Terveisiä lämpimästä

Tekipä gutaa

Vuoden innovaatiopakinto

Ja täten jaamme vuoden innovaatiopalkinnon perheemme äidille. Palkinto tulee uraauurtavasta työstä vanhempien hyvinvoinnin eteen heikoimmalla mahdollisella hetkellä. Palkinnon saaja on osoittanut silkkaa itsekkyyttä ja puhdasta kotiäidin viekkautta työstäessään perheen hyvinvointia uhkaavaa ongelmaa. 

Keksintö liittyy yhteen raastavimpaan ongelmaan lapsiperheissä (ainakin kyseisessä): Lentomatkailuun ja siellä penkkeihin köytettyjen riiviöiden viihdyttämiseen. Keksinnön innoittama aihe on kuinka hallita kirkuva kakara suhteellisen äänettömästi koneessa?

Palkinto myönnetään keksinnöstä nimeltä: Taaperopädi.

Innovaatioon tarvitaan joulu, isovanhemmat jotka kustantavat Isännälle uuden puhelimen, ylijäänyt vanha kosksetusnäytöllinen puhelin, pari lasten diipadaapa softaa ja leffaa sekä perhevalokuvia.

Innovaatio kootaan niin, että käytöstä poistuva älypuhelin tyhjennetään, sim -kortti poistetaan ja muutenkin kaikki arvelluttava lapsen lärpyttämistä kestämätön seikka deaktivoidaan. Sitten tilalle ladataan pari lapsille tarkoitettua peliä (tyyliin paina lehmää ja lahmä sanoo Muu), yksi muumijakso ja yksi Late Lammas ja tietty pari kuvaa äidistä ja isistä, joita voi toljotella. Avot, Taaperopädi on valmis.

Mahtuu taatusti pienimpääkin matkalaukkuun, ei haittaa jos särkyy koska olisi muutenkin ollut kaatopaikkakamaa, kenenkään ei tartte taistella kuka saa lukea pädillä hesaria ja kuka kattoa Latelammasta sillä kullekin kohderyhmälle on omat masiinansa, ja omg, siinä on volyymisäätö ja mute!!

Olkaa hyvä ja kopioikaa käyttöönne, tämä lapsiperheen pirkkaniksi ei ole copyright!

Ja Adios amigos, me lähtään epyktiin huomenna!

Tunnustus Post-it lapulla

I love your blog!

Sain Elleltä tunnustuksen. Kiitos, olen iloinen  =)

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin viidelle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla
ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
 
Post-ittaan seuraavat kanssasisaret:

Lähiömutsi
Tuumat ja tuokiot
Pihalla kotona

Sanainen arkku on auki

Mukula osoittaa selvää kielellistä lahjakkuutta. Sanoja pukkaa joka päivä ja papupata porisee pankolla ammusta iltaan. Bravuurina on toistaa jokaisen aikuisten lausuman lauseen viimeinen sana. En tiedä mikä ihmeen kehityksellinen merkitys silläkin on, mutta koomisia tilanteita se aiheuttaa. Kun äiti sanoo että nyt laitetaan ruoka mikroon, kuuluu perästä kaikuna mikko.

Sanat ovat myös tulleet tytön omiin leikkeihin. Se kuskaa nukkea pöntölle ja kuiskuttaa pisha pisha, vie sitä nukkumaan nukku ja laittaa peiton eli pitton päälle. Sitten jo juostaankin ihahaa eli keinuhepan luo. Välillä leikkien puheosiosta ei saa erkkikään selkoa, vaan tekstiä tulee kaikilla maailman kielillä yhtäaikaa.

Omiakin sanoja on. Papupata on nimennyt kaikki muumit papoiksi, samoin barbapapat ja isoisänsäkin siinä samalla. Aamulla huudetaan piipää (leipä) ja joka ruokailun jälkeen maistellaan kuuliaisesti pastia (ksylitolipastilli). Välillä vessasta kuuluu hihitystä ja iloinen toteamus piiu (isäänsä tullut huumorinainen).

Yhtenä päivänä se yllätti ja tuli viereeni sohvalle todeten, että äiti istu. Seuraavassa hetkessä se hoki jo että isi hake. Kaksisanaisia lauseita puskeva 1v3kk on koomista katseltavaa. Varsinkin kun se komentaa koiraa: teeti us us (Veeti hus hus).

Vanhempien ihastus muuttunee vielä hamapiden kiristykseksi sillä samaan aikaan, kun kielellinen kehitys hypähti, myös oma tahto kasvoi eksponentiaalisesti. Topakan tytön suusta kaikuukin usein anna, kansha (tule minun kanssa johonkin), ishää (lisää) ja auhti (anna keinussa vauhtia), sekä tietty kiikkaa!! (eli tahtoo keinuun). Vielä odotellaan kauhulla sitä eitä. Päänpudistushan siltä onnistuu jo, ja se onkin kovassa käytössä...

Terveenä Egyptiin

"Heippa! Nyt mä hysterisoin mutta voisitteko olla menmättä Hoploppiin tänään/tällä viikolla? Jos jostais syystä niin sieltä saa räkätauteja kaikista helpoiten.... En millään haluaisi Onttua kipeeksi ennen matkaa...

T: Ylisuojeleva-Isi"

Ei me sit mennä isi <3

H H H

Kolmen H:n päivä. Se oli klassikko jo syntyessään. Kyseessähän on mammatreffien aateli, koko päiväksi venytetty ihanuus, jonka aikana mammat ja mukulat saavat henkistä ja fyysistä mannaa.

Kolmen H:n päivä alkaa kello kymmeneltä Hoplopissa. Espoon esportcenterin ihastuttavassa räkä riehuntakeskuksessa, jossa mukulat päästetään irti. Mukaan on tietysti kutsuttu ystävistä parhain ja mukuloista ihanin, murmelin ikioma ja eka bestis. Mammat ovat tietty varustautuneet joustavilla housuilla ja konttauksen kestävällä vaatetuksella (so not, tiukat farkut niin että pylly aina näkyy kontatessa), ja muksut on puettu siisteihin sisävaatteisiin (pitkät kalsarit ja sukkikset päällä viiletetään, tossut muistetaan jos muistetaan).

Ja eikun menoks sano ännilenoks. Tuubeista toiseen, liukumäkiä vältellen (niihin jää takamuksestaan kiinni), ylös ja alas, trampoliinia, miniautoja ja pallomerta. Tunnin tiukkaa riehuntaa.

Sitten seuraavaan rastiin. Muksut väsytettyinä siirrytään yläkertaan, missä murkinalaitosten "cehz dominique" odottaa. Hesburger, say no more. Suolattomat ranskalaiset, pari hedelmäbonaa naamariin ja pillimaitoa. Maailman mahtavimmille mammoille tietysti se ainoa oikea, juustohamppariateria kurkkumajoneesilla. Perinne tähän gourmet yhdistelmään on pitkä, niin pitkä että vastaavanlaisten annosten nautittu määrä hipoo kohdallamme merkittäviä kansantaloudellisia lukemia.

Kahden edellisen H:n väsyttämät mukulat sullotaan pikapikaa talvitamineisiin, kello lähestyy lupaavasti kahtatoista ja uniaika koittaa, siispä rattaisiin ja kohti kolmatta H:ta. Muksut kärrätään pikavauhtia lähellä ystävättäreni pihalle, ovi laitetaan visusti kiinni, haukkuvaa koiraa pidetään tiukassa niskalenkissä jotteivät mukulat herää. Sitten sohvalle, jalat pöydälle, kuuma kuppi kahvia käteen, korvapuusti tai minisuklaapala käteen ja nauttimaan Hyvästä seurasta.

Tästä on ihanat kotiäidit tehty. Kiitos ja kumarrus Dj ja Bumbu, tämä on kultaa.

Yksi Päivä Jäljellä

Kotiäitihommaani - duuneista rankinta ikinä, palkitsevinta eittämättä, ristiriitaisinta vuoristorataa kaikki tyynni - on jäjellä enää yksi päivä.

Yksi päivä.

Yksi.

Ensi viikon maanantai. Se on viimeinen kotihoidon tuellinen ja virallinen äitin kanssa kotona -päivä. Sitten kutsuu joululoma Egyptin palmujen alla, sekä tammikuussa kokopäiväinen työelämä. Sinne meni se vauvavuosi ja pari kuuta päälle. Fiuuuuu!!

Hyvä näin. Ehkä jään kaipaamaan, en todellakaan jokapäiväistä kotonaoloa, en missään nimessä, mutta ehkä sitä paikallaan olemista ja varsinkin tätä viimeistä syksyä. Minun paikkani on todellakin olla jossakin muualla kuin 24/7 kotiorjana, mutta ehkä kaipaan juuri osa-aikaisuutta? Työn ja kodin välillä poukkoillen olisi voinut jatkaa hetken vielä?

Ratkaisu on ollut parasta ikinä. Olen innosta piukeana juossut aamulla töihin ja illalla kotiin. Olen janonnut päiviä, jolloin saan olla kotona muksun kanssa ihan vain kaksin. Samaan aikaan olen rakastanut olla töissä ja sitä, että saan kunnolla käyttää aivojani. Olen saanut mielettömästi voimavaroja siitä, että pystyn ratkomaan "aikuisten maailmassa" ongelmia sekä toisaalta myös kotona, jossa ei ole enää hermo kireällä täytynyt puskea läpi 24/7 vauva taaperoarjen. Työ on todellakin tukenut kotona olemista ja toisinpäin.

Ja isäntä on samaa mieltä. Oravanpyörästä hyppääminen on ollut kannattava riski ottaa, siitä on saanut paljon enemmän kuin arvasikaan. Ja tätä seikkaa en voi liiaksi korostaa rakkaille isillemme, hetkestä täytyy ottaa kiinni jos vähänkin siltä tuntuu.

Nytpä siis olemmat haikailemme viimeisien kotipäiviemme perään. Ne pidetään kunnialla ja tippa linssissä. Isäntä meinaa viedä viimeisenä koti-isipäivänään Miss Murmelaatin uimaan. Minä taas ajattelin panostaa perinteisiin ja lähteä viimeisille mammatreffeille, kolmen H:n maanantain viettoon, josta lisää myöhemmin. Se on klassikko!

Saa nähdä kilpailemmeko tulevaisuudessa siitä, kuka saa viettää sairaspäiviä lapsen kanssa kotosalla ihan kahden. Ja minullahan on ässä hihassa: 11 lomapäivää, jotka täytyy pitää ennen huhtikuuta... sehän tekee keväällä miltei joka perjantain kotipäiväksi...

Uusi hoitotäti

Olemme saaneet aivan mahtavan mahdollisuuden järjestää mukulallemme tammikuusta alkaen perhepäivähoitoa. Käsittääkseni meillä on käynyt oikea lottovitto, sillä asuinalueellamme ei kovinkaan montaa perhepäivätätiä ole, saatika vapaata sellaista, jonka ryhmään voisi lapsensa laittaa.

Meillä kävikin varsinainen munkki, kun bongasin hoitopaikka.netistä yksityisen perhepäivätädin. Bongasin ilmoituksen jo syksyllä, jonka jälkeen tein kaikkeni suostutellakseni hänet ja ryhmän muut vanhemmat odottamaan vielä tammikuuhun meidän osallistumista. En meinaa millään olisi halunnut laittaa murmelia hoitoon vielä syksyllä ja hyvä niin. Osa-aikainen työ ja hoitokuvio on toiminut tähän asti kuin unelma.

Nyt siis tammikuusta meillä aloittaa hoitotäti kolmen muun alle kolmivuotiaan ryhmäläisensä kanssa meillä kotona. Jep. Meillä kotona. Joka päivä kasista viiteen.

Ja nyt heitämme kaikki kuorossa hyvästit valkoisille olohuoneen matoillemme, eteisen "aidolle matolle", ruokapöydän naarmuuntumattomalle pinnalle sekä puhtaan valkeille seinille.

Vaikka suihkin hätäpäissäni viime viikonloppuna sohvan täyteen "estää muka likaa tarttumasta ja suojaa tahroilta" -suihketta, en usko että kotimme menee miksikään. Köh köh, valkoinen itsensäsuojeluvalhe.

Yritänkin tarkastella asiaa sotkun sijaan positiiviselta kantilta. Muksua ei tarvitse viedä tarhaan eikä hakea sieltä. Koirallemme on joku pitämässä seuraa (ja vetämässä hannasta) päivisin. Muksu saa olla pienryhmässä eikä ison tarhan sijaan. Ja vielä se bonus, että murmeli saa olla kotona eikä hoitopaikassa. Aika hyviä plussia eikö?

Siispä kestämme asuntomme kulutuksen, tai ainakin yritämme nyt alkuun, voihan järjestelya ajan kanssa muuttaa vuoroviikoiksi kunkin lapsen kotona.

Hoitotädinkin kanssa on käynyt tuuri. Hän on varsinainen tehopakkaus ja meillä on kova luotto häneen. Täti (36 v ja kolme omaa muksua, eli ei mikään täti oikeasti) tekee päivisin muksuille ruuat, vie kaksi kertaa pihalle, siivoaa kuulemma kurajäljet ja peittelee laulamalla muksut päikkäreille. Mahtavaa, enempää en voisikaan toivoa.

Hoitoon jättämisesti onkin varsin turvallinen olo, ei harmita paljoa eikä varsinkaan pelota että kuinka oma muksu siellä pärjää. Kysymys onkin enemmän siitä, kuinka vanhemat pärjäävät...

Happyhour for the baby

Käytiin viikonloppuna porsastelemassa ja kolmesti ravintolassa syömässä. Kaksi keissiä tapahtui muksu kainalossa, yksi ihan aikuisten kesken. Kaikissa tilaisuuksissa osattiin käyttäytyä, jopa aikuisten kesken.

Onkin ollut oikein ihana huomata, että mukulaa voi huoleta raahata jos jonkinmoisiin tilaisuuksiin. Sillä on nykyään jopa pöytätapoja, ainakin niin kauan kuin pöydässä riittää lempiherkkua eli leipää. Muistan ekan "ravintolareissumme", jossain keski-suomessa, matkalla Saimaalle. Paikallisessa ABC -ravintolassa ja purkkiruoka oli unohtunut autoon. Hurmoksessa katselimme, kun murmelaati veteli 8 euron lohiannoksesta yhden teelusikallisen perunamuusia ja huokailimme että voi kun meidän tyttö on jo iso!

Nykyään siis meillä pöydässä syövät kaikki, jotka sapuskasta suinkin vain tykkäävät.

Perjantaina käytiin nuudeliwok paikassa, missä meinasi tosin tulla ensimmäinen tenkkapoo. Ruoka itsessään ei aiheuttanut ongelmia, neiti popsi suvereenisti maapähkinöitä, teryakihärkää, katkarapuja, korianterin lehtiä ja paahdettua sipulia, vaan maito aiheutti pienen slaagin. Mukana nääs ei ollut pulloa eikä maitoa, joten turvauduimme pillimehuun. Jota tietysti piti saada pitää ITSE kiinni, joka tietysti LOISKUU kun sitä puristaa, josta tietysti ÄITI saa slaagin. Mutta tästäkin selvittiin tyhjentämällä mehusta puolet ensin lasiin...

Parasta antia oli kuitenkin viikonlopun kakkospaikka, PizzaRax. Nyt kaikki kohahtaa että kuinka joku voi viedä lapsensa sinne, mutta mepä mentiin lähinnä isännän hartaasta toiveesta. Muksu nyt vain sattui olemaan mukana kun ei sitä oikein kehtaa vielä kotiinkaan jättää.

Raxissa on viimeksi oltu sitten yläasteen ja mielessä kiilsi pizzaöverit. Mutta, paikassahan oli salaattia, vaikka minkämoisilla lisukkeilla, kanankoipia, lasagnea jne. Ehkä nämä ovat olleet paikalla jo 90 -luvullakin, mutta ainakin silloin olen viitannut niille teinikintaallani.

Nyt näistä sai kuitenkin koottua muhevan sormisapuskalautasen murmelille. Oli kanakuutiota, persikanpalasia, sinihomejuustoa ja fetaa, lihapullia ja nakkeja ja kaikkea enemmän kuin mitä kotona koskaan on ollut tarjota. Yhtäkään pizzaa neiti ei saanut eikä tahtonut.

Parasta paikassa oli maitokone. Siis sellainen kokiskonettavastaava masiina, josta tulee loputtomasti maitoa. Murmeli vetelikin maitoa kilpaa 10 -vuotiaiden kokista ahmivien kanssasisariensa kanssa. Lasi toisensa jälkeen. Rax oli opettanut taaperon talon tavoille: vedä niin paljon kuin jaksat.

Paras ehkäisymenetelmä heikkoon hetkeen

Käyskentelin työasioissa tällä viikolla sattumalta synnytyssairaalan liepeillä. Haikea mieli iski ja kohtuu positiiviset muistot läjähtivät mieleen. Olihan silloin raskaana nyt ihan mukavaa, eikä se synnytys nyt ollut paha laisinkaan.

Oh, sit, gotta do something!

Ai niin, ei hätää. Raskaanaolo ja synnytys on eri asia kun sen jälkeen tapahtuvat seikat: itse se vauva ja sen hoito. Joo, jätän väliin.

Olen tullut siihen tulokseen vastaavia spookeja ajatuskiemuroita varten, että paras ehkäisymenetelmä lisääntyvää jälkikasvua kohtaan, on tuttavaperheiden tuplamuksut. Ei siis edes kaksoset, vaan ihan tavis pienellä ikäerolla varustetut kaksilapsiset perheet.

Ja nimen omaan ne tuttava perheet.

Kauppakeskuksissa riehuvien kakaroiden muuvit eivät minua hetkauta, saavat vain hymyn karehtimaan suupieleeni. Voi niitä vanhempia, jotka koettavat tyynen rauhallisina säilyttää asiallisen ulkokuoren, samalla raahaten kirkuvaa spagettikasaa. Näin yleispäätelmänä, hyvin se onnistuu, harvoin niintä totaaliflippauksia tulee vastaan.

Mutta tuttavaperheissä asia on eri. Ei siinä, ettäkö tuttavaperheissämme olisi asiat huonosti, tai että ne flippaisivat tavallisia keksivertoperheitä enemmän, vaan se että näen paremmin läpi kohteliaisuuskulissin. Näen, että ystäviäni- arvon kanssavanhempia- vituttaa.

Seurassamme saakin räjähtää, we don't mind. Mutta on se jotenkin mieleenpainuvaa katsoa ystävän väsyneitä silmiä ja koko olemusta kun se taas jälleen kerran kieltää yhtä tahto- ja yhtä uhmaikäistä mukulaansa hakkaamasta toisiaan hengiltä. Ja teilaamasta siinä sivussa meidän murmelia.

Niinpä päädymme aina ihanan riehuvien vilkkaiden tuttavaperheidemme poistuttua heittämään yläfemmoja ja laulamaan oodia ehkäisyimplantilleni.

Joo, ei pientä ikäeroa meille.

Pidä lapses. T: äiti

Roudasin juuri kirkuvan kakaran sänkyynsä, joka olisi halunnut mitä ilmeisemmin saada ISÄLTÄÄN nukuttamisen paljon mieluummin kuin ÄIDILTÄÄN.

Itkupotkuraivareiden ja minuuttien suostuttelujen jälkeen hermostuin ja sulloin märän ja rimpuilevan spagettikasan vaippaan (äärimmäisen vaikeaa, kun lapsi on kylvystä märkä) ja yöpukuun (äärimmäisen vaikeaa kun lapsi on mallia makaroni). Raahasin sen makuuhuoneeseen ja törkkäsin vauhdilla sänkyyn.

Onneksi se jäi kertaheitosta nukkumaan. Itse nimittäin en rauhoittunut niin helposti, vaan kiukusta kihisten tulin ilmoittamaan isännälle ihan henkilökohtaisesti että vi**u pidä lapses!!!

Että näin kypsää menoa. Ehkä sen äidinkin pitää tässä samalla kasvaa ulos omasta lapsensa yksinhaltijuuden manttelista...

Hyvää yötä itse kullekin taholle.

Kun isi kelpaa, äiti ei

Erään tuttavaperheen muutaman vuoden takaista kompurointia seuranneena osasin odottaa  tämän vaiheen saapumista. Vaihe on nihkeä isi kelpaa- äiti ei -vaihe. Tällöin isin perään itketään, isin syli on vain ja ainoastaan se paras paikka ja isi kelpaa lohduttajaksi. Äiti ei.

Aluksi koin helpotuksen tunteita, kun jokapäiväinen lahkeessa roikkuminen ja vinkuminen kohdallani väheni. Kihersin pientä pirulaista naurua, kun isäntä sai yhtäkkiä osakseen ehtymätöntä huomiota ja roikkumista, liimautumista. Hah, siitäs saat, nyt on sinun vuorosi olla lapsemme leikkiteline! Oli mahtavaa päästä vihdoinkin sohvalle lepuuttamaan ja lukemaan kijraa, hesaria tai mitä vain, ilman että joku koko ajan tunkee syliin tai vaatii huomiota.

Sitten yhtäkkiä, eräänä päivänä huomasin vieraita ujostelevan muksun haluavan äidin sylin sijasta turvaan isin syliin. Seuraavana hetkenä muksahdettuaan pyllylleen ja itkua tihrustaen sama toistui. Isi sai lohduttaa mutta äiti ei. Lopulta homma kääntyi siihen, että kriisin osuessa kohdalle, pienikin pipi riittää, niin äidin lähettyviltä suorastaan juostaan karkuun ettei äiti vaan pääsisis lohduttamaan. Vain ja ainoastaan isin syli käy.

Alta aikayksikön sohvalla vietetty oma luksusaika muuttui sydäntä riipaisevaksi minut on hyljätty -tunteeksi. Paskaäiti fiilikset nousevat väkisinkin pintaan kun huomaa, että vaikka kuinka yrittää toista rauhoittaa, on vaan parempi luovuttaa ja kuskata sylistä pois rimpuileva kakara suosiolla isin syliin.

Eipä kai tästä(kään) kannata stressiä ottaa, mutta väkisinkin tulee mieleen epätoivoiset ajatuskuvaelmat että mitä jos olen vahingossa vaurioittanut jossain vaiheessa lapsen turvallisuuden tunnetta tai jos se ei enää välitäkään minusta tai olenko ollut liian tiukka tai huutavainen tai ankara äiti jne jne.

Tuskimpa tästä on kyse. Palaankin taas siihen lohduttavaan sanaparteen, minkä äitini sanoi meille kerran: sille se lapsi eniten kiukkuaa ja osoittaa mieltään kenestä se eniten myös välittää.

Eikö näin?

Kotipomo on lempipomo

Töissä on kiire. Kiire kiire kiire KIIRE!
Tällä viikolla ja vielä vähän ensi viikollakin saa juosta pää punaisena ministeriöön ja takaisin, tehdä pari esitystä ja valmistautua vuosisadan kokoukseen esittelemään tuloksia, joista en tiedä mitään,. Koska olin raskaana ja kotona, ja evvk kaikesta mitä sinä aikana maailmassa tapahtui.

Töissä sii lennetään, mutta kotona on, no ei ollenkaan kiire.

Osa-aikaisuuden ihanuudet alkavat pikku hiljaa jo paljastua. Isäntä esimerkiksi jäi eilen kotiin hoitamaan loppuviikoksi mukulaa. Hän huikkasikin kotiin tullessaan, että ihanaa nyt alkoi viikonloppu.

Niin että mitä, ei sii hoitonakki, vaan viikonloppu? Juu, niin se taisi sanoa. Ja itseasiassa olen samaa mieltä, nyt kun vihdoin asiat alkavat järjestyä töiden aiheuttaman muutoksen ja kotona olemisen helppouden (omg, käytän todella tuota sanaa) kanssa, voi todeta, että on siellä kotosalla tavallaan helpompaa.

Stressikynnys ei nouse enää niin helposti, koska stressitasojen nousut ovat siirtyneet ihan vain sitä työelämää varten. 

Ahdistuskohtaukset siivottomasta kodista ovat menneiden tavlien lumia, ne ovat nykyään ihan perusahdistuskohtaiksia tekemättömistä töistä.

Vittumainen lapsi ei enää hetkauta pätkääkään, koska aina on Se työkaveri, pomo jne kollega, jonka edessä ei voi vetää mitä tahansa itkupotkuraivareita tai komentaa sitä nurkkaan.

Väsymykään ei kotona ollessa enää vaivaa, ainoa mikä herättää on se helkkarin työaamuksi viritetty herätyskello, 05:45: dingdingding!!!!

Ja kiire, se on oikeasti kotona täysin itseaiheutettua, töissä taas aina ei voi valita aikataulujaan.

Niin, kotona voi relata, tehdä ihan mitä lystää, heilua verkkareissa ja maata sohvalla. Kotipomoni on sittenkin mukavampaa sorttia, kuin työelämässä...

Rentoo.

Huomasiko kukaan sitä pientä muutosta, kun mukulasta tuli yks vee.

Sitä pienen pientä ilman värähdystä, jossa vanhempien huolet puoliintuivat. Oikeesti. Puoliintuivat tai muuttuivat lähes kvartaaliksi siitä määrästä mitä alle vuoden ikäisen kanssa ikinä voikaan huolehtia.

Huomasin tämän yhtenä päivänä, kun random mummo hississä kyseli kuinka vanha lapsemme on. No tietty vuoden ja  öö.. öö... hmmm... kaksi kuukautta? Vai kolme kuukautta? Ainakin vuoden muistan sen hiljattain täyttäneen...

Et silleen.

Vauvan kanssa jahdattiin kuukausia ja viikkoja, miltei päiviä (kuten raksausaikanakin). Nyt maagisen vuoden mittarin kilahtaessa tappiinsa, muksusta tuli yks vee. Ei enempää eikä vähempää.

Samalla kehityskaari venähti. Minulla oli tapana seurata Vireä vauva kirjasesta kuukausi kuukaudelta sopivia ja tyypillisiä kehitys askelia. Nyt yhtäkkiä yks veen kehitykseen kuuluukin vain jossain vaiheessa seuraavaa vuotta tapahtuvat puhuminen, pottailu, juoksemaan opettelu jne. Tulee kun tulee, onhan tässä vuosi aikaa.

Ajan venähtäminen on saanut myös omaan äitiyteen ihanan rennon otteen (varsinkin kun muksu nukkuu taas!!!!!! Nimimerkillä * ikuisesti kiitollinen hannalle*). Enää en jaksa riehaantua syöttämisestä, jos ei syö, niin ehkä sitten ensi kerralla, tai huomenna. Enää ei jaksa panikoitua nuhasta, toteamus "aha, taas räkää" riittää ihan hyvin. Enää ei tarvitse hätääntyä villatumppujen tai villasukkien unohduksesta, kyllä se vikisee jos on kylmä. Tai viljojen syöttöjärjestyksestä, maitopullojen steriloinnista, maidon kuumuudesta, korvatulehdusten jälkitarkastuksien unohtamisista, turvaistuimen kallistuskulmasta ja mitä näitä nyt oli.

Ja mikä ihaninta, enää ei tarvitse panikoida pakkaamisesta, laukkuun roiskitaan mitä mieleen juolahtaa.

Äitiys ja arjen pyörityshän menee jo rutiinilla. Vastahan sitä on vuosi harjoiteltu!

ps. seuraavaksi pakkaustaitoja testataan egyptin matkalla Jouluna... Käydään koittamassa josko murmelin saisi vaihdettua 20 kameliin.

8 asiaa ja substanssia

  

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Kiitos Kirsu tunnustamisesta! On aivan tunnustanut olo.

 Kahdeksan faktaa teemana jämpti. Olen jämpti, niin jämpti että välillä on pakko olla epäjämpti ja epäjohdonmukainen. Pidän neuroottisesti siisteydestä ja (minun laatimasta) järjestyksestä, välillä anna kaiken kutenkin räjähtää esimerkiksi tiputtamalla ulkovaatteet lattialle ja sitä rataa, se tekee eetvarttia. Jämptiydessäni vaadin natsikuria muiltakin, mutta itse lipsun aina kun on mahdollista. Annan esimerkiksi lapsen pomppia sohvalla, vaikka tiedän tulevan perhepäivähoitotädin katkaisevan unelmilta siivet. Kuritan koiraa haukkumisesta, mutta yllytän sitä välillä riehaantumiseen asti. Kiroan miehelleni hänen imurointilaiskuuttaan vaikka itse luistan jos vain sunkin voin. Kaikessa jämptiydessäni olen oppinut olemaan vähemmän jämpti ja vaatimaan ympäristöltä vähemmin, muuten elämässä ei pärjää. Tästä saan kiittää jämptiä lastani, joka on opettanut minulle että tässä perheessä on vain yksi tahto, yksi kello ja yhdet säännöt, ja nämä eivät todellakaan ole minun määräämiäni.
 
Tunnustus pitäisi jämptisti vielä jakaa kahdeksalle, en valitettavasti seuraa edes niin montaa äitien nettihäröilyä, joten valitaan parhaista parhaimmat, ne kultahiput eli pitkäikäiset ja rakkaat vakoilukohteeni Valeäiti, Taaperotalo ja PeNa.

Uniloppuraportti

Jumaleissön, se nukkui juuri yhden kokonaisen yön. Ja toisenkin. Ja kolmannen. Saa nähdä onko tämä pysyvänsorttista herkkua.

Tätä edelsi, myönnettäköön, unikoulun tuunaus huudattamisella.

Unikouluista edellä mainittu huudatusversio ei missään nimessä ole suosikkejani. Itseasiassa pikemminkin inhokki ja pakkorako. Olen kokeillut sitä muutaman kerran aiemminkin ja saanut palkkioksi vain surkean rääpäleen, joka on hinannut vanhempiensa jalassa kiinni koko seuraavan päivän. Huudatus ei tällöin ole tuonut unta lapselle, vaan pikemminkin ahdistusta. Sekä muksulle itselleen että vahnhemmille.

On ollut karmaisevaa kuunnella keksiyön pimeinä tunteina pienen rääkymistä ja uskotella samalla itselleen että se on vain sen omaksi parhaaksi. Lopulta sängystä on kuulunut tömähdys, jolloin muksu on pudonnut väsymyksestä tajunsa menettäneenä suorin jaloin kanveesiin ja nukkunut aamuun.

Äidillä ei tämän jälkeen ole ikinä ollut mikään voittaja olo.

Pari yötä sitten päästiin taas siihen pisteeseen, että mikään keino ja konsti ei tuntunut auttavan. Tunnin mittaisen "mene nukkumaan" -hokemisen jälkeen superäidin puhti kului loppuun ja tein yöllisen periaatepäätöksen: vittu huuda sitte, en jaksa enää.

Ja sehän huusi, mutta vain vartin tai hieman päälle, öhisi hieman, huokaili vähäsen, protestoi hiukan vielä änkyröimällä epämääräisiä ja laskeutui sänkyyn nukkumaan. Siis meni omatoimisesti nukkumaan, ei kaatunut vaan meni nukkumaan. Tsiis!

Tilanne oli selvästi erilainen kuin ennen. Tajusin lapsen olleen perinteisen hysterian sijaan vain kiukkuinen, yksin jättämistä protestoiva kakara, joka lopulta luovutti kun äiti ei juossutkaan sängynlaidalle sambaamaan.

Metodia kokeiltiinkin heti seuraavana yönä. Kun huuto kajahti, huoneeseen ei mentykään (ja muuten ihan ensimmäistä kertaa muksun elämän aikana). Ja kas, kymppiminsa perus protesti-itkua, turhautunut ähinä ja krooh pyyh. Thäts it.

Ehkä se huudatusunikoulu toimiikin, tietyissä keisseissä, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei tunnu löytyvän. Avain asioina näen seuraavat pointit:

•  muksun täytyy olla vähän vanhempi, minivauvaa ei saa huudattaa, meillä ikä nyt 1v2kk
• itku ei saa olla paniikinomaista sillä siihen täytyy aina vastata, 
• huudatus ei saa mennä siihen että muksu kaatuu väsymyksestä suorilta jaloin eikä mene omatoimisesti alas, 
• huudattamisen täytyy kestää kohtuu ajan, mikä se sitten on, niin äidinvaisto ja huono-omatunto siitä vinkkaavat
• tämä on pieni, mutta meidän perheessä tärkeä asia, yö on nukuttu hyvin kun muksu löytyy sängystä normi asennosta nukkumassa, pahimpien huudatusten jälkeen se on löytynyt istuma-asennosta sammuneena...
• ja mikä tärkeintä, seuraavana yönä ei pitäisi enää olla huudatusta ollenkaan tai sen määrä on ainakin pienenmpi ja yhä pienenevä!

Älkää ottako neuvoa edellisestä, vaan tehkää kuten parhaaksi koette oman muksun kanssa. Ja tsemppiä kaikille unikouuttajille, oli metodinne mikä hyvänsä.

Tarttuvia nimiä

Muksu astuu tarhakuvioihin, tai tarkemmin perhepäivähoitokuvioihin tammikuusta. Tästä aiheesta myöhemmin, mutta käytännön superäidille tämä tuttaa pään vaivaa muun muassa vaatteiden hukkumisen muodossa. Msitä ihmeestä päivähoitotäti tietää mika lapanen kuuluu kenellekin?

Superäitihän aplikoisi nimet jokaiseen tumppuun ja villasukkaan, mutta minäpä oion. Äitinikin oikoi aikanaan ja kiinnitteli kankaisia silitettäviä lappusia vaatteisiin. Näitä saa kuitenkin tuskanhiki otassa, kuin hotjoogassa konsanaan, nyhtää irti omistajan vaihdoksen yhteydessä.

Siispä, teen tuleville äideille palveluksen, jotka sattuvat kirppiksellä tahi huutonetissä nimikoituihin vaatteisiimme törmäämään, kiinnitän nimet tarralla.

Jep. Se on uusinta uutta eikä (kuulemma) lähde pesussa irti. Katsotaan, olen koekaniini.

Suomalaista verta kaipaaville löysin netistä Tarramonsterin. Itse päädyin Namebubblesiin erään koko maailman presidentin kotimaasta. Sama hinta, eri värit. Molemmissa ihanat pyöreät nimikointiversiot.

Toisessa on kuitenkin isompi ekologinen jalka, mutta lupaan hyvittää sen kestotiskirätin hankinnalla ja kuukupin ahkeralla käytöllä.

Univäliraportti

Otin neuvosta kopin ja olen näyttänyt vauvalle taaperolle selkää torstaista lähtien. Siis metodi on kokonaisuudessaan seuraava: kylpy-yöppärit ja kumppanit-sänkyyn-paijaus tai pari - ylös sängyn päältä roikkumasta ja selän kääntö sänkyyn päin - ja sitten odotellaan.

Ekat kolme päivää olivat jäätäviä, huutoa huutoa huutoa ja raivokasta sängystä nousemista. Kymmeniä - miltei tekisi mieli sanoa että satoja mutta se ehkä menisi vähän överiksi (vaikka siltä todella tuntuikin) - kertoja laitoin muksua alas ja käänsin selän. Ja se huusi ja huusi.

Ja sitten 4. ja 5. päivä se luovutti. Ylösnousemuskerrat ovat sen jälkeen laskettavissa melkein yhdellä kädellä. Ja äiti heitti voltin, itseasiassa tuplavoltin isännän kanssa yhdessä.

Mutta jotta homma ei menisi ihan liian helpoksi, on hommassa vielä puuhaa. Ensinnäkin selän kääntämisen jälkeen joutuu hiipimään huoneesta erinäisin balettikuvioin ulos. Meillä on nimittäin nariseva lattia. Ja jos homma ei kohta muutu, laitan viikkorahani lattian uusimiseen. Täyspuuta perkele.

Ja toiseksi, metodi ei jostain syystä toimi yöllä. Kun muksu herää karjumaan se ei nukahda ilman tunnin sirkusta huoneessa.

No, tänään kaivelin extempore loputonta äitimetodivarastoani ja sovelsin ikivanhaa keinoa nukuttaa lapset: minä lauloin. Ja lauloin muuten niin maan perhanan kovaa, ettei murmeli kuullut lattian narinaa, kun laulaen hiivin kohti ovea ja ulos huoneesta. Samaa koetetaan myös sitten ensi yönä.

Toimii, mutta on ehkä vähän suspekti keino jos kylässä on vieraita. Vai mitä tuumaatte kesken viinin hörppimisen näystä, jossa illalliskutsujen emäntä tulee huoneesta balettiaskelin laulamalla pienistä oravanpoikasista...

Univelhojen manaus

Univelhot, heittäkää taikanne ja parhaat neuvonne!

Juuri te jotka olette kokeneet tai seuranneet vierestä yksveen unitaisteluja, mitä helkkaria sille tulee tehdä?!

Muksu ei mene enää päiväunille tai nukkumaan iltaisin ilman jäätävää taistelua. Se myös herää yöllä karjumaan 1-2 kertaa hysteerisenä eikä rauhoitu MITENKÄÄN. Paitsi viereen ottamalla.

Tassuttelu on aiemmin toiminut mutta ei enää. Se ei tahdo että siihen kosketaan yöllä eikä illalla eikä varsinkaan päikkäreillä. Se vaan pyrkii pystyyn sängystä ja tassuttelu onkin muuttunut lähinnä painimiseksi ja oikeastaan lapsen painamiseksi sänkyynsä.

Ei ihme ettei halua että sitä kosketaan nukkumaan mennessä, vähempikin ahistaa. Molempia osapuolia.

Mukulan tahtotila on jäätävä, päivisin ja öin. Ja unihommat on yhtä sirkusta. Miten helvetissä sen saa nukkumaan?! Miten unikoulutetaan 1 vee, joka ei halua nukahtaa eikä nukkua yksin eikä tassutella eikä huudatuksellakaan hiljene?

Kokeillut ja parhaaksi koetut (mutta pidemmän päälle tosi huonot) keinot on

• Unohtaa päikkärit sängyssä, no way 1,5 tuntia huudatusta 20 minuutin pikaunten tähden. (Vaunuissa nukkuu 2,5 h, sinne siis päivisin!)
• Ottaa viereen yöaikaan, sillä siinäkään ajankohdassa en jaksa kuunnella huutoa 2 tuntia.

Mutta silti, ei se nuku!

Ja lisätehtävä: sille on tulossa kulmahampaat. Fuck.

Mutta en jaksa enää valvoa, oli hampaita tulossa sitten vaikka kitalakeen tai korvaan! Uniongelmat on saatava pian haltuun tai pää poksahtaa.

*poks*

Oho, se meni. Onneksi oli varapää mukana.

Uudet puheenaiheet

Sitä on joku hassu leima otassa, kun on lapsellinen. Sellainen hassu leima, joka houkuttelee kanssalapseilijoita tulemaan luokseen ja kertomaan lapsiin liittyviä asioita. Leima suorastaa viettelee kaikki myötäelävät vanhemmat paikalle jakamaan oman kotinsa itkuista, räkäistä, unetonta, uhmaikäistä, tarhaan astuvaa, hiekkaa popsivaa, täydellistä äiti/isi-ihmistä suorittavaa tarinaa.

Siis eikö puhuttaisi välillä vaikka säästä?

Myönnetään, että tempaudun itse helposti mukaan kollektiivisiin "sain lapsen ja elämäni muuttui" -traumatarinoihin, mutta ettäkö joka päivä. Ja koko ajan.

Sama homma oli raskaana ollessa. Maha toimi magneettina kaikille raskaudesta haavelileville, sen kokeneille tai sitä vältteleville.

Lapsen tullessa sitä vain jotenkin kummallisesti imaistuu johonkin "oikeat aikuiset" ryhmään. Yhtäkkiä sitä on eksperrti korvatulehduksissa, välikausihaalareissa, sormiruokailussa, pamperseissa, nenäimureissa, supoissa ja vaikka ties missä. Miltei mihin tahansa pienlapsikeskusteluun voi heittää soppansa sekaan.

Ja toimii se toisinkin päin. Niille, kenellä ei ole lasta ta haavettakaan moisesta on ehkä hieman vaikea kaataa lapsellisen elämää, sen suolaa ja sokeria. En millään saa heiltä komppaavia hymistelyjä kertoessani niskakakasta tai tahtoraivareista.

Mutta silti, eikö puhuttaisi jostain muusta. Edes välillä.

Parasta sielunhoitoa on ollut koko äitiysaikani tietenkin ystäväni ja kanssakärsijäni äidit, mutta ehdoton tuki on ollut ihana lapseton siskoni, jonka viikonloput koostuvat vielä bileistä ja skumpasta. Kiitos, että et ole aina puhunut lapsellisia kanssani vaan ihan vain tavallisia  =)

Yökremppaa

Miltä tuntuu olla taaaas helkkarin väsynyt?

Silmäpussit olan yli heitettynä ja niskan taaksen rusetille solmittuna voin todeta, että  ihan jäätävältä, varsinkin kun on töissä eikä pääse päiväunille, tai saa edes herätä hitusen myöhemmin aamulla kuin esim. kello 05.45.

Luulin että jo nelikuisena koko yöt läpeensä nukkuva lapsonen olisi jotenkin pysyvä ilmiö, mutta vuoden täytettyään meillä on jostain syystä menneet yöt taas ihan pipariksi. Muksu ei vaan suostu enää menemään nukkumaan, vaikka mitä keinoja unikoulusta huudatukseen asti ollaan koetettu.

Nukkumaan ei mennä illalla, yöllä eikä varsinkaan päivällä. Yölläkin tahdotaan herätä kerran tai kaksi ja huudetaan täyttä kurkkua tunnin pari. Tsiisus. Ei tätä jaksa.

Huomasin ajautuvani tuttuun ajatuskehään, jota harrastin muksun ollessa 9-11 kuinen. En jaksa enää, lähden litomaan, häivyn maasta, vaikka koko planeetalta jos se vain lievittää ahdistusta.

Luovutan.

Ennen totaaliromahdusta rohkaistuin kuitenkin avaamaan suuni äidilleni ja kaatamaan koko tuskan siitä, että en enää pysty taistelemaan muksua joka saakelin ilta nukkumaan tunnin verran, sitten roikkumaan joka perkeleen yö kaksi tuntia pinnasängyn laidalla nukuttamassa sitä ja sitten vielä joka helvetin seuraavana päivänä taistelemaan päiväunien kanssa vähintään tunnin.

Äitini sanoi vain että tiedän tunteen. Kuopuksensa oli kuulemma samanlainen lapsi. Minkätakia siskoni nukkuikin miltei kouluikäisekseen vanhempiemme välissä.

Thats it. Mitä rakettitiedettä.

Luovutamme täten taistelut suosiolla ja alamme nukkumaan perhepedissä. Tosin sillä rajoituksella, että murmeli laitetaan omaan sänkyyn alkuillasta ja huudon kajahtaessa roudataan väliin. Näin helppoa. Periaatteet roskiin ja unista nauttimaan.



(ja itselleen tietty kuopaa kaivamaan mutta en jaksa siitä nyt ottaa herneitä...vielä)

Myös pullotusviikot!

Imetysviikko taitaa olla paraikaa meneillään ja näkynyt muun muassa aina Helsingin Rautatieasemalla asti flash mobin muodossa. Kyseisen tapahtuman järjestäjän mukaan imetyksen tukea ja tietoutta on lisättävä (ilmeisesti kyseessä oli myös jonkinlainen julki-imutuksen hyväksymisen edesauttaminen?).

Hyvä näin. Koskaan ei mistään asiasta ole tarpeeksi tietoa, tiedotusta eikä varsinkaan tukea. Mukulan omavarainen ruokkiminen on myös eräänlainen kriisitilanne tai erikoistilanne elämässä. Harva on varmastikaan täysin osannut kuvitella etukäteen mitä se on, saatika selviytynyt siitä täysin vailla kommelluksia.

Mutta, mitenkään imettämisen voimaa väheksymättä ja sen tärkeyttä heikentämättä haluaisin niin kovasti nähdä enemmän keskustelua pulloruokinnasta. En tietysti tarkoita tällä sitä, että pulloruokintaa pitäisi suosia, vaan sitä että senkin kanssa kamppaillaan ja siihenkin tarvitaan tukea.

Ihan oikeasti. Pulloruokittavienkin lasten kanssa on rintaraivareita eli pullokiukkua. Pullotettavienkin lasten äidit tuskailevat pullotteluun liittyvien teknisten ongelmien kanssa siinä missä rintaruokkijat liivinsuojien, imetysvaatteiden ja tissirasvojen kanssa. Ja joo, pullon kanssa ei tarvitse riisua paitaa keskellä katua, mutta mikro täytyy löytää. Pling!

Pulloilijat kohtaavatkin hankaluuksia siinä missä rintailijat, mutta heille harvemmin heruu sympatiaa. Oikeastaan päinvastoin. Pullon hoitokassistaan kaivava äitikokelas saa osakseen pulloa mittaavia katseita ja kyselyjä miksi ei imetä. Ja ilman ulkopuolisten puuttumistakin se ihana omatunto tai superäidin ideaalihaamu voi kaivella mieltä ja kääntää veistä haavassa: miksi en imetä, en halua tai pysty siihen, tai osaa.

Eniveis. Toivon, että siinä missä imetystä tuetaan ja ylistetään, tuettaisi myös heitä, jotka ovat pulloilijoita, tahtomattaan tai tarkoituksellisesti. Ainakin itse sain tietoa tuutin täydeltä rintarauhasista - ja sekään ei aina riittänyt - mutta en senttiäkään pullosta. Sen me opettelimme itse ja muita kuulostellen.

Vaikeus ja tuen tarvehan piilee siinä, että sen mukulan syöttäminen ei nimittäin ole yhtään sen helpompaa pullolla kuin luomu-utareella. Miksi siis tukea vain toista metodia?

Piilomainoksen uhri

Käveltiinpä eräänä päivänä Tapiolassa ja kas, ilmapallotätihän se siinä. hienoa, muksulle pallo käteen ja kitinät seis. Kiva oranssi pallo vielä, ja eikun vaunuihin kiinni.

Kas, onpa nurkan takana paljon pallotätejä, lisää erivärisiä palloja, hieno sininenkin! 

Hetkonen, siinä on iso S-kirjain. Ai niin ne vaalit. Ei kiitos oteta sinistä palloa. Eikä sitä toistakaan sinistä palloa. 

Jos nyt ihan poliittisiksi ruvetaan niin missähän niitä vihreitä palloja olisi tarjolla? 

Äh olkoot, ei näy, onhan meillä jo pallo vaunuissa.

Mikähän se muuten on? No just, RKP. Menipä taas tosi lähelle.

Jäätävän neutraaliuden metodi

Tiedäthän sen ärsyttävän kakaran moodin, jonka muksu saa aina välillä päälle. Sen, jossa kaikki mikä on ehdoton ei, onkin juusri se ehdoton must.

Mukula on jo selvästi edennyt siitä vaiheesta eteenpäin, missä se ei ei tarkoita vielä mitään, siihen vaiheeseen, jossa se todellakin tietää mitä se tarkoittaa mutta ei noudata sitä.


Siinä moodissa mikään huuto eikä kiroilu eikä kieltäminen auta. Mtäenemmän sitä huutaa, sitä todennäköisemmin kakara paiskoo nyrkkiään esim lasivitriiniin, tai repii huonekasvin juuriltaan tai puree. Minua. Jep.

Olen tuskaillut ongelman kanssa jo tovin. Sainkin yhtenä päivänä eräältä perhepäivähoitajalta puiston laidalla hyvän vinkin niskoittelevien kakaroiden varalle. Menetelmä on nimeltään jäätävä neutraalius ja sitä toteutetaan kun lapsi tekee toistamiseen taas jotakin minkä se tietää kielletyksi. Tällöin vedetään nassulle (äidin) jäätävä neutraalius -ilme ja marssitaan lapsen luo katsomatta sitä edes silmiin ja talutetaan se pois rikospaikalta. Tai ei huomoida riketta ollenkaan, suorastaan poistutaan huoneesta kun kukkaruukku alkaa heilua.

So simple. So hard. Tämä vaatii myös jäätävää itsekuria ja miinuspuoli on se, että hommaa joudutaan toistamaan PALJON. Mutta silti, kokeilemisen arvoista.

Ajatus pohjautuu siihen että lapsi haluaa huomiota myös negatiivisilla teoillaan. Tällä menetelmällä muksu lopulta luovuttaa (lue: ideaalitilanteesa), kun huomaa että ei saa törttöilystään edes sitä negatiivista huomiota.

No, toimiiko se? Koiran omistajana imuroin metodin heti käyttööni (tällä tavoin huomiota kerjäävää koiraakin koulutetaan, ainakin meillä) ja kas, eipä vitriiniä paukuteta enää.

Ihanaista, ylistän perhepäivätätiä, voi kuinka joku osaakaan olla viisas. Eikä siinä kaikki, se täti tulee meille alkaen tamikuusta. Joka päivä.

Mistä on pienet tytöt tehty...

No ei ainakaan Duploista. Joskus jotkut asiat on vaan parempi jättää niille miehille...

Kolmas vanhempi

Töiden myötä tilanne kotona on välillä hieman kaoottinen. Koska kotoa puuttuu tätä nykyä välillä 24/7 valtuutettu kotiaikuinen, joka tekisi kaikki kotityöt, kauppareissut, siivoukset, koirankusetukset, lastenvaippakartoitukset ja muut perussälät, on koti välillä räjähtänyt.

Yhä useammin kuulee toisen kodin aikuisista huokailevan tuskissaan: kunpa joku hoitaisi pyykit, veisi bioroskiksen, kävisi kaupassa ja ai niin, tekisi ruuankin valmiiksi. Meiltä puuttuukin välillä se kolmas vanhempi, Mr/Mrs Joku.

Tätä Jokua tarvitaan erityisesti öiseen aikaan. Tilanne, jossa lapsi rääkäisee klo 02.37 ja 04.52, ja molemmilla vanhemmilla kello on viritetty soimaan aamusta ennen kuutta ja joista kumpikaan ei ole edelleenkään onnistunut menemään nukkumaan ennen kymppiuutisia, on erittäin tulenarka. Tällöin paiskotaan tyynyjä, kirotaan toisille tai vaihtoehtoisesti leikitään yhtäkkiä hyvinkin tukkiunisia jos vain se toinen nousisi ensin.

(Tai huudetaan Jokua apuun. Ja noustaan lopulta itse.)

Joku oli myös kipeästi tarpeen, kun tähän päälle iskettiin muutama viikko takaperin kaikille täysflunssa. Tällöin Joku olisi todellakin voinut raahata persauksensa paikalle ja tuoda kaikille teetä ja buranaa pillereinä tai suppoina, nostaa lapsen sängynpäätyä (taas) keskellä yötä, imeä räkää kärsästä kun ei meinaa itsekään saada henkeä ja leikittää ilman omaa kuumehouretta kipeää ja erittäin ärtsyä lasta. Ja antaa vanhempien sairastaa rauhassa. (Tässä tilanteessa kaikki mummot ja ukit ovat yllättäen ”kiireisiä”, sairastupa ei ole kovin houkuttava paikka viettää aikaa).

Voisko Joku tilata tällaisen Jokun jostain?

Hei mikä sua vaaai-vaa-aa-aa?

Olipa kerran pieni paha noita Känkkäränkkä nimeltään
Se huvittelee syömällä rusinoita, ja iskemällä kepillään
Se on niin pieni että aikuiset ei pysty sitä näkemään
Mutta lasten luokse se mielellään, tulee kyläilemään

Ihan oikeasti, meillä on kotona vaihtunut muksu. Olen ihan varma siitä. Siis voiko jotenkin postyymisti vaihtua muksu, niin kuin synnärillä ennen vanhaan? Jospa se vaihtui esim kauppareissulla, tai hop lopissa. Jospa joku vain vahingossa nappasi meidän mukavan nauravan mukulan kassiinsa ja jätti känkkäränkän tilalle?

Jos Känkkäränkkä tulee iltaisin, ei lapset pysty nukkumaan
Koska Nukkumatti pelkää Känkkäränkkää ihan tosissaan
Jos Känkkäränkkä tulee ruokapöytään, se mussuttaa rusinoitaan
Ja ruuan se saa lasten suussa pahalle maistumaan 

Meillä nimittäin asuu pikku pirulainen. Se nostaa päätään ihan kummallisisa paikoissa. Niissä, joissa äiti yrittää ohjeistaa tai kieltää (esim hakkaamasta lasivitriiniä!), niissä joissa pitäisi toimia mahdollisimman nopeasti ja kiireellä sekä erityisesti niissä joihin liittyy herääminen millään tavoin. Enää meillä ei hymyillä aamulla. Meillä irvistetään.Voi tsiisus.

Kyllä kylässä voit käydä Känkkäränkkä kun on känkkäränkkäpäivä.
Onhan se kiva että lapsilla on oma vänkkäräsäärinen noita
Mutta älä tule liian usein känkkäränkkä, tule vain kerran viikossa. 

Kun sä pistät kaiken ihan länkkälönkkä, niin äiti syyttää ipanoita. 

 SE OTUS muutti meille ihan yhtäkkiä. Homma alkoi kovin viattomasti. Ihmeteltiin isännän kanssa, kuinka joku jaksaakaan yhtäkkiä ottaa enenevissä määrin spontaanit pultit, kun horjahtaa matkalla lelun luokse. Kuinka joku voikaan ärsyyntyä siitä, ettei osaa pukea kaulakorua joka kerta kaulaansa oikein, vaan välillä se lipsahtaa käden ympäri. MITEN JOKU VOI ärhennellä siitä, että talloo itse kantamansa kaulaliinan päälle ja kompastuu. No kyllä se vaan voi.

Kun aamulla täytyis tarhaan lähteä, niin lapsia kiukuttaa
Koska Känkkäränkä neuvoo väärin jalkoihin kenkiä laittamaan
Känkkäränkkä yllyttää lapset toisten leluja rikkomaan
Ja iloisesti naputtelee kepillään, kun saa lapset tappelemaan 

Se otus meinaa välillä päästä niskan päälle. Esimerkiksi entinen "en halua syödä mitään -tyttö" tahtoo nyt syödä kokoajan ja kaiken ja ihan samaa mitä minäkin. Joudun itse siis näkemään nälkää siihen asti, kunnes mukulalla on oma ruoka-aika. Ennen sitä on turha yrittää syödä, ilman että joku tulee silmät leiskuen rynkyttämään syöttötuolia tahtoen osansa. Eilen äiti parkani sain myös osansa, kun mainitsi ohimennen siellä kyläillessämme sanan MAITO. Siitä hetkestä lähtien helvetti oli irti. Onneksi viisaana "eihän sitä koskaan tiedä -äitinä" olin pakannut varanokkiksen ja tetran maitoa hoitolaukkuun. Onneksi, muuten olisi tullut ruumiita. 

Kyllä kylässä voit käydä Känkkäränkkä kun on känkkäränkkäpäivä
Onhan se kiva että lapsilla on oma vänkkäräsäärinen noita
Mutta älä tule liian usein känkkäränkkä, tule vain kerran viikossa
Kun sä pistät kaiken ihan länkkälönkkä, niin äiti syyttää ipanoita 

Tämä on jotenkin hyvin hämmentävää. Uhma jo nyt ja ikää vasta 14kk, huokaus. Mitä tälle muksulle nyt pitää tehdä, miksi se meni rikki, miten se korjataan? Onneksi olen - ihme kyllä - löytänyt asiasta huumoria. Eihän sitä raivopäätä voi ottaa vakavasti (muistele vaan omaa teini-ikää, ei siinäkään ollut mitään järkeä). Mukulalle tekisi mieli välillä nauraa. Mutta se täytyy tehdä nurkan takana, muuten sillä menee taas kuppi nurin.

Ja ihana kiitos Verskin valtakunnan mainiolle kirjoitelmalle "Tyypeistä" jotka muuttivat taloon. Meillä taitaa olla samat tyypit kylässä, mutta syypää taitaa olla  laulavaa kansanedustsajaamme lainaten jo tiedossa...

Ja kaiken takana onkin vain pieni paha noita.

Isistä tulee äiti

Meillä on kotona nykyään melkein kaksi äitiä. Tai siis vanhempaa, jotka molemmat huolehtivat lapsen asioita ihan oikeasti ja omatoimisesti eikä niin, että toinen kulkee perässä ja naputtaa mitä pitäisi tehdä.

Töihinpaluuni myötä myös isäntä on saanut viettää omatoimista aikaa tytön kanssa. Olenkin visusti pitänyt huolta siitä, etten kirveelläkään ohjeista yhtikäs mitään aamulla ennen töihin lähtöäni. En mitään, vaikka huomaan ettei jääkaapissa ole maitoa tai ruokaa, varastossa vaippoja tai haalari pesussa. En ohjeista. Oppikoot itse ennakoimisen jalon taidon. Sitä olen ainakin itse joutunut harjoittelemaan viimeisen vuoden.

Ja kas, arkihan se sieltä pölähtään vastaan, kun astun töistä kotiin. Asunto ihanan sotkuisena, vauva eikun taapero, ihanan kylläisenä ja pirteänä ja isäntä räjähtäneenä. (...ahaa, tuoltako näytin itse viimeisen vuoden ajan...). Homma hoituu näköjään ilman äitiäkin!

Vastuun tasapuolisesta jakautumisesta on tietenkin seurannut naputusta kääntymään yllättävään suuntaan. Saan nimittäin itse kuulla kunniani jos jätän likaiset aamiaistiskit pöydälle hiippaillessani vähin äänin töihin, tai kun en ole muistanut aamuhorteessa kuivata vessan lattiaa.(ymmärrän tän metsä vastaa kun sinne huudetaan vinkin).

Onkin ollut hauska nähdä kun isäntä ottaa kotiemon roolin, tietää kellon tarkasti koska tulee seuraava ruoka, koska vaippa täytyy vaihtaa tai pottailla, millaisen unet neiti on nukkunut ja mikä on sen perusteella päivän ennuste iltakiukulle.

Näinä isän kotipäivinä olo tuntuu hyvin pihalla olevalta perheen arjesta. Suorastaan jotenkin isämäiseltä.

Rokotetutkimus, ohi on!

Tänään oli viimeinen käyntikerta Rokotetutkimuksessa johon ollaan oltu osallisina jo vuoden ja rapiat. Mukula sai reiteensä tällä kertaa "tavisrokotteen" eli jokin pneumokokki ja kumppanit sinne tökättiin kahdella eri neulalla.

Tutkimuksen ansiosta jäimme ihan selkeästi plussan puolelle. Vaikka aluksi pelkäsinkin verikokeita ja ylimääräisiä pistämisiä, menivät ne aika kivuttomasti kuitenkin loppupeleissä. Itseasiassa tosi kivuttomasti, ensimmäistä rääkkäyskertaa lukuunottamatta. Muksu vaan istui käden taive ojenettuna kuin mikäkin kestopiikitettävä ja tutkaili mielenkiinnolla näytteenottoa.

Bonuksena saimme vesirokko- ja b-hepatiittisuojan ja innolla odotammekin ekaa vesirokkoaaltoa, että toimiiko rokote vai ei.

Lisäbonarina saimme korvatulehdusdiagnoosin. Pitkittynyt nuha ja köhä toi tullessaan korvatulehduksen, mutta siinä ei ole mielestäni mitään ihmeellistä, vaan siinä että tutkimustätilääkäri sen teki. Ihan hyvää hyvyyttään. Töidensä ohella. For free.

Rokotetutkimuksen ei missään nimessä kuulu sairaiden lapsien diagnosointi ja korvatulehdusten etsintä, mutta terve järki kuuluu. Lääkäreitähän hekin ovat. Ja ihania sellaisia. Nimittäin mikään ei ole sen nihkeämpää, kuin raahautua lekurista toiseen erilaisten diagnoosien ja toimenpiteiden perässä. Ihanaa, kun joku osaa kysymättäkin sen katsoa. Ja antaa antibiootit.

Ja vielä hymyillä kun äiti morkkaa lapsensa piikittäjän ammattia "aika rankaksi työksi kun joutuu lapsia huvikseen kiduttamaan." Ups.

Flunssa 2000

 

Voihan räkä. Meillä on vuosisadan flunssa, kulemma joku dinosaurukselta kuulostava bronkioliitti, joka vaan kestää ja kestää. Hamaan tappiin asti. Flunssa on ollut riesana jo yli puolitoista viikkoa ja en oikein tiedä onko vieläkään menossa ohi, onko kynnet jo näytetty ja pahimmat oireet koluttu.

Flunssa on muuttanut kokoajan muotoaan. Murmelin flunssa on käynyt vaiheet räkä, megaräkä, kurkkukipu, yskä, taas megaräkä ja limayskä läpi. Enää korvatulehdus puuttuu. Kop Kop Kop.

Myös aikuisilla se on tehnyt temppujaan. Juuri kun olo on semi ok ja nenä näyttää aamulla kohti työpaikkaa, niin viimeistään lounastauolla on kylmähiki kohonnut otsalle ja päivä on pitänyt päättää siltä seisomalta kotiin sairasvuoteelle.

Niin, paitsi että opittiin isännän kanssa että lapsen kanssa ei ole sairasvuoteita. Ainakaan vanhemmilla.

Ehkä siksi juuri flunssa on vain venynyt ja venynyt eikä loppua näy viel ainakaan tällä viikolla.

Mutta ainakin jotain hyvää tästä voi repiä, nimittäin taas kokeiltu uusia keinoja flunssan taittamiseksi. Tässä viimeisimmät villitykset flunssarintamalta ja ihan tosi, suosittelen!

Super Vaporizer for the Flunssa 2000

Super nenäsuihke for the Flunssa 2000

Pssst

Vinkki vinkki

O sai synttärilahjaksi Tuffeltaan puisen vedettävän ankan, joka vaappuu. Like like!

Ostaisin näitä kasapäin, mutta kun ovat kalliita.

Tai sitten eivät, hih =)

Isoisän puulelut:

tsek this out too: Pirkanmaan lelu ja koriste

RaiVaRi!

Ensimmäinen oikea raivari oli eilen kylässä. Siis sellainen uhma- tai tuhmaraivo, jota ei saa talttumaan ihan perinteisin "kato tässä on rusina" -keinoin.

Ja tietenkin se piti kohdata Sellossa, keskellä sembaloita ja alennusmyynneissä kiitäviä ihmisiä. Kello viiden ruuhkassa. Fask.

En tiedä oliko kyseessä esiuhmaa, oikeaa uhmaa vai ihan vain perinteistä huonoa käytöstä ja ripaus päikkäriväsymystä. Mutta joka tapauksessa mukava show siitä tuli aikaiseksi ja sain tuta todellakin ihmisten katseet selässäni. Ne samat silmämunien pyörittelyt, joita olen itse vuosia takaperin heitellyt vanhemmille, jotka eivät saa julkisella paikalla mukuloitaan hiljennettyä.

(I´m so sorry, nyt ymmärrän, hiljentäminen ei vaan välillä ole mahdollista.)

Uskon ja ymmärrän nykyään, että huutavan lapsen vanhemmat tuossa tilanteessa ovat todellakin yrittäneet jo kaikki mahdolliset keinonsa. Ei ne niitä mukuloitaan ilokseen huudata.

Miksi sinä raivoat, käyttäydy?!

Emme mekään eilen. Kaikki alkoi ostoskierroksesta (ja huonoista päikkäreistä aamupäivällä) joka oli kröhm, ehkä hieman pitkä. Ja ehkä vähän nälästä. Ja leikkipaikasta, johon päätettiin pysähtyä ihan vain pikaisesti.

ErrorError.

Wrong idea. Kun lasta maaniteltiin liukumäestä takaisin vaunuihin, syntyi karmea raivo, jonka seurauksena kaiksi hiestä märkää vanhempaa kävelee mahdollisimman smuutisti nykivää puolijuoksua parkkihallia kohden kirkuva kakara vaunuissa, joka yrittää heittäytyä niistä alas. Heilutellen väkivaltaisesti käsiään. Suu vääristyneenä karjuen. Kiljuen. Rääkyen.

Ja sama jatkui autossa, ja kotona ja koko illan. Meinasin jo soittaa lekurillekin, että mitä nyt tehdään, onko lapsellamme jokin tosi huonosti? Onneksi en varannut aikaa, sillä perus raivokohtauksen toteaminen lääkärillä asti olisi ehkä ollut meidän ymmärtäväiselle vakuutusyhtiöllekin hieman liikaa...

Raivo loppui illan myötä, mutta pelko hiipi persaukseen: näitä on tulossa lisää. Uhma is coming soon.

..to be continued..

Tumppu!

Wanted: tumput, jotka ovat lämpimät ja joita ei saa riiviömäisimmälläkään mielen ailaihteluilla revittyä etuhampain pois kädestä?!

Miss Murmelaatilla on nimittäin minimaalinen vaunu-unikoulu menossa ja tähän tarvitaan viisaita päitä. Tarkoitus on harjoitella talvea varten, jolloin pieni sormi-imurimme ei valitettavasti enää saa nukkua vaunuissa ilman tumppuja, sormiaan imeskellen. Kun lämpömittari lähestyy nollaa, lähesty myös sormi-imuttelun nollatoleranssi.

Mistä siis ellaiset tumput, jotka pysyy kädessä? Tavislapaset lentää heti. Lapaset, joiden välissä on kudottu nar, lentävät heti. Lapaset, joissa on hihaan kiinnitettävä klipsi lentävät heti, mutta jäävät hihoihin roikkumaan. Lapaset, jotka junttaan takin hihan sisään hdastavat menoa, mutta lähtevät silti litomaan karjunnan kera.

Mitä metodeja on vielä jäljellä? Hihojen umpeenompelu? Kokovartalotumppu?

Linssilude

 

Käytiin aivan superihanalla valokuvaamolla napsimassa murmelista "pari hassua" yksivuotisotosta. Kuvat (ja koko valokuvaamo) osoittautuivatkin niin ihaniksi, että mukaan lähti kokonaiset kolme taulua!

Kyseessä on valokuvaamo nimeltä GoImages, jonka teema on selkeästi valkoinen tausta ja mellevät värit. Kontrasti on kaiken ydin. Ja mikä hauskinta, mukaan kuvaukseen sai ottaa IHAN MITÄ VAAN. Meiltä mukana olivat brion työntökärry ja vanha peltihyrrä.

Kaiken kaikkiaan kuvaus oli hauska kokemus. Ennen kuvausta kotiin tupsahti kasa ohjeita, kuinka ihana karkkivärikuva onnistuu (ja onnistuihan se, vaikka vaatekaapitlla pidettiin muutama kriisikokous minuuttia ennen lähtöä). Vastassa studiolla iloiset kuvaajat, vaipanvaihtopisteet, selvästi lastenehdoilla joustavat aikataulut ja pari lelua sekä kuvakirjaa. Kaikki mitä tunnin mittaiselta valokuvaukselta voi pyytää. 

Tätä seurasi vielä erikseen sovittu tunnin mittainen kaikkien onnistuneiden otosten fiilistely, joista piti sitten, nyyh, valita vain ne mitkä mahtuivat budjettiin. Olisin ottanut mieluusti vaikka kaikki, sillä onnistuneita otoksia oli hämmästyttävän paljon.

Muutama vinkki vielä, jos joku innostui:

• LAITTAKAA PALJON VÄRIÄ, mitä enemmän ja kirkkaamin sen parempi. Uskokaa. Jopa sukkia myöten.
• Funtsikaa minkä väriseltä haluatte teidän perheen näyttävän. Odoteltaessa studion (ihanassa) aulassa vuoroamme tuli kuvauksiin myös perhe Raita. Kaikilla neljällä oli PoPia päällä, eri värisenä, eri levyisenä. Et voi sitä silleenkin.
• Jättäkää virallinen tyyli kotiin. Ei kammattuja hiuksia, suoristettuja skragoja. Paikalle ihan vaan omana ittenä. 
• Mahtavaa oli myös se, että kuvauksissa ei istuttu paikoillaan koulukuvatyyliin (ja että paikalla ei myöskään ollut koulukuvien harmaanviolettia masentavaa taustaa.) Kuvissa sen sijaan juostiin, riekuttiin tai mitä ikinä kuvilta haluttiinkaan. Ajatus oli vapaa ja on ehkä hyvä pohtia etukäteen mitä haluaa (ylin kuva oli ainoa mitä itse halusin, muut otokset (n. 200-300 kpl) oli bonusta). Myös paikalla olleella kuvaajalla oli tsiljoona ehdotusta, eli voi mennä myös tyhjällä päällä paikalle.

Vähentynyt parantunut

Kun äitiys on töihinpaluun myötä, miten sen nyt korrektisti sanoisi, vähentynyt (?), on nekin äitiyden hetket mistä saa nauttia parantuneet. Jos nyt tämäkään ilmaisu on korrekti laisinkaan.

Vähentynyneellä, mutta parantuneella epäkorrektillä äitiyden ilmaisulla tarkoitan sitä, että hetket lapsen kanssa ovat tiivistyneet. Kun nähdään, niin nähdään kunnolla ja täysillä, laadukkaasti.

Jotekin kotona täysipäiväisesti äitiys oli niin kokonaisvaltaista, että sitä jäi helposti vain sohvalle röllöttämään. Ekä tarkoita sillä sitä, että se olisi huonoa äitiyttä. Itse vain koin sen jotenkin tyläksi ja hyödyttömäksi ajantappamiseksi lapsen kanssa.

Ja joo, kyllä sitä persaus nousi sohvalta ylös jos jonkinmoisiin lapsi-äiti rientoihin, mutta jotenkin homma oli puuduttavaa ja itseään toistavaa. (Taidan olla hellposti kaavoihin kangistuvaa sorttia.)

Nyt kun aikaa olla yhdessä on vähemän, tulee se käytettyä viisaammin. Tai tehokkaammin. Innostuneemmin. Meillä puuhastellaan nykyään paljon!

Toinen seikka äitiyden laadukkuuden näkökulmasta (omasta navastani katsottuna) on se, että hetket lapsen kanssa ovat eritavalla merkityksellisiä kuin ennen. Jotenkin tunteikkaampia. Peruspuurtamisesta on tullut erityistä. Kuvittele, laitoin murmelin viikonloppuna päiväunille. Ihan peruskamaa. Mutta itkin onnesta kun se ei aluksi meinannut nukahtaa, ja sitten nukahtikin syliini.

En siis kironnut huonoa nukkumaanmenokertaa ja murmelin tapaa riekkua aina päiväuniaikaan, raivonnut ja kettuuntunut siitä, kuinka oma-aika valuu pinnojen välistä hukkaan toisen kitistessä, vaan olin onnellinen. Onnellinen siitä, että sain nukuttaa lapsen. Ja vielä onnellisempi siitä, että se nukahti syliini pitkän itkun päätteeksi.


Summa summarum, kiukun sijaan  nautin kärsivällisyydestäni ja hmmm äidinrakkaudesta(ko)?

Onko tämä sitä äitiyden syvintä laatua?