan ainakin 2 vuotta, suomi suosittelee yhtä vuotta, anoppini on samalla linjalla ja oma äitini suosittelee sitä niin kauan kuin jaksat ja pää ei hajoa.

Itse katson asiaa päivä kerrallaan. En nimittäin pidä imetyksestä, maidon lentämisestä ja märistä paidoista yms. Imetys ei mielestäni tuo minua lähemmäs lastani, mikä on myös yleinen puolustusargumentti, sillä lapsi roikkuu hihassa kiinni päivästä toiseen anyway. En myöskään piittaa vastustuskykykeskustelusta, kas tässä taas puolustuslauselma, sillä itseäni on imetetty vain muutama kuukausi. Ensimmäisen kerran sairastuin vasta kouluun mennessäni.

Kuulunkin niihin, jotka antavat lapsellensa vastiketta, jos tississä roikkuminen alkaa mättämään. Sitä paitsi saahan isäntäkin tällöin osallistua jälkikasvunsa ruokintaan. Mikä on mielsetäni superpositiivista!

Anoppini on asiasta erimieltä. Tottakai hyvä äiti imettää pitkään eikä nyt noin pienelle voi antaa pullosta, saati vastiketta!! Pumppaanhan edes omaani talteen jos pulloa käytän?

En välttämättä. Voipi olla että tissiasiat jäävät vakitusesti kohta unholaan, ellei neuvolatäti keksi kohta jotain. En nimittäin kestä kokoajan pahenevia tidirageja. Karmaisevat raivarit tulevat nykyään kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ja kestävät koko ajan pidempään. Vaihtoehdot ovat tällöin joko huudattaminen ja ruuan saamattomuus tai pullo ja hiljainen kylläisyys.

Harmi vain, että rintaruokinnan lopettamiseen näyttää tässä yhteiskunnassa tarvittavan pätevä syy tai hankaluus, kuten se että maitoa ei vain tule tarpeeksi. Ympärillä olevilla rintaruokinnan käytänteiden moraalisille tarkkailijoille ei vain riitä lopettamisen syyksi se, että ei halua tai pidä siitä.

Mutta onneksi minullakin on arvostelijoille kohta hyvä tekosyy pulloruokinnan varalle: lapseni raivoaa tissillä niin, ettei saa syödyksi ja kuolee tätä myöten nälkään jos en anna pullosta. Kelpaako?

Oona Onnellinen

 

Tyttäremme sai nimenanossa itselleen nimen Oona. Nimi oli jo pienen hahmottelun perusteella olemassa sairaalasta lähtien, tosin muutaman erihyvän vaihtoehdon rinnalla. Oona valikoitui kuitenkin siksi, että little miss sunshine on vaan niin hymyileväinen tyttö, Oona Onnellinen.

Paikalla nimiäisissä olivat lähimmät sukulaiset ja  kummit, vaikkei kyseessä ollutkaan perinteinen kristillinen dippausjuhla. Juhlan kristillisestä hengestä käytiin kuitenkin viimeiseen hengenvetoon kädenvääntöä. Isännän suku on hyvin uskovainen. Tämä ei näy päällepäin mutta pulpahtelee silloin tällöin, viimeksi meidän häissä, esille. Häät menivät epäkristillisesti tuomarin vihkiessä. Juhlissa sitten anoppini kuiskaili minulle, että sitten tulevan lapsen nimi annetakoon kastetilaisuudessa, tai muuten...

Hänen kunnioitettava tahtonsa ei mennyt lävitse. Kova kovaa vastaan vänkäsimme ja perustelimme hälle viimeiseen asti, että kristillisyys jääkööt pois tästä nimenannosta ja tyttö valitkoon itse isona mihin uskontokuntaan haluaa kuulua, jos haluaa. 

Ja ei, meillä ei ole mitään kristillisyyttä vastaan, emme vain itse pidä sitä merkityksellisenä nimen antamisen kannalta.

Asiasta väännettiin kuitenkin viimeiseen asti ja tunnelma meinasi kääntyä ikäväksi. Anoppirakkaani kyseli vielä viikkoa ennen papin perään, jos se nyt kuitekin saisi tulla paikalle, edes käymään, edes siunaamaan lapsen. Ei, ei, ei. Usko jo!

Lopulta hän tyytyi mutisemaan, että jos pappi ei lasta saa siunata, niin hän sen tekee itse. Tehköön, vaikka kuinka monta kertaa jos se lohduttaa. Kyllä lapselle saa kuka tahansa toivottaa onnea ja menestystä elämäänsä, vaikka sitten rukoillen. Itse toivon tämän tapahtuvan ilman sen kummempia apureita ja välikäsiä. 

Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta pääpointti on, että toisten arvomaailmaa on kunnioitettava, oli se kristillinen, taolainen, ortodoksinen tai kirkkoon kuulumaton. Toisten rampeille ei mennä skeittaamaan!

Lapsettomasta lapselliseksi

Lapsen hankinta ei kohdallamme ollut läpihuutojuttu. Ympärillämme olevilla pariskunnilla tuntui samaan aikaan napsahtavan punaisia viivoja tikkuihin välillä ihan vahingossakin. Meillä taas lasta tehtiin. Kirjaimellisesti.

Nyt lapsellisena, lapsettomuuden tai lapsenteon haasteellisuuden tilasta toiseen siirtyneenä on välillä vaikea muistaa mitä se oli, kun kahden viivan kansalaisuus oli vielä haave, haaste ja tuska. Muistan kyllä sen, että olisin maksanut miljoonia sille, joka olisi voinut kertoa sen tarkan ajankohdan ja päivämäärän, koska piina loppuu, haaveet muuttuvat todeksi, tai sen tuleeko sitä hetkeä ollenkaan koskaan edes vastaan.

Tietämättömyys toi ainakin omalla kohdallani tuskan hien otsalle. Lapsen hankkiminen, tai saaminen, kuten jotkut sitä haluavat korjata, oli ensimmäinen asia elämässäni mihin ei voinut vaikuttaa. Tällöin oli aika, jolloin toivoin lähipiirini lapsi-ihmisten pitävän pienempää meteliä perheensä onnesta, raskaaksi tulleiden ystävieni hiljenevän hetkeksi ja jopa tuntemattomien vaunujenlykkijäiden kaartavan minut kaukaa.

Nyt kuikuilenkin vaippakasan keskeltä täysin ymmyrkäisenä ja hämmennyksissä, kun tuttavapiirissäni on neljä pariskuntaa, jotka koettavat saada lasta. Muutama on koettanut ja pari vuotta, toiset miltei vuoden, eräs pariskunta ties kuinka kauan. Hedelmällisyysklinikatkin vilisevät jo puheissa. Ilmassa leijuu muutaman osalta jo pienoinen paniikki, aika on käymässä vähiin.

Heidän kesken lapsellisena olo tuntuu vääryydeltä, epäreilulta etuoikeudelta. En halua hehkuttaa onnea, joka on toiselta pois. Olenkin huomannut, että haikaran päädyttyä meidän perheeseen, ovat nämä pariskunnat hiipanneet taka-alalle. Aiemmin, ollessani raskaana, vaihdoimme leikkimielisesti "vinkkejä" siitä, miten raskaaksi hankkiudutaan. Nyt meidän osalta tämä tarina on saanut loppunsa ja konkretisoitunut, ovat he jääneet vielä pysäkille odottamaan. Katkeruuteen tai ahdistukseen sekä välien kylmenemiseen on enää vain muutaman millimetrin matka. Se on ymmärrettävää ja sallittakoon.

Lapsen hankinnassa mikään ei ole reilua, eikä kukaan voi ohittaa jonossa. Siihen tarvitaan biologian lisäksi myös puhdasta tuuria. Meillä kävi säkä ja jos sitä voisi pullottaa, laittaisin sitä heti muutaman kappaleen talteen heitä varten.

Babytalk

Kun kotimme ovista marssii sisään onnittelevaa populaa jo viidettä viikkoa putkeen, olen valmis kertomaan autuaasti vauvaelämästäni. Kertaan kuulaisesti ne samat ainaiset stoorit aina uusille kasvoille. Synnytykset, supistukset, vauvanhoito ja kommellukset, kaikki nämä tulevat automaationa suustani.

Toistaessani samaa tarinaa kuudetta kertaa saman viikon sisällä, tuntuu siltä, että levy olisi jäänyt pahasti pyörimään. Nimesinkin ilmiön babytalkiksi. Tämä kumpuaa inttiin verrattavasta tilastani, jossa vauva pyörii mielessäni 24/7 ja on ainoi asia mitä elämässäni tällä hetkellä tapahtuu. Ei ihme, sillä vauva on kanssani läsnä fyysisesti ja henkisesti tiukasti tunnista toiseen. En ehdi edes lukea aina hesaria, kun jotakin pitää jo puuhata sen kanssa. Ei siis ole kovinkaan kumma jos jutun aiheet rajautuvat kakasta pulautukseen.

Huomaan kauhukseni että olen nykyään todella kiinnostavaa puheseuraa. Minulla ei enää ole muuta kuin baby, mistä puhua. Jatkuvasti. Koko ajan.

Tämä vieraiden ilmaantuessa lumivyöryefektinä kiihtyvä puhatyyli vain yltyy, jos joku kysyy rakkaasta vauvastani jotakin. Tuntuu siltä, että vauvan saavuttua vieraille ei riitä enää mitään muuta "järkevää" puhuttavaa, kuin oman tytön himmeät päivän saavutukset. 10 vaippaa ja yksi oksu. En vain pysty puhumaan enää mitään henkeviä tai maallisia, kuten tulevista presidenttiehdokkaista tahi Kreikan tilanteesta.

Vieraiden lähdettyä huomaan kauhukseni, etten kysynyt tunnin aikana laisinkaan heidän kuulumisiaan. Olen vain onnellisenä höpissyt omaa loppumatonta monologiani. Auts, ei siis pahalla, mutta nämä aivoni ovat kertakaikkisen mössööntyneet.

Varsinkin lapsettomille pariskunnille tämä on hieman kiusallista. Etenkin, jos yllätän itseni kertaamasta synnytystä hieman liian tarkkaan, saan osakseni valkoisia naamoja ja häkeltyneitä katseita. Sori, ei ollut tarkoitus pidentää lapsenhankintaanne.

Tästä lähtien yritänkin, edes joka viidennen keskustelun aloituksen suunnata johonkin muuhun kuin ihanaan ipanaani. Tämä voi olla hieman vaikeaa, sillä ipana itse tuntuu myös pitävän huolen siitä, että tarpeen tullessa se rääkäisee kovaa jos huomiota ei tipu.....

Vieraalta planeetalta

Kotimme on viimeisten viikkojen aikana täyttynyt vieraista. Niitä on tullut sisään ovista ja ikkunoista, niin paljon, että on pitänyt pitää vierasvapaita päiviä, jotta päivärutiineista saisi tolkkua. Onnitteluita on myös satanut naamatusten, puhelimitse, kortein, kukkasin ja kaverien kertomana.

Huomiosta häiriintyneenä hullaantuneena olen joutunut mm. laittamaan puhelimeni äänettömälle joksikin aikaa. Siis viimeisen kuukauden ajaksi. En uskalla vieläkään laittaa sitä päälle sillä tekstiviestejä ja puheluita satelee päivittäin. Iiihanat isovanhemmat ja ystäväni ne siellä kilkuttelevat, osa monesti päivässä, ja vaativat saada viimehetken speksejä: miten menee, miltä tuntuu olla ekat päivät yksin kotona, miltä äitiys nyt tuntuu, miten vauva voi, onko kasvanut?

Hyvin menee, kiitos edelleen samaa rataa päivästä toiseen, äitinä on ihan mukavaa ja vauva ei ole kasvanut kuin muutaman hätäisen sentin, mutta kas kysykäähän olenko minä kaventunut!?

Huomion keskipisteenä on ihan kiva olla, mutta vieraat ja kysymystulva on ehtymätön. Ensimmäisten kahden viikon jälkeen pidimme muutaman päivän vierastauon. Ei ketään kylään. Tästä innostuneena jouduimme vain ojasta allikkoon ja tajuamattamme siirsimme vain vääjäämätönät. Seuraavalla viikolla ihmisiä tulvikin kahta kauheammin, osa tuli kahdesti saman viikon aikana, osa päivistä oli jopa tuplabuukattuja.

Emme millään meinanneet ehtiä tutustua omaan vauvaamme, kun ovikello vain soi ja soi ja soi. Hankalinta tuttava-aallossa oli se, että teki mieli sanoa kaikille, että tulkaa päiväsaikaan, kun vauva nukkuu, sillä en jaksa istua sohvalla tissi rimpuilevan ipanan suussa ja yrittää puhella henkeviä.

(Niin, ja jos tulette, tuokaa omat pullat, sillä emme ehdi käydä edes itsemme takia kaupassa.)
 
Tietenkään tämä ei toiminut. Ihmiset ovat päiväsaikaan töissä ja pääsevat kylään vasta kuuden aikaan. Jolloin me tietenkin valmistauduimme uupuneina yöpuulle. Yllättävää kyllä osa vieraista ymmärsi lähteä, kun mustat silmänalusemme vain tummenivat iltaa kohden. Muutama viihtyi kuitenkin luoname niin pitkään, että jouduimme miltei niskapersotteella heittämään heidät ystävällisesti hymyillen kotiinsa. Ihanaa että kävitte, mutta voisitteko mitenkän jo poistua, en jaksa enää jutella...

Kun ensimmäinen ja toinen vierastaalto, eli ensin sukulaiset sitten ystävät ja tutut, oli hoidettu pois alta alkoi kolmas aalto. Tämä meinasi, että kaikki alkoivat lähetellä kutsuja tulla kylään.

Tulkaahan kylään päiväsaikaan? Ei kiitos, harjoittelemme ensin edes neuvolaan menoa.
Tulkaa meille syömään, vaikka ensi lauantaina klo seitsemän illalla? No ei kiitos tällä kertaa, en usko että voin rauhassa istua pöydässä ilman, että rintavarustukseni on osa kattausta.
Tulkaa sitten edes rapujuhliin mökillemme 20 muun vieraan kanssa? NO EI KIITOS.

Ihanat vieraat, ihanat ystävät, ihana että joku muistaa. Mutta huh, olen aivan poikki! Aikalisä!!

Perinteitä perinteistä

Nimiäiset lähestyvät. Ei siis kirkolliset kastajaiset, vaan maalliset pakanajuhlat.

Toinen meistä ei kuulu kirkkoon ja toinenkin empii. Siksi tulevaa sukupolvea ei kasteta. Mutta mitä sitä enempää perustelemaan, jokaisella on valinnan vapaus, oikeus ja oma tahto.

Mutta voi kiesus niitä juhlia ja niihin piiloutuvaa perinteiden savottaa. Nimiäiset aiheuttavat enemmän kismaa kuin odotin. Pandoran lipas on alkanut pikku hiljaa raottua mitä lähemmäksi juhlat tulevat. Ongelmat eivät sunkaan ole minun ja Isännän virittämiä vaan ylläri ylläri suku pistää taas hanttiin.

Kismoja lentelee ovista ja ikkunoista. Yksi niistä on itse pitopaikka. Nimiäsjuhlat pidetään vanhempieni kotona. Perus kerrostaloasunnossa. Vaihtoehtona olisi isännän puolen molempien vanhempien kodit, jotka ovat suorastaan linnoja verrattuna lapsuuden kotiini. Syy valintaan oli se, että hääjuhlamme oli rakkaan anopin luona. Nyt on äitini vuoro hössöttää.

Paikan valinta ei kuitenkaan suju mutkitta. Anoppi purnaa, miksi hänen kotiaan ei taas valittu. Olisi kuulemma sopinut perinteisiin kun häätkin olivat jo hänen luonaan. Hän oli jo sitäpaitsi ahtinyt ostaa uuden olohuoneen pöydän ja tuolitkin ristiäisiä (prkl nimiäisiä) varten. Appeni puolestaan haluaa myös juhlat kotiinsa. Heillä kuulemma olisi vielä enemmän tilaa tarjota. VArsinkin enemmän kuin lapsuuden kodissani.

Huokaus. Ei kiitos, kiitos ja ei. Teemme toisin, paikka on jo päätetty, piste. Älkää valitko puolestamme, osaamme ihan itse.

Tarjoilustakin väännetään kättä. Äidilläni on etuajo-oikeus, sillä hän toimii emäntänä. Äitini pyysi isännän puolen suvun naisilta leipomisapua. Anopilta kakkua ja appiukon uudelta naisystävältä suolaista piirakkaa, kasvista kenties. Anoppi rynnisti oitis Stokkalle, lempiputiikkiinsa, ja valitsi saman kakun kuin häissämme oli. Pitäähän nimiäisissä jotakin romanttista perinnettä olla ja yhtäläisyyttä nuoren parin häihin.

Wtf, häihin? Tämä on eri juhla, eri henkilölle, eri teemalla. Sitäpaitsi ilmeisen yliromantisoitu hääkakkumme oli heräteostos, vailla tuntien maistelukokeiluja ja harkintaa. En siis koe mitään tunnesiteitä kakkuumme, tuskin muistan mikä se oli. Mutta samapa tuo, kai sama kakku kelpaa uudelleen vieraille...

Suolaisen piirakan kohdalla törmäsimme piilossa kyteneisiin tuntemuksiin. Appeni vaimoke kieltäytyi piirakan teosta ja haluaa tehdä juhliin pullakranssin, jonka keskellä on keksejä. Ei siis sitä mitä pöytään tarvitaan, vaan sitä mitä suvun edesmennyt mummo on aina tuonut tarjoille kaikkiin juhliin. Hänen muistolleen siis. Ja syyksi vaimoke tokaisi, että pitäähän juhlissa nyt herranjumala edes jotain perinteistä olla!


Appiukkoni puolella kytee selvästi angsti nimiäisiä kohtaan. Ne ovat liian moderni juhla heille. Tämä purkautuu ulos sitten kiukutteluna, kapinana ja pullakranssina. Ei millään pahalla, mutta kuka tänä päivänä edes syö pullaa, kranssista, ja mitkä ihmeet pikkuleivät siinä keskellä? Tuskin mummo nousee haudastaan jos sitä ei tänä vuonna tarjotakaan. No, teen piirakan itse, tuokoot mitä huvittaa.

Homma meinasi jatkua samalla sävelellä koskien kastepukua. Tottakai sillä pitkää perinteinen kastepuku olla, pääsi lipsahtamaan isäni suusta. Onneksi tämä perinne katkesi nopeasti, sillä sukumme perinteinen pitsiunelma seikkaili jossain isoisäni siskolla Oulussa eikä hän halunnut sitä toimittaa. Oli kuulemma hänen lastenlastenlastensa mekko, ei enää meidän käytettävissä.

Hyvä niin. Kastemekko on kristillinen enkä halua astua kenenkään kirkollisen varpaille käyttämällä sitä edes symbolisesti nimiäisissä. Kyllä meiltä löytyy anyway omiakin kolttuja kotoa. Olen kuitenkin satavarma, että tähän mekkoasiaan palataan vielä uudelleen isännän suvun puolelta. Täytyy kaiketi nostaa puolustusjärjestelmän hälytystasoa jo valmiiksi. Salettiin nimiäispäivänä ilmestyy yllätyshörhelö jostain kulman takaa.


Perinteet ovat ihan mukavia, mutta pitääkö ne ottaa väkisin, tahtomattakin mukaan? Entä jos haluan perustaa uuden perinteen, ihan ikioman, vaikka nimiäisten muodossa? Eikö saa tehdä näin, pitääkö aina mennä ja tanssahdella suvun harppujen mukaan? Miksi näistä asioista ei voi neuvotella järjen äänellä, vaan aina pitää ryhtyä teutaroimaan välittömästi?

Puuh. Kaikki hyvin, kunhan lapsemme saa vain sen nimensä, mikä näissä juhlissa aluperin on koko pointti. Sen lisäksi tuokaa vaikka kymmene pullakranssia, syön ne sitten yksin, vaikka en pullasta yhtään välitä.

Näköisyyksiä

Kun vauva tuli taloon, rupesivat sukulaiset innolla etsimään uudesta tuttavuudesta näköisyyksiä. Tyttäremme sai heti kättelyssä kuulla olevansa isänsä näköinen erityisesti nenän seudulta. Seuraavaksi bongattiin isän silmät ja kaverit tirskuivat, että ei ainakaan isästä ole tämän tapauksen kohdalla epäilystä.

Oman sukuni puolisko puolestaan löysi vauvasta milloin isoisää, milloin kutakin. Erityisesti kukin vierailija löysi aina omaa itseään. Tukka oli ehdottomasti meidän puolen suvulta, vähintäänkin isoäidiltä ja äidiltäni peräisin, ja jopa sinisten silmien arveltiin muuttuvan ruskeiksi, kuten meidän suvussa on tapana. Itsekin jopa havhduin syöttäessni pientä, sen näyttävän aivan äidiltäni (mistä seurasi jokseenkin omituinen olo: syötän tässä äitini miniversiota).

Kun kerroin näistä löydetyistä piirteistä isännän puolen sukulaisille, vastattiin haasteeseen välittömästi. Ei ne hiukset olekaan teiltä peräisin, vaan isäntähän on pienestä pitäen omannut tuollaiset hiukset, vastasi anoppi. Itseasiassa häneltä ne olivat kuulemma pojalleenkin aluperin tulleet. Samoin kaikki muutkin ruuminosat olivat pikkuisellamme kuulemma just niikuin isäntä pienenä. Aivan samoja piirteitä, heidän puoleltahan ne geeneissä tulivat, ei suinkaan meiltä.

Vertailutaistosta suorastaan kyrsiintyneenä tarkastelin tulokastamme tiukalla silmällä. Se näytti minusta aivan uudelta koktailita. Sehän on sekoitus minua ja isäntää, josta on muotoutunut aivan omanlaisensa uniikki yksikkö. Sen nenästä ja hiuksista sun muista puolet ovat minua ja puolet isäntää, ei mikään pelkästään jompaa kumpaa.

Sitä paitsi en kertakaikkiaan nähnyt vauvassa mitään minun omaani. En vaikka kuinka tuijotin. Kyselin isännältä, että onko sillä minun huulet? entä korvat? entä öh jalat? tai vaikka napa? Eikö edes jotain minun omaani. Jos isästä ei ollut epäilystäkään, heräsi itselleni epäilys äidistä. Miksei se näytä minulta?

Tuskaisena kerroin tuntemuksistani isälleni, joka käski oitis kaivaa oman vauvakirjani esille. Isäni sanoi, että heti kun hän oli nähnyt tyttäremme tuli hänelle mieleen jotakin tuttua. Hän oli nähnyt tämän vauvan aiemminkin.

Kaivoin vauvakirjani ja käänsin esiin sivun, jossa olen isäni sylissä muutaman viikon ikäisenä. Kirja meinasi pudota kädestäni, sillä en todellakaan osannut sanoa, oliko kuvassa minä vai meidän little miss sunshine. Jokaisessa kuvassa olisi yhtä hyvin voinut olla 27 vuotta sitten syntynyt minä tai muutama viikko sitten syntynyt tyttölapsemme.

Äidistä ei enää ollut epäilystäkään.

1984

2011

Yödilemma

Sen lisäksi, että metsästelen pitkin yöt kadonnaite liivinsuojuksiani ja taistelen maitotulvaa vastaan, poden toisenlaista yödilemmaa. Vaippakauhua.

Little miss sunshinenemme muuttuu yöaikaan monsteriksi. Pitkin päivää hymyilevä tyttömme kääntää illan tullen jekyllhydensa ikävämmän puolen esiin.

Ilta alkaa kello puoli kahdeksan aina pienellä raivarilla, jota seuraa valheelliseen mukavuudentunteeseen tuudittava 3-4 tunnin unipätkä. Tässä vaiheessa vanhemmat juhlistavat onnellisen naiivisti jälkikasvunsa onnistunutta nukuttamista ja tuudittavat itsensä uneen katselemalla turhakkeita televisiosta. He eivät vain arvaa, että jokainen tv:n käytetty sekunti kannattaisi säästä nukkumiseen, sillä kohta alkaa Se Yöaika.

Kahdeltatoista mini herää ja syö. Ja nukahtaa kuin tukki. Kahdelta se herää taas ja ihana kuvio toistuisi, ellei yödilemma, vaipanvaihto, astuisi kuvioon. Heti kun vaipan todetaan olevan vaihtovalmis, alkavat ongelmat.

Vaipanvaihtoa seuraa aina herääminen, totaalinen sellainen. Kun täysin hereillä olevaa ipanaa yrittää syöttää kello 2-3 yöllä, on itse väsynyt ja ipana kiukkuinen eikä taatusti nukkuvainen. Syöminen ei häntä enää väsytä vaan kiukku kasvaa. Samalla maha täyttyy ilmasta ja raivo yltyy. Tästä taas seuraa lisää turhautumisen kasauumista molemmille osapuolille.

Kun kaikki syöttöyritykset ja röyhtäytykset on käyty läpi seuraa vimmattu asunnon ympäri ravaaminen. Lasta yritetään nukuttaa kävelemällä. Ja asennon vaihdolla ja pimeässä ja taas röyhtäyttämällä. Lopulta muutaman tunnin jälkeen ipana hyytyy hieman ja lähestytään pistettä jossa sen voisi laskea omalle sängylle nukkumaan. Tällöin iskee hikka. Ja taas kävellään ympyrää.

Vihdoin jommalla kummalla vanhemmista menee hermo ja ipana otetaan väliin nukkumaan. Tästä vasta vauhti kiihtyy. Tyttö polkee ilmaa ja kitisee välissämme aina ihanaan aamu kahdeksaan asti, jolloin on noustava viemään koira ulos. Yön saldo on nukkumista kahteen asti, jonka jälkeen puolihorrosta ja täysin hereilläoloa aina aamuun asti.

Ongelma on pahin, jos vaipanvaihto pitää tehdä jo alkuyöstä, silloin kukaan ei enää nuku koko yönä. Niinpä väliaikaisratkaisuna olemme käyttäneen vaipanvahtamattomuutta. Kakat olkoot siellä vaikka viiteen asti, jos kummempia kitinöitä ei esiinny. Ja kyllä, meillä ei puhuta yöaikaan lapselle, ei leikitetä, ei ole valoja ja kaikki tehdään muutenkin niin smoothisti kun voi.

Näyttääkin siltä, että ipana vain diggailee vaipanvaihdosta siihen malliin, että kokee tehtäväkseen herätä täysin ja ottaa hetkestä kaikki ilo irti. Oli päivä tai yö.

Vaatekaappidilemma

Jo odotusaikana kohtasin kimurantin dilemman vaatekaappini sisällön kanssa. Sitä mukaa kun vanhat vaatteet jäivät pieniksi uusia ulottuvuuksia kurkottelevan kehoni tieltä, piti uusille kummallisille räteille raivata tilaa rakkaasta vaatekaapista.

Vaatekaappini valtasi yllättäen ei niin omantyyliseni vaatteet, jotka hävisivät niin määrässä kuin laadussakin "vanhoille" omille vaatteilleni. Tilalle tulivat kerrankin vaatteet, joissa käytännöllisyys vei voiton ulkonäöstä. (Kyllä isini oli kerrankin ylpeä tyttärestään). Paidat vaihtuivat tilaviksi, housut venyviksi ja sukat jäivät pölyttymään kaapin pohjalle. Myös alusvaatteet kokivat mullistukset. Rintsikoita jatkettiin jatkokappaleilla ja alushousut, no, laajenivat.

Hyvästellessäni lievästi sanottuna kireähköjä pillifarkkujani ja soluttaessani uusia mamastretchejä joukkoon, mutisin samalla farkuilleni lohduttavaa mantraa siitä, että kyllä ensi syksynä vielä nähdään. Jätin hyllyn myös muutaman henkireiän mamavaatteiden rinnalle. Jotenkin muutama kireähkö paita piristi isojen horisontaalisesti haastavien säkkien rinnalla.

Vaatekaappi oli koko kesän kaaoksessa. Hyllyillä notkui vaatteita, jotka eivät enää mahtuneet päälleni, mutta joita säilöin henkireikänä empiretyylisten äitiysvaatteiden vierellä. Loppukesästä päälleni ei mahtunut enää kuin kahdet mamahousut ja kolme paitaa, joita kierrätin epätoivoisesti päivästä toiseen.

Nyt vihdoin lehtien kellastuessa palasin uteliaana vaatekaapilleni. Pengoin äitiysvaatteet hyllyiltä tilaa viemästä ja kasasin kesävaatteet säilöttäväksi. Toivonrikkaana tongin myös keväällä pois pakkaamani normivaatteet esille ja hypistelin tavallisia farkkujani. Pikaisen mittauksen jälkeen totesin, että en kuitenkaan edes uskalla koettaa niitä vielä päälleni, ehkä kuukauden päästä. Mamafarkut kelvatkoon siis vielä hetken.

Masentuneena huomasin pakkaavani myös ison osan omista vaatteistani vielä hetkeksi säilöön. Vaatekaappiini oli näet muuttanut uusi vaatekerta. Imetysvaatteet. Normipaitani ovat sangen ihania, mutta eivät mitenkään imetykseen sopivia. En millään halua kääriä koko ylätorsoani paljaaksi jossain kaupungilla, vaan tarvitsen salaluukullisia paitoja. Ja napitettavia paitoja. Ja avokauluksisia paitoja.

Siispä vaatekaappini hyllyt pursuavat taas jotakin, joka on näppärää imetyksessä, mutta ei minun tyylistäni. Lapsiperheen ainainen kirous, käytännöllisyys, vie omistani voiton, mutta onneksi voin sentään pukea ees taas pikkulikkaa, jonka vaatekaappi pursuaa uhkaavasti pieneksi jääviä ihanuuksia..

you´ve been a bad bad tidi

Kotimme pursuaa maito- ja imetysoppaita, vauvaopasta, lastenkasvatuskirjaa ja ties mitä neuvoa-antavaa kirjasta. Oli opas tuttelin tukema tai synnytyssairaalan puolueeton Vauvamatkalla opas, on sisältö aina sama; imetys on jees, kokeile edes. Moderneimmat oppaista ohjeistavat onneksi kuitenkin, että jos tämä ei suju, voi pulloruokintaan vaihtaa ilman huonoa omatuntoa. Ei se lapsi siihen kuole.

Meillä ollaan vielä vaiheessa täysimetys, mutta varsin ongelmallisessa sellaisessa. Pulloruokinta siintää onnen auvoisena viheriönä aidan toisella puolen. Jaksaminen meinaa loppua, sillä little miss sunshinestä on tullut little miss tidirage.

Imetys ei ota onnistuakseen, sillä maitoa tursuaa liikaa ja liian kovaa. Tästä seuraa vauvan hillitön tidirage. Se puree riehuu, kiljuu, kynsii, hakkaa ja komentaa rintaa. Alistusyritykset ovat koomisia, paitsi yöaikaan, jolloin raivo kasvaa eksponentiaalisesti.

Pienelle raasulle tulee myös tukehtumisreaktioita, hillitöntä oksentelua (ei siis puklaus vaan huutolaatta) ja mielettömiä mahavaivoja. Ja näistä seuraa siis kausaalisuhteen mukaisesti unettomuutta vanhemmille. ZZzZzzzZZ..

Puhumattakaan niistä ongelmista, jotka koskevat itse äitiä, joka omistaa vuotavat maitokoneet. Maitoa lentää heti, kun liivisuojus ei ole paikoillaan. Varsinkin yöaikaan ovat kaikki peitot ja yöpuvut maidossa jos ei pidä liivejä ja haudo rintavarustustaan kosteissa suojissa (mikä tietenkin on ehdottoman kielletty). Aamulla ne haisevat pilaantuneelle piimälle ja pyykkikaaos on valmis.

Mitkään oppaista eivät tähän pulmaan auta. Oppaissa mainitaan kyllä runsas maidon tulo, mutta ohjeena on pumptaa ylimääräiset pois. Lisävirkkeessä kuitenkin todetaan, että liika pumppaaminen ei sovi liikamaitoisille. Se siitä siis. Tiheät imetyksetkin kuulemma auttavat, mutta eikö se ole sama asia kuin pumppaus? Lisäksi neuvotaan imettämään vastamäkeen, mutta kukaan ei avaa kyseistä termiä! Prkl, hemmetin hyviä neuvoja!!

Netistä löytää tietoa suihkutissisyydestä, mutta ei sekään oikein johda mihinkään. Ainut konkreettinen vinkki on että suihkuavan rintavarustuksen saa kuriin nipistämällä. Toimii, mutta vain muutaman sekunnin. Juuri sen ajan, että ehtii juosta lasta jalasta roikuttaen lähimmän liivisuojuksen luo (koska edellinen hukkui syötön aikana jonnekin).

Ongelman ratkomisessa onkin täytynyt olla omatoiminen. Oman kekseliäisyyden ja puskaradion aktiivisen hyödyntämisen jälkeen olen löytänyt imukykyiset liivisuojat, maidonkerääjän ja väliröyhtäytykset. Myös neuvolatäti kantoi kortensa kekoon ja avasi mitä vastamäkeen imetys oikein tarkkoitaa: mahalleen imetystä. Käyttöön otettiin hänen suosituksestaan myös cuplaton, jolla vatsavaivat ovat ehkä vähän pienentyneet.

Nyt tilanne on siis jo hieman rauhoittunut. Sänky ja äiti eivät enää haise piimälle ja baby ei ole välittömässä tukehtumisvaarassa ja on jopa nukkunut viimeisimmän yön suht hyvin. Ehkä maitosuihkusta ja tissiraivosta on saatu pieni niskalenkki?