Tunnustan, tai sitten en

Voihan pannukakku. Paluu töihin muodostui kiinnostavaksi näytelmäksi. Päätin, että on vihdoin aika paljastaa lisääntymiskyvyistäni täysin tietämättömälle esimiehelleni asian todellinen laita.

Näin edellisenä yönä kolmet painajaiset aiheesta. Esimieheni muuttui unissa hirviöksi, suuttui ja riehui tuodessani kaameita uutisia. Häpesi ja pakoilin. Tyhmä minä, miksi en huolehtinut ehkäisystä riittämiin.

Saavuin aamutuimaan työpaikalle väsyneenä ja tuskanhikisenä. Muotoilin päässäni erilaisia lauserakenteita ja perusteluja sille, kuinka voisin syyttää jotakuta toista peitonaluspuuhista. En se minä ollut! Isäntä vain liukastui suihkussa päälleni! Anteeksi että lisäännyn!

Kuumoilin koko aamupäivän työhuoneessani. Lopulta päätin ottaa härkää sarvista. Lähdin etenemään päämäärättömästi käytäviä ja kohtasin sattumalta entisen projektikamuni työhuoneen. Haa, treenimahdollisuus! Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja mennä kertomaan ensin pienellä kynnyksellä hänelle, harjoitus tekee mestarin.

Tunnustaessani eläväni kirjaimellisesti kaksoiselämää sain ilahtuneet onnittelut. Tietenkin. Kukaan ei käynyt kurkkuuni käsiksi. Asiahan on iloinen, ei negatiivinen. Lastensaanti on oikeus, johon työpaikalla ei ole sanavaltaa.

Tiedetään, tiedetään. Silti koen huonoa omaatuntoa ja tekeväni väärin niin projektia, esimiestäni, kuin tutkijaparianikin kohden. Jätän heidät toistamiseen pulaan. Huono ihminen, huono työtoveri.

Paljastaessani kollegalle suuren ahdistukseni ja viimeöiset painajaiset pudotti hän yhtäkkiä pommin. Ai etkö tiennyt, esimiehesi on seuraavat puoli vuotta virkavapaalla ja muissa hommissa ministeriössä. Asiasta tuli julkinen ollessani kesälomilla.

Whaaaaat?!

Se siitä sitten. Eipä tarvi enää vedellä turhia migreenejä asian vuoksi. Mutta kenelle helkkarille nyt tunnustan? 

Vaipaton!

Oho, se kurvasi vähän kuin nurkan takaan Ilman tuskaa ja ihmettelyä. Mukulamme, pieni vauvamme, ikä vajaa 2 vee, kulkee nykyään vaipatta! No onhan se jo puoli vuotta ollut kunniakkasti pönttöilijä (inhoan potan tyhjentämistä, yök), mutta emme ole saanet mitään radikaalia muuvia silti aikaiseksi. Uskallus on puuttunut. Vanhemmilta.

Kesän alussa tarhatätimme kehoitti koettamaan ilman vaippaa olemista kesälomilla. No eihän sitä erkkikään ehtinyt ja jaksanut kun oltiin kokoajan menossa sinne ja tänne ja lähin vessa oli aina ties missä. Kun lomat päättyivät kysäisi tarhatätimme varovasti josko hän saisi päivät pitää lasta ilman vaippaa kun ei sieltä koskaan mitään vahinkoja satu.

No öh, anna mennä, omalla vastuulla. J o s  p e s e t  m a t o t, ne valkoiset olohuoneen matot...

Niinpä vaipat jäivät kaappiin. Olimme koomisesti vanhempina niin pöllämystyneitä tästä äkillisestä muutoksesta, että emme olleet tajunneet varata raukalle laisinkaan pikkariosastoa vaatekaappiin. Siispä isäntä joutui iltamyöhään kurvaamaan kaoottisella vauhdilla Ison omenan huikeaan vaateparatiisiin Prismaan ja ostamaan sieltä kasan alusvaatetusta. Vain parasta tyttärelle, totesi hän, ja pamautti tullessaan olohuoneen pöydälle X-tra -tuoteketjun pinkit pökät. Tsiisus.

Mutta ei se mukulaa haitannut, päinvastoin. Vaipattomuudesta onnellinen murmeli juoksi pitkin asuntoa kiljuen pikkarit! pikkarit!, MUN pikkarit! ja puki vuoronperään jokaisen mallin päällensä. Pienellä suurella tytöllä pienin alkkarikoko 90cm näytti niiiiin vaarin kalsareilta, mutta menköön. Synttäripaketista paljastukoon sitten lisää, vähän tyylikkäämpiä hörhelyksiä!

Ai että äiti on ylpeä. Ja sattuuhan niitä vahionkoja. Ei vajaa kaksvee osa kertoa aina että pöntölle on asiaa, mutta ei se mitään. Elämä on harjoittelua. Kaikille. Ja onneksi on kloriitti.

kumpi vai kampi?

Rakenneultra lähestyy. Sukupuolta on arvailtu jo pitkin kyliä ja huhutaan että poika on tulossa. Siis anoppi ilmeisesti toivoo sydämensä pohjasta pojanpoikaa ja yrittää siihen poppaskonstein vaikuttaa, mutta muille asia tuntuu olevan onneksi se ja sama.

Viime kerralla ultraukset tehtiin Kättärillä ja tarina päättyi - tai siis elämä alkoi - Haikaranpesästä. Tällä kertaa tie vie tod näk Jorviin. Ei siksi, että Haikaranpesässä olisi jotain vikaa ollut, päinvastoin (paras paikka ikinä!), mutta naikkarin ruuhka pisti miettimään josko olisi kannattavampaa suunnata Jorviin. Pitäytykööt riskiraskaat ytimen lähettyvillä. En halua viedä heiltä synnytyspaikkaa.

Enihau, Jorvissa ehkä kuullaan piakkoin kumpi on tulossa ja mikä on kakkosen yleinen habitus ja terveydentila. Sukupuolen tietäminen on itselleni kuitenkin se tärkeä juttu, jota odotan. Se auttaa orientoitumaan uuteen tulokkaaseen entistä tiiviimmin. Ärsytää vain tuttu tunne siitä, että sukupuolta pitää rakenneultrassa vongata. Tunne siitä, että yrittää varovaisesti kätilöä ärsyttämättä udella sukupuolta juuri oikeassa kohdaa, oikeilla sanoilla, on ahdistava.

En ymmärrä miksi sukupuolen utelemista vanhempien puolelta pidetään ultraustilanteessa jotenkin epäeettisenä. Useinhan kuulee puhuttavan, että ultrassa mitataan ensin ne tärkeimmät, sitten katsellaan josko aikaa riittää ja sukukalleudet vilahtaa. Pahimmillaan urbaaneissa nettikeskustelulegendoissa vilisee kätilöiden kieltäytymisiä vauvan sukupuolen selvittämisestä. Sukupuolta udelleet vanhemmat ovat saaneet läksytysryöpyn siitä, eikö heitä kiinnostakaan lapsen terveys ensisijaisesti kukkuloiden ja makkaroiden sijaan?!

Totta helkkarissa kiinnostaa, mutta ne ovat täysin kaksi eri asiaa! Tottakai haluan minäkin tietää lapsen terveyden tilan, mutta yhtälailla tahtoisin kuulla, kumpi on tulossa. Mielestäni nämä eivät ole mitenkään poissulkevia seikkoja tai toisistaan riippuvaisia perus ultraustilanteessa. Kuulenhan ultrassa ilman erikoispyyntöä esimerkiksi missä istukkani sijaitsee, tai syökö lapsi juuri peukkua vai nukkuuko se.

Toivoisinkin kovasti, että jo rakenneultraustilanteeseen saavuttaessa voisi kätilön toimesta tulla aloite sukupuolen vonkaamisen sijaan. Tähän riittää ihan vain yksinkertainen kysymys siitä haluatteko tietää sukupuolen jos siihen mahdollisuus tarjoutuu? Näin vanhempien (=äidin) ei tarvitsisi etukäteen paineilla kätilönsä ärsyttämistä tai sitä, että leimautuu lapsensa terveydestä piittaamattomaksi pinnalliseksi sukupuolen utelijaksi.

Ja vielä lisähuomio, ilmiöstä kertoo paljon se, paiseilen silti näin paljon, vaikka edellisessäkin rakenneultrassa kaikki kävi parhain päin. Sukupuoli kerrottiin, eikä pitänyt vongata. Paljoa.

Vaatekriisi, taas.

Vaatekriisi on taas täällä. Vanhat housut eivät mene enää päälle. Eivät itseasiassa ole menneet muutamaan kuukauteen kiinni, mutta ponnarilenksuviritykset ovat ratkaisseet pulmat. Eivät enää. Kaivelin vanhat äitiysvaatteeni koloistaan hihitellen samalla samaan laatikkoon pakatuille 56 senttisille bodeille ja housuille.

Tsiisus mitä kamaa. Siis ei ne lasten, vaan mammojen kuteet. Löysin kahdet äitiysfarkut, yhdet caprit ja yhden paidan. Imetyspaitoja kahdet (jotka eivät toimineet laisinkaan), samoin rintsikoita (sama juttu toimivuudessa, mur). Millä ihmeellä olen verhonnut itseni viimekerralla?

Muistin, että logiikkani meni jotenkin niin, että ostin tavallisia vaatteita äitiysvaatteiden sijaan, jotta siis niitä voisi käyttää raskauden jälkeenkin. Todellisuudessa, heti megamahasta päästyäni viskasin kaikki empireleikkauksella varustetut paidat ja tunikat jonnekin syvimpään koloon. Mielleyhtymä asusteisiin ilman pyöreää mahaa oli varsin mahakas.

Eilen iski varsinainen kriisi kun ainokaiset kesähousuni, juurikin ne äitiyscaprit, olivat täynnä kanakeittoa. Vieläpä currysellaista, joka ei hevillä käsipyykäten lähde. Näillä helteillä en kuvittellut hetkeäkään lähestyväni äitiysfarkkujani. Vaatekaappi ammotti kuitenkin tyhjyyttään ilkkuen huomisille vaatevalinnoilleni.

Siispä kauppaan. Kello kahdenksan illalla. Kiersin perus henkkamaukkojen äippälaarit, vilkaisin muitakin putiikkeja, mutta hihaan tarttui vain yksi hätätunika. Tarkoitukseni oli löytää hame, mieluiten farkkusellainen. Sen kanssa voisi baanata kesän viimeiset kuumat päivät ja syksylläkin vielä muutaman kuukauden legginsivahvistein.

No eipä kaupasta sellaista löytynyt. Onneksi Lekmer oli lähestynyt minua muutama tuskaisen kuuma päivä takaperin, ja kysellyt kiinnostustani kirjoitella aiheesta. Sen ansiosta muistin nettikauppojen ihmeellisen maailman ja säntäsin kauppakeskuksesta kotikoneelle. Lekmeristä löytyi kuin löytyikin, tosin hieman hankalan kategorisoinnin alta, raskausajan tarvikkeistoa ja äitiysvaatteita.

Ja kas, siellä imetystyynyjen seassa, tuttipullojen kahvojen ja kertakäyttöisten liivinsuojien keskellä odottivat Mamaliciousin farkkuhame, mallia äitiys ja tyylikäs. Klik, klik, klik ja kotiin. Helppoa kuin heinän teko.

Samalla surffailin muutakin äitiyskamaa. Variaatiota löytyi. (Samoin leluja, klik, klik ja kaksivuotissynttärilahja samalla ostoskoriin...). Imetyspaitaa, -liivejä, tukivöitä ja resorifarkkuja. Kaikki klikkauksen päässä.

Viime kierroksella en tarkoituksenmukaisesti satsannut tähän sektoriin miltei yhtään mitään. Imetyspaidatkin olivat tasoa superhuonot, minkätakia olin ajoittain pulassa. Luukkujen kätevän (ja huomaamattoman) aukomisen sijaan revin paitaa aina kaula-aukosta alaspäin. Lopulta ostin rättikaupasta mahdollisimman anteliaskaula-aukkoisen paidan, joka toimi ihan yhtä hyvin samaan tarkoitukseen.

Hyvä imetyspaita ehkä siis kelpaisikin tälle kakkoskierrokselle. Ainoa, mikä harmittaa hyvissä imetyspaidoissa ym. ympäri netin ihmeellistä maailmaa, on hinta. Jos urani maitopankkina on sen puolisen vuotta enemmän ja vähemmän aktiivisena, niin maksanko kolmesta paidasta (yksi päällä, yksi kaapissa, yksi pesussa -taktiikka) yhteensä 120 euroa?

Toki esimerkiksi edellämainittu Mamalicious on laadukas ja katseenkestävä, kuten iso osa muistakin kalliimmasta päästä olevista äitiysvaatteista. Säilyisivät varmasti vuosia käyttökunnossa. Mutta kun ongelma on juurikin se raskausaika, joka tiettävästi kestää sen 9 kk tai alle. Plus maitoimutusaika, jos se on tullakseen, joka sekin on lyhyt. Ja se että lapsiperheen budjettin on rajallinen ainakin viimeistän toisen lapsen saapuessa.

Siispä jätän edelleen harkintaan imetysvaatteiston laajamittaisen päivittämisen, mutta hihkun onnesta sekä hätätunikastani, että farkkuhameesta. Ilman näitä, olisin nakuna töissä koko loppuvuoden.

Xsyligate

No johan meni aamumurot väärään kurkkuun. Päiväkodit kieltävät ksylitolipastillit. Ainoastaan eskarilaiset saavat tätä nykyä pastilleja, valtakunnan kustantamana.

Mitä helkkaria.

Asia nousi toistamiseen esille Kemikaalikocktail -blogin pitäjän terävän kirjoituksen ansiosta. Hänen mukaansa Helsingin alueen päiväkodeissa tosiaan luovuttiin kuluvan kesän aikana  pienistä Herra Hakkaraisista. Syitä tähän ovat ilmeisesti vanhempien risteävien mielipiteet, käytännön kunnollisten ohjeistusten puute, kansallisen tason suositukset ja tukehtumisvaara.

Karmivinta tässä on sivuhjuoni, jonka mukaan päiväkodit eivät ilmeisesti tähän päiväänkään mennessä ole oma-aloitteisesti pastilleja hoidokeilleen tarjonneet, vaan vastuu on ollut vanhemmilla. Jos joku intopiukeana on pastilleja ryhmänsä maitohampaiden iloksi raahannut, on tarhan edustaja suuressa viitseliäisyydessään yhden niistä jokaisen mukulan suuhun nakannut. Homma ei siis alunperinkään ole mennyt kuin strömsössä.

Tämä on surullista jatkumoa sille, että Suomi on laskenut julkisestikin ääneenlausuttuna nolosti persmäkeä lastenhammashuollossa 90 -luvun säästöaikojen jälkeen. Rahamiehet iskivät säästökoneistonsa tällöin hieman väärään paikkaan tai ainakin liian rajusti. Tätä aikaa ennen esimerkiksi kouluissa kierteli hammastätejä, jotka opettivat lapsille kädestä pitäen kuinka hampaat harjataan. Mukuloille jaettin suun värjääviä pastilleja, joista näkyi harjauksen lopputulos. Nykyään hoidon tehokkuus, säännöllisyys ja arkinen valvonta on notkahtanut. Ja taso valitettavasti jäänyt pysyväksi ilmiöksi. Joku unohti milleniumin tullessa maitohampaat ja sama trendi näköjään jatkuu vuonna 2010.

Yhtä asiaa en ymmärrä, nimittäin ristiriitaa tahtotilan ja todellisuuden välillä. Alle vuotiaan lapseni ollessa hammaslääkäritarkastuksessa ilman leegon leegoa, sain suorastaan uhkailuja neuvolan hammasterkkarilta. Jos kehtaan tulla kolmivuotistarkastukseen ilman ksylitolipastillien jokapäiväistä käyttöä tai hampaiden harjausta, tulee tupen rapinat. Ksylitolipastilli on hampaidenhoidon alfa ja omega, jing ja jang. Pienelle pastilleja murskataan, isot imeskelevät ne itse. Mitään syytä poiketa päivittäisistä annoksista ei ole.

Tästä päivästä lähtien meille kotiutui pastillit. Viidesti päivässä, kuten valaistunut hammastäti suositteli. Herra Hakkaraiset vilahtivat itseasiassa jo neuvolan synnytysvalmennuksessa. Siellä toinen hammastäti muistutti, että pienen hampaat ovat vanhempien vastuulla. Jokainen karieksen poikanen on laiskan vanhemman syy.

En siis ymmärrä miksi minun käsketään syöttää ksylitolia kellontarkasti lapsen ensimmäiset vuodet, vain siksi, että rakentamani kupla puhkaistaan tarhaanastumispäivänä?

Ja mitä tulee tarhan perusteluihin. En todellakaan ymmärrä miksi vanhempien risteävät mielipiteet vaikuttaisivat ksylitoliannoksiin. Eiväthän he voi paljoakaan vaikuttaa vaikka viikottaiseen ruokalistaankaan.

En myöskään  käsitä kuinka yhtenevien ohjeiden puute haittaa pastillien antamista. Annan pienen käytännön vinkin. Suu auki ja pastilli sinne. Got it?

Entä ne kansalliset suositukset. Onhan se nyt vaan vallan hyvin tiedossa, että ksylitolilla voi pelastaa maailman, ainakin maitohampaiden mikrokosmoksen. Tutkimustietoa asiasta löytyy aina Käypähoito -suosituksia myöden. Suomi on johtava ksylitolimaa. Muttei päiväkodeissa.

Ja mitä tulee tukehtumisvaaraan. En ole kuullut yhdestäkään tarhasta, jossa saisi juosta keittolautanen kädessä, leipä suussa tai maitolasi kourassa. Miksi pastillin kanssa pitäisi päästä riehumaan?

Ja viimeiseksi, missä on valtion tuki? Miksi katkaista kotona aloitettu hyvän kierre muutamiksi vuosiksi, vai ovatko vasta eskarilaisten hampaat tarpeeksi arvokkaita sijoittamiskohteita? 

+27,5°

Onneksi autossa sentään on ilmastointi....

Liian kuuma. Aivan liian kuuma raskausviikolle 20 plus jotakin. Vai oliko se vasta 19 plus jotakin? 

Kylmähiki, tuskan hiki, tavis hiki, rekkamies sellainen. Tässä eivät rexonat eivätk talkit enää auta.

Siinä viimepäivien tuntemukset. Völjyin koko viikonlopun isona tahmeana ja nihkeänä kasana sohvalla. Unelmaviikonloppuna en uskaltanut pihalle kertaakaan. En pystynyt. Matka postilaatikolle ja takaisin sain sydämen hakkaamaan ja huimaamaan. Teki mieli uimarannalle, mutta päädyin suihkuun. Kolmesti päivässä! Teki mieli pyöräretkelle, mutta päädyin yskimään vielä hieman nuhaiset keuhkoni pihalle. Teki mieli jäätelöä, mutta en pystynyt raahautumaan autolle saati sillä kauppaan asti.

Viimeinen tikki oli kuppi kahvia ja lautasellinen kuumaa kanakeittoa jotka hotkaisin ensiapuna viikon syömättömyyteen. Kuumasta ruuasta ei seurannut muuta kuin niagarat kainaloihin. Ja taas suihkuun.

Siispä makasin joka päivä sohvalla iltapäivään asti ja ryömin pihan varjoihin istumaan vasta viiden aikoihin. Viileää, ah.

En ikuna kuuna päivänä ole lämpimiä säitä kironnut. Edes edellisen kerran maha viimeisiään pystyssä. Silloinkin vain nautiskelin helteistä, otin aurinkoa, join vissyä, söin jädeä. Nyt yli 20 asteen lämpö on liikaa. Tälläkin hetkellä hikoilen kuin possu työpisteellä, kiroan kesäloman päättymistä ja tahdon takaisin kotisohvalle lepäämään. 

Tämä toinen kierros on paljon haastavampi. Olo on kokoajan jostakin kohtaa outo ja noh, raskas. Heitinkin Isännälle, että saa nähdä josko tämä keissi päästään loppuun ilman pidempää sairaslomaa. Ei sitä erkkikään voi työskennellä, jos joka toinen minuutti meinaa pyörtyä. Tai siis voi, jos työpisteeksi saa sohvan tai sängyn...

Syksy

Ensimmäiset keltaiset lehdet bongattu hiekkalaatikon reunalta. Se on kuulkaa pojat ja tytöt syksy pian...