Sopeuttamisia

Arjen siirtyessa uuteen paikkaan, uudessa kaupungissa, kultuurissa ja itseasiassa koko mantereella, on pakko tehdä pieniä myönnytyksiä ja sovelluksia. Arki ei aina rullaa samalla tavalla kuin kotona.

Kärsimme esimerkiksi kroonisesta varustepulasta. Keittiö ei pidä sisällään mausteita, saksia, vispilää, pakasterasioita, pikkulusikoita eikä tiskikonetta. Jouduin mm. kummallisen kokkauskokemuksen uhriksi, kun tavoitteenani oli tehdä panukakkua. Huomasin puolessa välissä taikinaa, että jauhojakin tarvitsisi. Ja sokeria ja suolaa. Toisin sanoen kulhossa oli vian kananmunia. Onneksi pöydällä makoili pari mustunutta banaania ja tadaa blogipannari pelasti.

Meillä ei myöskään lentokoneen kilorajojen täyttyessä ollut mukana sadevaatteita. Ainoastaan goretexhaalari ja mukulan kurikset. Ja täällä sataa. Eli hyppelen leikkipuistossa märillä nahkatennareilla tai kärsin sisällä. Molemmat yhtä herkollisia vaihtoehtoja.

Asiat meinasivat mennä myös ihan hurjiksi lapsiperheen tärkeimpien asioiden osalta. Saapuessamme meillä ei ollut esimerkiksi rattaita, syöttötuolia ja LELUJA! Onneksi nämä hädät ovat universaaleja lapsiperheissä ja apua löytyi kyläläisiltä. Nyt meillä on laatikollinen eriparileluja, pari ranskankielistä kirjaa joiden sielunmaisemasta en tajua mitää, mutta muksu rakastaa niitä jostain syystä sekä ihanan ysärit syöttötuolikamat.



Tässä meidän tämän päiväinen hiekkalaatikko...

Pikkukaupunki ei pidä sisällään myöskään leikkipuistoja. Siispä olemme soveltaneet. Läheisen koulun piha on vallattu aamuisin meidän käyttöön, kunnes mukulat saapuvat opinahjoonsa. Yritämme keksiä tekemistä noin ysiluokkalaisten tarpeisiin sisustetulla pihalla. Laskemme pihaan ajavia koulubusseja. Teemme hiekkakakkuja turvasorasta ja keinumme aivan liian isojen lasten keinuissa. Kiipeilytelineetkin ovat, no, ainakin ikäsuosituksensa puolesta haasteellisia.




Ja keinutaan, toivotaan ettei tiputa.

Täällä ei myöskään ole mummoja, lastenvahteja eikä siskoja, miltä osin jouduttiin ankarasti miettimään sopeuttamisohjelmaa. Siispä tutustuimme paikallisen perhetalon, Parenfantin, toimintaan. (Tietty ranskaksi jota en puhu sanaakaan, kuinkan muutenkaan. Täällä kukaan ei puhu englantia, vaikka kanadassa luulisi, tai sitetn olen aivan pihalla maantieteestä). Parenfant  ottaa pari päivää viikossa vastaan hoitomukuloita for free! Jippii muutama tunti vapaata ja lapselle todellinen kielikylpy. Kelpaa, tässä on hyvä varamummo!

Arki siis rullailee ainakin jotenkin ja johonkin suuntaan. Mutta yhtä asiaa en tajua, tai kahta, miltä osin arkirutiinini ovat todellakin kriisissä. Täällä ei tunneta juustohöylää, eikä kuivauskaappia. Ja kuitenkin astioita tiskataan ja juustoa ostetaan kaupasta isoina klöntteinä. WTF!?

Voi sitä toista.

 

Ei voi muuta sanoa, kuin osui ja upposi. Tosin ei meillä vielä sitä toista kääröä ole käsissämme, mutta eiköhän se tällä Paula Norosen kolumnissaan todeksi osoittamalla kaavalla mene. Toinen lapsi kun  syntyy liikkuvaan junaan. Raasu.

 

Ja jos vielä joku kysyy kuinka kehtaan laittaa esikoiseni tarhaan, vaikka tulen olemaan tosikoiseni kanssa samaan aikaan aivan törkeästi ja täysin vastuuttomana äitinä kotona, laminoin tämän kirjoituksen hänen suihkukoppiinsa tai jääkaapin oveen.

48h skuttaan

Takana on 48 tunnin "lomalento" plus roadtrip kaikkine herkkuineen. Matka meni, noh, kiemuraisesti. Ei se pahimmasta päästä ollut, mutta olisi tämänkin voinut hoitaa helpommin.

Ensinnäkin lentokentällä huom. kahden passitarkastuksen jälkeen lähtöportilla huomasimme lapsemme lentolipussa väärän sukunimen. Mukula on sukunimeltään isänsä peruja, mutta matkan varanneen tahon takia jostain syystä ilmoitettu minun sukunimelläni Finnairille. Lentolippu oli siis käytännössä käyttökelvoton ja tämä huomattiin vasta 30 min ennen lennon starttaamista.

Eikun tiskille nimeä vaihtamaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Nimenvaihto-operaatio venyi ja venyi. Lentokonetta alettiin boardaamaan ja me vain pitelimme tyynen rauhallisesti lentokoneeseen väkisin pyrkivää ilosta kiljuvaa vääränimistä jälkikasvuamme riveleistä kiinni.

Tuskan hiki oli valtava, kun lentotäti väläytteli laukkujen purkamista koneesta, lennon siirtämistä ja vaikka mitä. Kone oli jo täysin boardattu, kaikki matkustajat sisällä, kun vihdoin saimme pienen extramaksun saattelemana itsemme koneeseen. Naama punaisena juoksimme istumapaikoillemme tuntien muiden pistävät katseet. Lapsiperheet prkl.

Lento Lontooseen menei nukkuen. Täydellistä. Oma istumapaikka on kallis mutta sen väärti. Mukula poikittain meidän väliin ja avot.

Lontoossa odotti ylläri. Ensinnäkin harhauduimme j u m a l a t t o m a n  pitkän passintarkastuksen aikana ulso koko lentokentältä. Meidän piti mennä jossain kohtaa jatkolento kyltin alta, mutta päädyimme kokonaan pihalle.

No worries, ulkokautta ympäri - Heathrowhan on maailman pienin lentokenttä, right - parit juoksulenkit ja iso siunaus pitkälle vaihtoajalle kahden lennon välissä. Mutta ei se niin helppoa ollutkaan. Johtuen nimenvaihdosta oli Lontoon päässä äärimmäisen vaikeaa löytää Murmelin lenotlippua. Tuplasukunimi kummitteli taustalla ja vierekkäiset istumapaikat eivät meinanneet onnistua 2v. Lapsi meinattiin laittaa lentokoneessa istumaan jämäpaikalle toiselle puolen lentokonetta.

Taistelu ratkesi meidän eduksemme ja kiidimme lentokoneeseen, right on time. Aivan täysin poikki, kilometrien lentokenttätarpomisesta jalat turvonneena halasimme onnenkyyneleissä Britishairwaysin lentoistuimiin integroitua videojärjestelmää.

Piirrettyjä hamaan tappiin asti = vanhemmille rauha.

Tämäkin lento meni hyvin, kaikki nukkuivat mitä osasivat ja pahimmilta niskajumeilta vältyttiin. Perillä odotti hysteerisen väsyneitä matkustajia passintarkastushelvetti numero kaksi vielä pahempine jonoineen. Olot olivat kuin Tallinnan laivamatkojen tarkastuspisteillä vuonna nakki ja makkara. Tästä selvinneitä palkittiin kuitenkin viiden tähden hotellilla, 280e per yö takasi hyvät unet ja maailman parhaimman hotelliaamiaisen.

Mutta sitten se seuraavan päivän ajomatka. Tai siis ajomatkat monikossa. Kun olet ensin tsempannut itsesi kahden lennon yli, toivut jetlagistä ja pitäisi vielä istua kaksi kertaa 6 tuntia autossa putkeen kahtena eri päivänä, meinaa vitsit käydä vähiin. Ihmisrääkkäystä.

Ei niistä tuskantunneista enempää, muuta kuin että rakastan muumeja ja innovaatiopalkinnon ansaitsemaa videolaitettamme.

Mutta perillä ollaan paikassa, jonka asukasluku on 8000, jossa ihmisillä on jumankauta kanoja pihalla, ja jonka suurimpia nähtävyyksiä on kaksikerroksisen kerrostalon kokoinen majakka.

Skuttassa ollaan.

Punkki!!

Olimme koko poppoo yhtenä iltana suihkussa. Minä kirmasin varaslähdöllä vaahdottamaan raskaudesta mähmäisen kukoistavan kuontaloni ja sivelemaan aromaattiset sitruuna suihkusaippuat iholleni. Nautiskelin omasta rauhasta veden solinoineen, kunnes kylppärin toiselta reunalta alkaa kuulua karjuntaa.

Tuu kattoo, mikä täällä on? mikä tämä... PUNKKI, herranjumala punkki! Tällä yhellä on punkki!!

Kurkkasin vaahdot silmiä kirvellen ja totesin tilanteen. Punkkihan se siinä. Tuliaisia mökkireissulta. Jatkoin tyynenä hiusten vaahdottamista, kunnes tajusin, että Isännällä oli jäänyt paniikin omainen luuppi päälle.

Punkki, punkki, PUNKKI!!!

Joo, olet tunnistanut hienosti kahdeksan jalkaisen ötökän. Ja joo, se on kiinni lapsessamme. Rauhoitu. Tsiisus iso mies, rauhoitu. Punkkihan se on, ei mikään mustaleskikalkkarokäärmetarantella -yhdistelmä.

Sillä aikaa kun huuhtelin saippuajämiä silmistäni sinkoili isäntä pitkin kylpyhuonetta. Desinfiointiainetta, pinsettejä, hyvä ettei sideharsoa.

Mitä nyt tehään, mikä on strategia, mikä on oikea toimintatapa, äkkiä!! 

No öö, ajattelin ottaa sen pois.

Meillä ei ole edes punkkipihtejä, apua, kauppaan, missä on lähin yliopiston apteekki?!

Nyt hyvä mies rauhoitu, irti niistä pinseteistä, älä suihki sitä desiainetta nyt yhtään mihinkään. Älä huseeraa, hemmetti PERÄÄNNY!

Sekunnin murto-osan kuluttua pitelin vettä kylppärin matolle valuen pienen napsahdusäänen säestämänä saalista. Pienen pieni punkinpoika sätki kaikkine jalkoineen sormien välissä. Saalis pönttöön ja bye bye. Vaara ohi. Isäntä, voit hengittää paperipussiin. Voisinko nyt jatkaa suihkuhetkeäni?

Olen poistanut varmaan sata punkkia koiralta ja edesmenneilta koirilta. Hyökkäystaktiikkana perus sormilla kiinni ja kierto -menetelmä toimii aina. Se on nopea ja jotenkin itselleni varmempi. Ainoat punkit mitä olen katkonut poistotilanteessa, ovat olleet juuri pinseteillä otettuja. En saa metallisilla hetuloilla minimaalisesta ötökästä otetta, sormin tuntuma on parempi ja olo poistotilanteessa aina satavarma.

Ja mitä tulee borrelioosiin, aivokuumeeseen ja ties mihin hyppykuppaan. Isännän kovasta halusta huolimatta viedä lapsi heti sairaalaan tai vähintäänkin seuraavana päivänä Pikkujättiin, sain hänet suostumaan kahden viikon seuranta-aikaan. Jos tulee renkuloita, mennään hakemaan antibiootit. Jos ei, ei ne siellä hoitopuolella mitään tee for nothing. Kukaan ei ota mistää koepalaa tai verinäytettä turhaan ilman oireita. Ja joo, me ei lähdetä nyt päivystykseenkään....

Paukamaa seurataan, toistaiseksi se näyttää hyttysen pistoa pienemmältä harmilta. So far so good.

Jollain meistä taitaa kuitenkin olla lievästi sanottuna pieni punkkitrauma, toivottavasti se ei siirry seuraavalle sukupolvelle.

3 days to go...

Kolmen päivän päästä pakkaamme koko perheen koiraa lukuunottamatta autoon, kiidämme lentokentälle ja suuntaamme kohti Gaspé nimistä pikkukaupunkia Kanadassa.

Isännän työmatka muuttui sen sileän tien koko perheen matkaksi, kun kuulin keston olevan perustuskaista viikkoa pidempi. Reissussa ollaan kuukausi, joka on todellakin aivan liian pitkä aika olla yksinhuoltajana kotosalla. Ainakin yhden uhmaikäisen ja yhden karvaisen ulkoilutettavan kanssa. Puhumattakaan vaikeasta äidistä.

Kuukauden reissuun lähtö onnistui töiden puolesta vallan mainiosti. Puolet ajasta olen lomarahavapailla, puolet töissä, miinus nelipäiväisen työviikkoni tuomat neljä vapaata perjantaita. Työtunneiksi jää enää vaivaiset 2,3 tuntia per arkipäivä. Eiköhän onnistu ja vieläpä kivuttomasti.

Hoitoapuakin on tarjoilla. Isännän paikallisen työtoverilauman keskuudesta löytyy raskaana olevia naikkosia, joista yksi on tarhaopettaja ja jo äitiyslomalla. Häneltä saa tarvittaessa jeesiä pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajan. (Uhmaisesta lapsukaisesta en aio kertoa hälle mitään, huomaa sen varmaan ihan itse muutaman kerran jälkeen...)

Myös koira onnistuttiin saamaan kuukaudeksi valvovan silmän alle. Kotiimme muuttaa koko kuuksi 19 -vuotias sukulaisen planttu, nuori kundi, joka on lupautunut pitämään koiramme ja kasvimme hengissä. Argh.

Homma näyttää kaikin puolin olevan järjestyksessä. Haastavinta on jättää koti sukulaispojan haltuun. Virran mukana on vain tässä tapauksessa mentävä ja kaikkiin oljenkorsiin tartuttava. Toseksi haastavinta on The Matka. Ensin lentäen 3,5h Lontooseen, sieltä 6,5h Montrealiin, yö lentokenttähotellissa, auton vuokraus 900 km matkalle, jota ei todellakaan vedetä yhdessä pötkössä. Puolivälissä odottaa yksi hotelli-, korjaan motelliyö, ja taas mennään.

Vaikenta on hillitä kaksi päivää kestävällä matkalla omat ja lapsen hermot, kestää autossa istumista supisteluineen ja tukisukkia sekä tietty sitä ihanaa aikaeroa. Huh. Kivaa!

Sintti kakkonen

Rakenneultra takana, kuulemma mallioppilas kyydissä. Painoa 374g eli reipas kokistölkki.

(m i t e n  s e  v o i  p a i n a a  j o  n i i n  p a l j o n..)

Eipä pitänyt tällä kertaa vongata sukupuolta. Täti kertoi myhäillen kysymällä nätistä. Ihanaa. Mutta eipä asia ollut niin yksinkertainen. Sintti kakkonen piti jalat ristissä. Shit.

Saatiin kuitenkin hyvä veikkaus, mutta vasta kuulemma synnärillä tietää varmasti. Näinhän se on. Perhana. Valistunut veikkaus.

Rakenneultra oli mahtava episodi. Siis puhtaasti siksi, että raskautuminen herättää minussa näköjään toistamiseen piilevän pienen luonnontieteilijän. Biologiminääni kutkutti erityisesti se, että tällä kierroksella Jorvin ultrauslaitteet olivat huippuluokkaa ja ultratäti innoissaan esittelemään löydöksiään.

Seurasinkin ahnaasti (okei, samalla pelokkaasti toivoen ettei mitään "tämä vaatii tarkempaa tarkastelua" -juttua osu kohdalle), kun täti eritteli harmaasta massasta virtsarakon, palleankaaren, aortan ja sen kolme eri pääsuonta, silmamunat ja huulet, aivot pikkuaivoineen ja hypotalamuksineen. Nähtävää oli kuin luontodokkarissa!

Erityisen hienoa oli nähdä muksun suu ja se, kuinka se maiskutti. Edellisellä kierroksella ei ollut puhettakaan näin tarkasta kuvasta! Yhtälailla tässä ultrassa näkyi muksun silmämunat, tai ilmeisesti silmän linssit, pyöreinä renkuloina silmäkuopissa. Aivan mielettömän spookia, mutta samalla sou cool.

Muksu pui nyrkkiä ja hillui pitkin syövereitä. Kuulemma vastaa viikkoja, ehkä hieman edelläkin, mikä jaksaa hämästyttää. (En edelleenkään ymmärrä millä pyhällä hengellä olen tullut raskaaksi jos viikkoja vielä aikaistetaan...). Vahva veikkaus on, että vietämme tätä menoa tosiaankin uudenvuoden Jorvin täyshoitolassa.

(Huom. muista pakata shamppanja sairaalakassiin mukaan).

Kaks veen ideaalimalli

Meillä asuu kaksivuotiaan ideaalimalli, oikea tyyppiesimerkki. Tarhatätimmekin huokaisi tyttömme polkiessa maata jalallaan pihalla noin kuudenennen raivokohtauksen saattelemana, että toi on niin kaks ku olla ja voi. Ja lisäsi siihen perään vielä, että onneks se ei ole oma, ei millään pahalla.

Jep. Kaks veen kansas tarvitaan hermoja. Kaks vee solahtaa Uhmakirjan- määritelmään näpsäkkäästi. vanhempien ja sen välisiä konflikteja todella tulee 3 minuutin välein. Isompia kerran kaksi tunnissa.

Omaa tahtoa on, samalla kaikki mitä tahtoo, pelottaa. Kaks veemme tulee tahtoneeksi itsensä liian korkealle leikkitelineeseen. Himmeän raivoamisen saattelemana se onnistuu kuin onnistuukin kiipeämään ylimmälle tasolle, telineen huipulle, vain tajutakseen että on liian korkealla ja pelottaa.

Kaks vee juoksee äiti ja isää karkuun, sillä tavalla raivostuttavan tehokkaasti, että odotan päivää jolloin Isosa Ompussa kuulutetaan "täällä kaks veen äiti infopisteellä, voisiko joku toimittaa sen ****** kakaran tänne...kiitos". 

Kun kaks vee karkaa, se karkaa hurmiossa, vain todetakseen kulman takana, että äiti ja isi ovat liian kaukana. Se muun muassa eksyy pihapiiriimme, jos se lähtee isojen tyttöjen perään juoksemaan liian innoissaan. Pian itkuinen tyttö pitää hakea talon nurkan takaa isin ja äidin sykkymään. Ei se uskalla vielä olla yksin, eikä luottamus omiin kykyihin kannattele pitkään.

Hurjat jutut tulevat myös uniin. Välillä yöllä kuuluu lasten huoneesta nyyhkytystä, kun menee kysymään mikä on hätänä, voi kriisin syy olla vaikka se, että päivällä ei saanut syödä kananmunaa. What a crisis. Onneksi hali auttaa.

Äitiä ja isiä tarvitaankin säännöllisesti. Ainakin vastustamaan kiukkua ja omaa tahtoa. Sana ei ja ite ovat tärkeimmät. Eitä huudetaan, vaikka jotakin asiaa haluttaisiinkin. Se on tällä hetkellä standardiasetuksena kaikessa.

Ite tahtoo pukea itse, mutta jalat päätyvät aina samaan lahkeeseen. Ite tahtoo valita omat vaattensa, mutta kesämekolla ei mennä pihalle kun asteita on +14,5. Itteä täytyy huijata luulemaan, että se tekee kaiken ite.

Toista maata on Kuningas Ei. Sitä pitää maanitella, lahjoa, uhkailla ja kovistella. Jos homma ei nyt lopu niin...

Parasta ja pahinta tässä on se, että itsekin taantuu välillä kaks veeksi. Sitä tulee poljettua maata kilpaa sen oikean kaks veen kanssa. Toisaalta, ihana välillä heittäytyä ja antaa mennä, purkaa tunteita, huutaa yhdessä, raivota universumille. Sanoa toiselle, että muakin harmittaa!

Kaks vee on niin maan kamala ja mainio pakkaus yhtä aikaa. Se kiihtyy nollasta sataan heti ja aivan käsittämättömistä syistä. Uhmakirjan mukaan tässä iässä syy-seuraussuhteet alkavat hahmottua, mutta irrationaalisella tavalla ja omintakeisessa järjestyksessään. Siksi en aina ymmärrä miksi sukka, joka äsken oli jalassa just fine, onkin yhtäkkiä katastrofi, miksi lempiruoka on yhtäkkiä pahaa, miksi keinuun juuri kavunnut ei haluakaan vauhtia ja minuutin päästä vetää herneet nenään siitä ettei kukaan anna vauhtia.

Eikä minun toisaalta kuulukaan aina ymmärtää. Pitää vain tukea demoniensa kourissa pyöriskelevää kaksi vuotiasta selviämään tästäkin päivästä aina aamupuurosta iltasatuun asti.

Onnea oma ihana kamala kaks vee!