Reiluutta ja kohtuutta!

Kun isäntä  muutama viikko takaperin oli reissussa sen tuskaiset 6 päivää ja itse kökötin uhmaansa tukehtumaisillaan olevan kakaran kanssa YKSIN koko ajan, teki mieli lähteä litomaan. Siis kävellä ovesta pihalle, jättää itkupotkuraivarit koiran hoitoon ja lähteä kaupungille shoppailemaan.

Noh, kuuden viikon reissusta selvittiin sillä ajatukset siinsivät tulevassa omassa reissussa. Lähtö brysseliin hemmottelulomalle starttasi päivä sen jälkeen kun isäntä saapui omalta reissultaan. Matkalaukku vaihtoi kirjaimellisesti omistajaana (ja okei, myös sisältöään) eteiseen saavuttuaan pienen kärhämän kera. Ah oma loma, nyt isäntä saa tuta millaista on olla puun ja kuoren välissä, kahdestaan kotona muskun kanssa, kun toinen kiertää palloa "työreissuilla".

Huolimatta muhkeista brysselinvohveleista ja sokerisista macaronseista, teki aivan uskomattoman tiukkaa kuulla että hoitovastuun vaihtuessa, pakkasi isäntä muksun ja itsensä mummolaan täyshoitoon.

Mitä vit.

Pieni piru sisälläni manasi anopin taas maasta taivaaseen ja takaisin ja isännän siinä samalla myös. Prkl. Minä kärsin kotona kokonaiset kuusi päivää täysin omavaraisesti ja yksin. Ja sinä isäntä saakeli kehtaat ottaa sen muksun täysihoitoon, missä anoppi murmelin suupielten lisäksi pyyhkii omasi. Yhtäkään ruokaa et joudu sillä reissulla valmistamaan, yhtäkää vaippaa et joudu vaihtamaan, yhtäkään ruokaa syöttämään etkä varsinkaan joudu taistelemaan nukutuksien kanssa. Koska äitisi hoitaa ne.

Saat sen sijaan rutkasti omaa aikaa, päikkärit koska tahansa ja vaikka kuinka monta kertaa, pitkät aamulokoilut sängyssä, yksinään suoritetut vessakäynnit. Minä en niitä paljoa nähnyt kun sinä olit siellä prkl työreissulla.

Marttyyrivalituksen aarioita mielessäni noin viikon verran huudeltuani totesin, että tyhmähän se on joka ei tuollaista täyshoitoa käytä. Pitäisi hommata itsellenikin ensi kerralla joku täyshoitopaikka. Ja ai niin, olinhan itse samaan aikaan lomamatkalla äitini ja siskoni kera... Että ehkä tämä reiluus ja kohtuus sittenkin tapahtui.

Haloo?

Se sulaa sittenkin

Synnärille jäänyttä

Juoksin äsken henkihieverissä kokoukseen tajutakseni paikan päällä, että olen kahden tunnin mittaisesta kokouksesta puolitoista tuntia myöhässä. Fask.

No ei siinä mitään, ei mulla olisikaan mitään tähdenlentoja STM:lle ollut antaa juuri tässä kokouksessa, mutta itseäni missaaminen harmitti kovasti. Kokouksesta myöhästyimsestä syytän juuri ohjelmistopäivityksen läpikäynyttä työkonettani, mutta jotakin muutakin on pielessä.

Tajusin kokoukseen tuskan hiki otalla rynnittyäni, että en edes ollut muistanut valmistautua kyseiseen kokoukseen. Jotakin piti puheenjohtajalle lähettääkin, mutta en enää muista lähetinkö sitä itse asiassa ollenkaan vain en.

Viimeistään kokouksen päättyessä, runsaan 30 minuutin takaisen entreeni jälkeen, kokoussämpylää himoitessani tajusin jonkin muuttuneen. Työminästäni on tullut tätä nykyä höveli, hajamielinen, hetkessä elävä. Se on jotenkin samanlainen tila mihin olen äidiksi tullessani joutunut väkisin tottumaan. Asioita tulee ja menee, välillä järjestyksessä ja välillä epäjärjestyksessä. Ei kaikki ole niin justiinsa.

Äitinä sitä on jotenkin joutunut tottumaan yllättäviin tilanteisiin, joissa sovelletaan paikan päällä vaan jotakin. Selviydytään ties mistä special tilanteesta. Joka äidin tekstareissa on pikavalintana seuraava viesti kylään kutsujalle lähetettäväksi: sori, tulemme myöhässä, on kato vähän situation päällä…

Aiempi parin vuoden takainen minäni ei ollut koskaan ikinä ever myöhästynyt yhdestäkään kokouksesta tai tapaamisesta, tai osallistunut kuuna päivänä kokoukseen ilman valmistautumista. Nyt se sama säntillisistä säntillisin tyyppi löytää harva se viikko itsensä juoksemasta tuhi kainaloissa virraten ties mistä mihin. Ja vielä töissä!

Superneuroottisen ajoissa olijan aikataulu paukkuvat ja ajatus on tahmaista koskien elämä miltei joka osa-aluetta. Paitsi kotia, sinne tämä säätö jotenkin sopii ja vieläpä helpottaa arjen pingottamista. Mutta pitääkö sen levitä töihinkin. Argh.

Mietinkin usein jäikö synnärille siihen lattialammikkoon sittenkin jonkin tärkeä puuttuva palanen. Tai, ehkä sittenkin, vaikka jäikin niin onko se vakavaa?

Keke not so Ruusperi anymore

Meillä oli töissä Keket eli kehityskeskustelut.  Ja sanotaa nyt ihan suoraan, että en ole mikään keke fani yilpäätään. Niistä ei jotenkin koskaan ole hyötyä yhtään mihinkään, varsinkaan perustutkijan määräaikaisuuksien viidakossa. Mieti siinä sitten urakehityksiä, kun tulevaisuuden näkymät ovat pätkäluonteisia. Erityisesti tämän kevään keke herätti turhautuneisuuden tunteita ja lomakkeen täyttö oli miltei ylivoimaista. Jotenkin kysymykset eivät tuntuneet ajankohtaisilta.

Työtehtävien määrittely - mitä on meneillään juuri nyt?

No mitäs tässä, edelleen niitä vaippoja vaihdetaan, opetellaan lusikan käyttöä ja mukista juomista. Laulamistakin harjoitellaan ja puhetta tulee koko ajan lisää.

Niin siis tarkoitin, että äitiyslomalta ollaan pikkuhiljaa kotiuduttu ja annetut työtehtävät suoritettu, projekti rullaa hyvin

Mennen kauden arviointi – miten arvioit suoriutumistasi?

No olihan se rankkaa, varsinkin kahdeksan kuukauden kohdalla en ikinä olisi uskonut että selviän hengissä. äitinä olemiseen olen kuitenkin tyytyväinen ja omasta suorituksestani  ylpeä, ylämäkineen ja alamäkineen.

Ai siis projektin osalta? No ihan hyvin se on mennyt. Mitäs tässä työt tulee tehtyä. Perussetti.

Tulevan kauden tavoitteet – mihin ollaan menossa ja miten tulokset näkyvät?

Kohta ollaan jo puolentoista vuoden rajapyykillä, siitä sitten kohti kahta vuotta ja jännittävää uhmaikää. Odotan sitä innolla ja kauhulla. On myös äärettömän siistiä nähdä kun sanoja tarttuu muksuun lisää. Viimeksi eilen saatiin kuulla ensimmäistä kertaa, kun murmeli kertoi päivänsä kulusta ihan itse: Isi, auto, kakku, puisto. Isin kanssa mentiin autolla puistoon ja tehtiin lumikakkuja. Mahtavaa!

Siis mitä, nytkö pitää nimetä viisi tavoitetta? No hoitaa projekti loppuun kunnialla ja sitä rataa. Riittääkö tämä?

Ammattitaidon kehityssuunnitelma  – urakehitys ja pitkän aikavälin tavoitteet?

Jotenkin se toinen lapsi nyt sitten kuitenkin kummittelee mielessä. Josko siihen uskaltaisi ryhtyä. En kyllä tiedä miten siitä selvitään, mutta vakavassa harkinnassa on. Kehittäisi ainakin äitiyttä ja pääsisi treenaamaan jo opittuja kikkoja uudelleen. Ehkäpä jo ensi syksynä.

Saiskos sitä vakkarityösopparia, ai ei. Joo joo tehdään se lisuri ja väikkäri joskus. Hei evvk, en jaksa nyt miettiä, koska pääsee lounaalle?

Yhteistyö ja palaute, palkkakeskustelu

Kai sillä hoitovastikkeella voisi elää jos sen toisen mukulan hankkii eikä se määräaikainen työsoppari kai ole maailman loppu vaikka tulisikin nyt raskaaksi…

Kekseliäisyyttä keittiössä

Mukulamme osoittaa lievästi sanottuna hullua mielenkiintoa kaikkia keittiö vehkeitä kohden. Olenkin hankkinut hänelle muutamia minikokoiseen käteen sopivia kippoja ja kuppeja mistä lie tarjoustalosta. Varsinaiseen kultasuoneen osuin Fida lähetystorilla, mihin joku siunattavan ihana ihminen oli jättänyt oman pienen mukihamsterinsa kipot ja kupit toisten iloksi. Kiitos hänen, meillä asuu nyt lasten paistinpannu, muovileivoksten armeija, minikokoisia haarukoita ja veitsiä ja mukeja, kasoittain lautasia. Vietämme kakkukestejä harva se päivä.

Laajensin varastoamme Ikea kasviksilla. Siis öfcöörs täytyyhän lapsen orientoitua muovisten leivosten lisäksi pumpulilla täytettyihin porkkanoihin ja salaatteihin. Tasapuolisuutta haloo!

Haaveissa on vielä hedelmäkori ja ehkäpä paistinvälinesetti. Toisaalta, ehkä ne tomaatit riittävät ja samoin meidän keittiöstä lainetut kihvelit ja kahvelit. Aina ei tarvitse omistaa ihan kaikkea pienestä pitäen.

Mutta, yhdestä en tingi. Lapsihan tarvitsee keittiön! Mökkimme leikkimökissä odottaa brion hellaklassikko vuodelta nakki ja makkara, mutta jotain keittolevyntapaista pitää saada myös kotiin. Jotain mikä ei vie tilaa.

Hihkuinkin onnesta kun löysin kestävän ratkaisun, ideoista ihanimman. Kurkkaa miten Pariovea -niminen blogisti hyödyntää kotonaan fantastisesti Ikean Expedit hyllykköä, ovella tai ilman!! Meillä sattuu nököttämään vastaava sekä lastenhuoneessa, että olohuoneessa. Nyt tarvitsee enää ostaa kontaktimuovia ja päättää kummassa huoneessa tahdomme päivittäiset kakkukestit viettää!

Aivan vääriä sanoja

Olen ollut muksun kanssa kahden kuusi päivää. Joista kuusi aivan liikaa. Olo on nuhjuinen, väsynyt, kovia koetellut. Muksu väänsi isännän poissaollessa päälle sellaiset kierrokset, mitä ei olla nähtykään. Perhepäivähoitajamme veikkasi ikävää, minä silkkaa kettuilua äitiä kohden.

Uhmalta haiskahtava tyttäreni on tehnyt viikon aikana kaikkensa kiusatakseen äitiä. Se ei ole suostunut yhteistyöhön missään, yhtään missään, varsinkaan niissä asioissa mitkä aiemmin on sujunut leikiten. Kuten pukeminen, hampaiden pesu, vaipan vaihto ja pöntöllä käyminen, koiran ulkoilutus (lähinnä pulkassa istuminen kun itse raahaan piskiä lenkillä) ja niin kovin pitkästi edelleen.

Se on alkanut heittäytymään maahan, vetämään niitä surullisen kuuluisia itkupotkuraivoareita. Joita ei enää yhtäkkiä saakkaan enää niin vain huijaamalla loppumaan. Se on alkanut todellakin kyseenalaistamaan kieltojani. Pöydälle kiipemisestä nähtiin eilen tragikoominen farssi. 45 minuutin ajan kielsin sitä välillä huutaen, välillä järjellä perustellen, välillä miltei itkien, miksi pöydälle ei kertakaikkiaan tässä taloudessa saa kiivetä. Joka kerta sain vain naurua päin naamaa ja uuden kiipeämisyrityksen. Ja vielä hävisin taistelun.

En enää ymmärrä miten tällaisen ihmisen alun kanssa toimitaan. Miten helvetissä saan enää katsoa telkkaria edes minuutin rauhassa, ilman että tv -tasolla keikkuu kettuileva kakara tai että se samainen piru tonkii kukkaruukkua, heittää kännykkääni, hakkaa tietokonetta tai muuta yhtä mukavaa?

Maailman isoin tutti otassa satuin olemaan eteisessä juuri kun isäntä astui reissultaan ovesta kotiin. Ensimmäinen lause hänen suustaan oli Pakko päästä nukkumaan, olen aivan puhki, ei oikein oo saanu nukuttua.

Ja herra meinasi jäädä siltä seisomalta sohvalle yöksi, eikä meillä vielä aamullakaan oltu puheväleissä...

Räpätätiräpätäti

...äiti äiti äiti äiti isi isi isi isi teeti teeti pulkka pulkka pulkka lento lento lento auto auto puni puni...

Murmeli on räpätäti (tullut ilmeisesti äitinsä puolen sukuun) eikä osaa välillä olla hiljaa ollenkaan. Räpätädillä suu käy. Puheen hurma ja riemu sen tuottamisesta on valtava. 

Se kertakaikkisesti nappaa joka ikisen sanan mikä eteen tulee ja toistaa sen. Nyt on menossa joku ihmeen vaihe, jossa jo tuttuja sanoja toistetaan pitkään ja hartaasti peräkkäin. Niitä ikään kuin makustellaan, melkein voisi luulla, että niitä hienosäädetään toiston avulla foneettisesti stemmaaviksi ympäröivän maailman kanssa ja painetaan lopullisesti mieleen tosi tärkeinä sanoina.

Onkin hieman koomisen kuuloista, kun yllä oleva tekstinpätkä kuului perässä vedettävästä pulkasta viedessämme koiraa lenkille. Perässä kulki puheturpamoottori, joka ammensi suureen tajunnanvirtaansa sanoja sieltä täältä mitä matkalla tuli vastaan.

Ei ole vaikea arvata, että reissussa oli mukana äiti, isi ja veeti koira, matkaa tehtiin pulkalla ja vastaan tuli sekä lentokone, että punainen auto.

VAU mikä rokko

Sehän se meillä sitten oli, vauvarokko. Olisi pitänyt uskoa vinkkejä. Eikä lähtäe Jorviin perjai-iltapäivällä. En muuten suosittele. Sieltä ei niin vain pääse pois.

Kun kuumetta oli ollut kolme päivää 40 astetta ja kaiken kruunasi kokop erjantain kestänyt huutoitku päätin lähteä lääkäriin. Vakuutuksen turvaamana soitin yksityiselle. Ei vapaata aikaa. Soitin toiselle. Ei aikaa, ehkä vasta illalla olisi vapaata. Soitin kolmannelle, ei aikaa, tai siis vasta seuraavan viikon tiistaina löytyisi.

Okei. Se siitä kaiken hoitavasta vakuutuksesta. kello oli kolme iltapäivällä joten lähdimme tapaamaan herra terveyskeskuksen päivystystä. Puolentoista tunnin huudon ja odottelun jälkeen sain kuulla, että labrat ovat menneet kiinni ja kannattaa varmaan mennä Jorviin.

Ahaa. Jorviin. Missäs se nyt olikaan ja miten sinne ajettiin. Thänk God navigaattorin. Ja sit menoks. Viiden ruuhkaan Turuntielle. Ou jea. Ja muksu huutaa.

No niin, auto parkkiin pläts vaan johonkin ja juosten päivystykseen. Parkkeerasin tietty väärälle puolelle Jorvia ja juoksi pitkin pimeitä käytäviä tunneleissa, kunnes löysin päivystyksen ja Jonon. The Jonon.

Nou hätä. Nopeestihan nämä menee. Ja kas jonossa on tuttuja, ystäväiseni ja rakas pipi kummipoikani. Ystäväni masentaa taistelutahtoni lopullisesti, Jorvista ei kuulemma koskaan ole päässyt lääkäriin alle viiden tunnin.

Fuk. Onneksi latasin pari hassua bonaa ja pillimaitoa hoitokassiin. Itselleni en tietty mitään.
Kun odottelua oli kulunut nelisen tuntia olin vielä toivonrikas. Kun odotusta oli takana pari lisää olo oli kaoottinen. Ulos oli päästävä. Kaiken kukkuraksi huutava mukulani alkoi olla terve. Ei kuumetta ei itkua ei mitään, minkä takia pitäisi viettää perjantai-illan bileet Jorvissa.

Niinpä käynnistin jääräpäisen koska pääsemme kotiin inttämisen. Sitä ei liiaksi saa tehdä, muutoin saa aikaiseksi lastensuojeluilmoituksen, mutta sillälailla pikkuhiljaa hivuttaen. Oveluutta käyttäen.

Juotin mukulan täyteen mehua ja maitoa, jotta pissa näytteet saatiin nopeammin, sitten roikuink hoitajan lahkeessa ja kinusin pissatestin nopeuttamista, juotin mukulaa lisää, pyysin kuumeen mittausta, hihkuin riemusta kun joku pohti pika tulehdusarvojen mittaamista.

Kun olin luvannut maat ja taivaat tullakseni huomenna heti välittömästi pika vauhtia takaisin jos kuume uudelleen nousee, sain vihdoin luvan lähteä kotiin. Kello oli tällöin kymmenen illalla ja olo aika puhki.

Ystäväni jäi vielä sinne. Käytävälle istumaan nukkuva keuhkokuumeileva lapsi sylissään. Älytöntä.

Ei enää Jorviin. Paitsi, meidän tuurilla Murmelaati veteli jonkin mukavan kirjainyhdistelmän kitaansa paikan lattioilta. Vieressä iltaansa viettivät nimittäin Noro, Adeno, Rsv ja A-influenssa. Yritä siinä sitten viiden tunnin ajan selittää muksulle että älä nyt helvetissä nuole niitä tuolin käsinojia.

40 astetta, 3 päivää+6 lisää, 1 ihana Tuffe

Pläääh. Murmelaatilla on joku mysteeripöpö, kuumetta on jo kolmatta päivää ja joka ilta se kipuaa sinnikkäästi neljäänkymmeneen. Mutta räkää, yrjöä, yskää tai mitään muitakaan eritteitä tai oireita ei ole eikä lentele. Sinänsä siis aika helppo sairaus tai virus tai mikälie. Ainoastaan jo kolme päivää kipeän lapsena kanssa kotona turhautuneen äidin hermoja vähän jo kivistää.

Lapsi kitisee ja kitisee, tahtoo syliin, mutta ei tahdo olla siellä. Ei nuku, mutta tahtoo nukkumaan, hermostuu kun legopalikka ei sovi toiseen samanlaiseen tai kun kirja tippuu lattialle. Jaksaa katsoa teeveetä vain sekunnin, mutta raivoaa jos laitan sen pois päältä.

Ulkonakin ollaan käyy mutta kohtalaisen karmivin tuloksin. Kymmenen minuutin itkupotkuraivarit vetivät tämän äidin hiljaiseksi. Piti käydä vähän eteisessä oven sisäpuolella haukaamassa happea sillä välin kun kirkukarjuva kakara huusi pihalla pahaaoloaan suoraan taivaalle.

Missä on ne ihanat sairastavat sympaattiset muksut, joita muiden kotona tuntuu asustavan? Ne jotka makaavat finnishdesignhousesta poistettujen lakanoiden keskellä, olohuoneen lattialla blogimaton päällä ja ovat kuumeen uuvuttamia ja ihanan uninuhjuisia. Ei niitä meillä näy.

Kaiken kukkuraksi mukula on lopettanut syömisen. Maito menee onneksi, mikään muu ei. Huoli huoli huoli, murhe murhe murhe.

Ja siis mainitsinko, että isäntä lähti tänään kuudeksi päiväksi työmatkalle, ja että koira yrjöää öisin, ja että taivaalta sataa niin paljon lunta että jonkun pitäisi koiranvientien lomassa vielä kolatakin?

Onneksi omistan ihanan isin, oman isini, Murmelin Tuffen, joka saapui viikonlopuksi yökylään juuri sopivalla hetkellä, toi mukanaan kasan lettuja sairastavalle tyttärentyttärelleen ja namipussin tyttärelleen. Ruokasuositukset sikseen, meillä syödään nyt pari päivää pelkkiä lettuja, vadelmahilloa ja Hyvää makumaasta. Kyll isi hoitaa, mun isi.

Pittu

Puhetta oppivan kanssa pitäisi miettiä mitä suustaan päästää ja koska niitä ei toivottuja sanoja pääsee lipsahtamaan. Olen ihmetellyt muutaman kerran mitä muksu oikein hokee aina kun se suuttuu. 

Eilen sitten ihmeteltiin oikein porukalla kylässä ollessamme, kun neiti ulkovaatteiden pukemisvaiheessa alkoi kiukutella, potkia vaatteita ja heitellä hanskoja ympäriinsä hokien pittu! pittu!

Niin, että johan sitä yksveekin osaa kiukuspäissään näköjään manata kuin karpaasi konsanaan.
Keltä lie oppinut?

Kaksi on perhe?

Tämä aihe ei kertakaikkisesti jätä minua rauhaan. Miksi törmään niin monesti lauseeseen ”kaksi lasta tekee perheestä vasta perheen”? Mitä maagista niissä kahdessa lapsessa oikein on. Eikö meillä ole jo perhettä kahden aikuisen ja yhden murmelin kanssa?

Nyt viisaat valistakaa, mistä jään paitsi?

Omasta näkökulmastani jään paitsi kolmen lisävuoden valvomisesta, yhdestä lisäuhmasta, räkänokasta, toisesta massiivisesta maitotulvasta, vaipparumbasta, miljoonasta ylimääräisestä hermojen menetyksestä.

Tilalle tulee uusi tuntematon tyyppi. Niin, täysin vieras ja uusi. Siihen pitää tutustua, hoitaa, palvella ensimmäinen vuosi vuorokaudet ympäri. Tämäkö on sitä perheen auvoisuutta?

Olen kuullut ystäviltä huhuja myös siitä, kuin sydän sulaa kun katsoo kahden lapsen yhtäaikaisia leikkejä. No entäs ne riidat? Ja turhautumiset, hiuksista repimiset, lyönnit ja potkut?

Ja äidin hermojen riekaleisuus? Missä oma aika, vapaus liikkua, luksushetket sohvalla kirjan ja teekupin kanssa, postponattuna kymmenen vuoden päähän?

Ja sitten vielä se parisuhdepuoli. Yhden lapsen kanssa on viikossa tunnista kahteen aikaa kahden lapsen kanssa sama luku muuttuu miinusmerkkiseksi. Eikä kahta lasta saa kirveelläkään kenellekään mummille tai papalle hoitoon. Vai saako?

Ja se talouspuoli. Kaksilapsisella perheellä on kaksinkertaiset menot.

Äh. Tein eilen vapisevin käsin testin. En ole toistamiseen kahden viivan kansalainen ainakaan toistaiseksi.

Ihnata pipo

Ihnata, kuten Tyttöni asian ilmaisi uudesta kevätpipostaan. Tekijänä toimi Nappinja.

Kultakurkkuni

Meille on muuttanut itse suuri musikaalisuus. Murmelaati on viimeaikoina ollut erittäin viehtynyt kaikkeen mistä lähtee ääntä.

Uutuuden karhea kellopeli saa kyytiä niin että puisiin koskettimiin on tullut koloja. Muksu huutaa kovaa kovaa ja hakkaa vehjettä minkä käsistä lähtee. Välillä musisointia (ja äidin hermoja) koetetaan  samoilla kapuloilla olohuoneen pöytää tai tv-tasoa vasten. Seuraava haaste on opettaa miten soitetaan hiljaa.

Lisäksi soiton varastosta löytyvät yhtä hehkeät kaverukset: kaoottisen kuuloinen tamburiini, korvia särkevä vihellyspilli ja iki-ihana miljoonan eri äänen piano. Ja jostain syystä myös eräs hiiri, joka laulaa lohdottumasti ompelemisesta pattereiden vetäessä viimeisiään, kuuluu Murmelin mielestä samaten niiden soitinten kategoriaan...

Soittimilla soitetaan kovaa kovaa ja piano viritetään omatoimisesti lurittelemaan pisintä mahdollista säveltään. Sitten tanssitaan, keskellä olohuonetta, hypitään lahdella jalalla hienoja pomppuja ja tanssitaan lisää. ja soitetaan lisää.

Kaiken huipuksi äiti pakotetaan laulamaan. Yksi laulu ei suinkaan riitä arvon neidille, vaan tämän ja seuraavan ja sitäkin seuraavan jälkeen vaaditaan lishää lishää. Jotenkin olen päässyt toistaiseksi pälkähänstä kaivamalla muistien syvistä uomista kaikki vanhat laulun pätkät mitkä ikinä osaan, mutta uusiakin pitää kai pikku hiljaa opetella. Laulajan näkökulmasta näet jänis istui massa ja pienen pieni veturi alkavat kymmenennen toiston jälkeen olla aika out.

Suureksi hämmästyksekseni muksu on alkanut myös itse laulaa mukana. Kun hämähämähäkissä lauletaan armaasta auringosta huokaisee pieni yleisöni haltioissaan tismalleen oikeassa kohtaa aauinko. Samaten eilen bussimatkalla kaupungilta kotiin, kaikui isännän vierestä penkiltä koko matkan: ihha-hhaa ihha-hhaa hepoti-taa...