Kultakurkkuni

Meille on muuttanut itse suuri musikaalisuus. Murmelaati on viimeaikoina ollut erittäin viehtynyt kaikkeen mistä lähtee ääntä.

Uutuuden karhea kellopeli saa kyytiä niin että puisiin koskettimiin on tullut koloja. Muksu huutaa kovaa kovaa ja hakkaa vehjettä minkä käsistä lähtee. Välillä musisointia (ja äidin hermoja) koetetaan  samoilla kapuloilla olohuoneen pöytää tai tv-tasoa vasten. Seuraava haaste on opettaa miten soitetaan hiljaa.

Lisäksi soiton varastosta löytyvät yhtä hehkeät kaverukset: kaoottisen kuuloinen tamburiini, korvia särkevä vihellyspilli ja iki-ihana miljoonan eri äänen piano. Ja jostain syystä myös eräs hiiri, joka laulaa lohdottumasti ompelemisesta pattereiden vetäessä viimeisiään, kuuluu Murmelin mielestä samaten niiden soitinten kategoriaan...

Soittimilla soitetaan kovaa kovaa ja piano viritetään omatoimisesti lurittelemaan pisintä mahdollista säveltään. Sitten tanssitaan, keskellä olohuonetta, hypitään lahdella jalalla hienoja pomppuja ja tanssitaan lisää. ja soitetaan lisää.

Kaiken huipuksi äiti pakotetaan laulamaan. Yksi laulu ei suinkaan riitä arvon neidille, vaan tämän ja seuraavan ja sitäkin seuraavan jälkeen vaaditaan lishää lishää. Jotenkin olen päässyt toistaiseksi pälkähänstä kaivamalla muistien syvistä uomista kaikki vanhat laulun pätkät mitkä ikinä osaan, mutta uusiakin pitää kai pikku hiljaa opetella. Laulajan näkökulmasta näet jänis istui massa ja pienen pieni veturi alkavat kymmenennen toiston jälkeen olla aika out.

Suureksi hämmästyksekseni muksu on alkanut myös itse laulaa mukana. Kun hämähämähäkissä lauletaan armaasta auringosta huokaisee pieni yleisöni haltioissaan tismalleen oikeassa kohtaa aauinko. Samaten eilen bussimatkalla kaupungilta kotiin, kaikui isännän vierestä penkiltä koko matkan: ihha-hhaa ihha-hhaa hepoti-taa...

Äitiraivo?

Meinasin kerran Bauhausin kassalla päästää miehen hengiltään. En omani, vaan jonkun muun vaimon kurjan retaleen. Olimme nimittäin kassajonossa, jossa jäin äitihöyryissä haahuilemaan karkkiosaston eikun työhanska- ja ties minkä silikonituubiosaston luo. Olin seuraavana jonossa vuorossa kassalle, mutta ajatuksissani siis pykin paikallani enkä siirtynyt normien mukaisesti salamana jonossa metriä eteenpäin.

Jolloin takanani puuskuttanut körilä ampaisi ohitseni ja kiilasi asiakasta odottavan kassaneidin luo. 

Ja se olikin sitten hänen elämänsä viimeinen erhe. Tai ainakin imettävän äidin ja hänen mukulansa kiilaus (ainakin toivon niin). Nimittäin räjähdin äitiraivon voimalla, keskellä kirkasta päivää. Toruin huudon ja itkunsekaisella äänellä miestä huonosta käytöksestä, toisten huomioimisen törkeästä puutteesta ja tunteideni loukkaamisesta. Sekä herranjumala LAPSENI kiilaamisesta! Pieni lapseni kohtasi ainakin maailman toiseksi suurimman vääryyden...

Tuskan hiki otassa katselin, kuinka mies kuitenkin maksoi asiansa ja poistui kaupasta, minä edelleen raivosta soikeana.

No, se siitä.

Tänään kohtasin syvältä kumpuavan raivoäidin toista kertaa. Tällä kertaa ei mukana ollut pilttiä, jota olisi voinut käyttää häikälemättä hyväksi ja raivon inspiraationa. But who cares. Työkoneeltani nimittäin hävisi mystisesti tiedostoja ja asiaa selvittäessäni sain vastaani kettuilevan atk-neron. Siis sellaisen joka apua pyydettäessä vain haisee pahalle, käskee tarkistamaan että tietokoneen töpseli on seinässä ja kaivaa samalla kynän kumipäällä nenäänsä.

Hyissss**an.

No, kettuileva nuljake sai tuta raivokohtauksen, kun kävi ilmi, että hänestä johtuneesta virheestä verkkolevyltäni on hävinnyt pala aineistoa, kahden päivän työni ja aineiston seurantatiedostoni. Jotka kuulemma eivät olleet enää palautettavissa. Mikä on kohtalaisen katastrofaalista. Ja vielä sopivasti varmuuskopionnissakin oli ollut häikkää ja tiedostot todellakin ovat hukassa.

PERKELE.

Ehkä tää sittenkin oli tutkijaraivoa, mutta ainakin lähellä sitä leijonaemon karjuntaa, mikä on ollut meikälle tutumpaa viime vuodelta. Äiti lastaan ja tutkija aineistoaan puolustaa, viimeiseen hengenvetoon asti.

Kotiapu

Meille on ilmaantunut salakavalasti pienenpieni kotiapulainen arkea helpottamaan. Sellainen ihana tyyppi, joka jaksaa kantaa kuusikin kauppakassia suoraankotiovelle. Ja tietty hakee ne kaupasta puolestani. Ja noukkii ne hyllystä ja pakkaa kasseihin.

Ja mainitsinko jo tarpeeksi selvästi, että hän ihan oikeasti kantaa ne kotiovelle asti.

K o t i o v e l l e.

Hän on Alepan kauppakassipalvelu, johon törmäsimme tuttavaperheen lämpimän suosituksen kautta. Palvelussa kirjaudutaan tunnareilla nettikauppaan, shoppaillaan vartissa perheen viikon sapuskat, ja meidän kohsalla tietty perhepivähoitoryhmän ruuat myös (lue 10 litraa maitoa, kolme eri ruokaa plus lisäkkeet, huh).

Klik klik klik klik ja kassi on valmis, kauppa kierretty, soijaaa ei pukkaa yhtään mistään, eikä ketään ketuta. Eikä kukaan ole heittänyt itkupotkuraivoja kaupan lattialla, korkeintaan meidän omassa olohuoneessa.

Ja sitten odotellaan. Plim plom, kassi kuljettajineen saapuu ovelle kahden viiva kolmen tunnin marginaalilla, jopa samana päivänä. Unbiliivöböl.

Lysti maksaa 6,90 ekstraa. Siis se, että joka käy sinun puolesta ruuhkassa kaupassa, jonottaa kassalle, kuskaa ne kotiin. Suits for me.

Kaupan päällisiksi ruokakustannuksemme ovat pienentyneet miltei puolella per viikko. Sitä jättää katsos kaikki turhakkeet hyllyyn, kun ei itse ole paikan päällä niitä kuolaamassa katselemassa. (tässähän on suorastaan oiva dieetti-idea...)

Ja vielä epäilyjöille, kyllä sieltä alepasta löytyy arkitarpeisiin ihan hyvin sitä valikoimaa. Siis jos ei ole tarkka onko esim käsisaippua teatreespecialflavoria vai vaan ihan tavallista jokapaikan palmoliveä. Ainoa mikä tähän asti on jäänyt puuttumaan, on kirveli, mikä sopii makutottumuksiini oikein hyvin...

Suosittelen nautiskelemaan kaupankäynnittömästä kaupankäynnistä.

(Kaksisuuntainen) eroahdinko

Eroahdinko saapui eilen kylään. Ensimmäistä kertaa. Ikinä. Tai jos totta puhutaan, olen itse kärsinyt siitä töihin mennessäni, mutta nyt ensimmäistä kertaa se osuin perheemme nuorimpaan. Ja kovaa.

Meillä ei juurikaan ole ollut vierashämmennystä, äidin syliin könyämistä vieraiden läsnäollessa tai oikeastaan yhtään mitään vierastamiseen liittyvää. Ihmettelinkin kun tuttavaperheiden lapsille riitti välillä pelkkä vieraiden ihmisten mulkaisu siihen suuntaan missä piltti oleili, niin pasmat menivät vauvalta sekaisin. Ei meillä vaan.

Meillä ei myöskään koskaan ikinä ole muksu jäänyt parkumaan kenenkään perään hoitoon jäädessään. Vanhemmat ovat saanet aivan täysin hyvillä mielin viskoa mukulaansa hoitoon pikaisellakin varoitusajalla. Tyyliin: mummi ota toi, heippa!

Mutta eilen vierastaminen nosti päätään uudenlaisessa muodossa, nimittäin eroahdingossa. Heti aamulla, hoitajan astuessa ovesta sisään, alkoi jäätävä huuto ja kiljunta. Kuin veitsellä leikaten. Naureskeleva ja iloinen muksu muuttui hätääntyneeksi ja täysin hallitsemattomaksi. Aamupuuroakaan ei aamiksensyntihistorian ensimmäistä kertaa saatu menemään alas senttiäkään. Huuto oli niin jäätävää ja katkeamatonta.

Mitään ei ollut tehtävissä, kuin jättää kirkuva kakara hoitajan syliin ja poistua ovesta. Miltei kyynelehtien.

Onneksi onneksi ONNEKSI en itse ollut se joka ilmiön näki, vaan isäntä. Ja siis jos isäntä kyynelehtii, on meno ollut jo todella raastavaa. Miss murmelaati käytti nimittäin kaikki mahdolliset teaterkorkeakoulun pääsykoe -ilmaisutaitonsa yhdellä kertaa. Isäntä sanoikin, että oli aivan hirveää jättää oma muksu täysin hädässä yksin. Tai ei siis yksi, mutta vieraan hoitoon. Mutta pakko se oli vain lähteä.

Tai todellisuudessa hoitajamme oli kait heittänyt isäntä paran ulos kotoaan ja sanonut että parempi vain lähteä nyt vauhdilla, eikä pitkittää tuskaa. Eroahdingon anatomia kuulemma menee niin, että muksu ei ahdistu siitä että joutuu hoitoon tai vieraan hoitajan luo. se ei ole hommassa lainkaan ahdistavaa. Ongelma on siinä, että se on jo niin fiksu että tajuaa yhdistää asiat niin, että hoitajan astuassa sisään vanhempi lähtee. Eli se siis itkee vanhemman lähdön perään, ei sitä että hoito on kamalaa.

Hoitajamme pitikin meille kädestäpitäen infotilaisuuden, jossa hän ohjeisti poistumaan töihin nopeasti. Rikospaikalle ei saa jäädä kuppaamaan. Lähtöä ei saa myöskään salata ja paikalta sniikata, vaan uhrille täytyy sanoa suoraan ja selkeästi, että isi lähtee nyt töihin ja sitten äiti tulee päikkäreiden jälkeen hakemaan sinut, heippa. Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Lisäksi muksua kannattaa kuulemma jo illalla ja aamulla prepata tulevasta hokemalla että huomenna/ tänään on tarhapäivä ja täti tulee hoitamaan ja kaikki kaverit leikkimään sinun kanssasi ja sitten pääsette puistoon jne jne.

Ymmärrän täysin vanhempia, jotka pelästyvät muksunsa kyseistä reaktoita, tulkitsevat sen hoitopaikan inhoksi ja haluavaat vetää mukulansa äkkiä pois, takaisin kotiin. Luotan kuitenkin hoitajaamme kuin kiveen ja kallioon. Hän raportoikin välittömästi töihin matkalla olleelle surkealle isännälle, että huuto oli tauonnut heti hänen lähdettyään ja puuro maistunut "kuten aina ennenkin".  Loppu päivä oli mennyt naureskellen ja tavallisissa merkeissä.

Eikä tänä aamuna huutoa ollut kestänyt niinkään pitkään, kiitos nopean poistumisen. Kyllä tämä siis tästä taas helpottaa, murmeli kasvaa isoksi tytöksi.

Huono omatunto

Töissä on kivaa, mutta työelämä on rankkaa. Tai ei se ennen ollut, nyt avin loppuu aika. Koko ajan ja joka asiassa.

On ollut mahtavan helpottavaa "päästä" takaisin työelämään. En kuitenkaan arvannut kuinka kinkkisiä tilanteita se tuo mukanaan. Siis perheellisenä, pienen lapsen vanhempana. Entinen työssä käyvä minä ja nykyinen äitiminä ovat taatusti eri tehokkuusluokkassa, aivokapasiteettihaarukoinnissa ja kiinnostuslokeroissa. Ja kaikenkukkuraksi eri aikavyöhykkeillä. 

Nykyään työssäkäynti tuntuu rinnakkaistodellisuudelta aiempaan työssäoloon verrattuna. Jotenkin aiemmin töissä ollessani olin itse itsestäni vastuussa. Saatoin venyttää aikatauluja ja tehdä asiat viimetinkaan jos huvitti, venyä jonkun päivän jos huvitti, sinnitellä nuhanenänä töissä tai olla sinnittelemättä. Mennä omaan tahtiin.

Nyt tahtipuikkoon on päässyt joku muu kiinni. Auta armias, jos jätät jonkun asian viimeisenä päivänä hoidettavaksi, juuri ennen deadlinea. Muksu on takuuvarmasti tuolloin kipeänä ja dedikset paukkuu.  Sama kohtalo on edessä, jos olet varannut supertärkeän kokousajankohdan miljoonan ihmisen kalentereita myötäillen. Ei sitä noin vain kokousteta, jos kapellimestari keksii itselleen koravtulehduksen tai jonkin muun mukavan oireen. 

Eikä tässä mitään, menen työelämässä reippaasti äitiminä edellä. Jään mielellään otiin hoitamaan sairaita. Ärsyttävää on vain jatkuva huono omatunto. Kun kolmannen kerran kuukauden sisään lähettää esimiehelleen sähköpostia aamulla otsakkeella terveisiä sairastuvasta, on jotenkin huono työntekijä -olo. Ja kun taas päivittäin joutuu nipistämään tunneista hakeakseen muksun päivähoidosta, tai kieltäytyy taas tekemästä ylityötunteja samasta syystä tai kun ei todellakaan voi piirunkaan vertaa, korjaan jaksa tehdä piirunkaan vertaa ekstraa viikonloppuisin tai iltaisin, on jotenkin anteeksipyytelevä olo.

Työruletti on aika hurjaa hommaa. Yksikin sairastuminen työmatka tai iltapäivää pidemmälle sijoittuva kokousajankohta on kaataa hiuksenhienoon tasapainoon viritetyn arkikuvion. Minuuttiaikatauluun ei esimerkiksi mahdu tällä hetkellä omia harrastuksia. Tai mahtuisi niitä ilta-aikaan, mutta en jaksa enää siihen aikaan nousta sohvalta. Mielummin menen aikaisemmin nukkumaan ja keräilen univelkojani maksettavaksi (joita ei niitäkään muuten saa enää nukuttua päikkäreillä pois!).

Lääkkeitä tähän on kuulemma muita pikkulapsiperheitä lainaten mega-aikaisin töihin meneminen ja kuusituntinen työpäivä. Meilläkin nämä ovat pian lääkkeinä, jos homma ei kohta rauhoitu.

Tästä huolimatta on kiva pyörittää uutta työ-päiväkoti-omakoti -arkea. Huono omatunto voisi vain vähän hellittää, ainakin tekemättömien töiden suhteen! 

(Ja itseasiassa olen lapseni kanssa vain 4 h päivässä -asian suhteen, en ehdi viedä koiraa kunnolla lenkille -asian suhteen, olen aikalailla väsähtänyt vaimoke -asian suhteen ja en liiku tällä hetkellä pätkääkään -asian suhteen jnejne...)

Huippumuotia

Pengoin siskoni (ja myönnettäköön omia) vanhoja lelukasseja. Äitini on uskollisesti läpi vuosien malttanut säästää lapsuudenkotimme vinttikomerolla vaikka ja mitä. Lelukasseista viimeisin kohdalleni osunut sisälti massoittain barbivaateita, barbeja, barbiautoja (mallia ferrari!), barbiskoottereita, barbipyörä ja jopa barbivesiskootteri!

Iso osa alastomista muovikropista joutui Fidaan, samoin osa vaatteista, mutta parhaat palat säästin. Nauroin katketakseni käydessäni läpi törkeää ysärifläsäriä, neonvärejä, rimpsuja, pillifarkkuja, farkkutakkeja ja jumpsuitteja. Barbi oli muotitietoinen. Kenin vaatteista harmiksi ei ollut kuin muutamia, nekin neonvärisiä, vaikka ukkoja oli valikoimassa säilynyt kaksin kappalein.

Tyylitietoiselle barbille löytyi tavaraa alkaen sukelluspuvusta, merimiesasusta lakkeineen, tietty hääpuvusta huntuineen ja kahisevasta tuulipuvusta miljooniin hameisiin. Osa kuteista oli jopa nykypäivän ginatrikot kamaa. Hämmentävää kyllä, voisin hyvin nähdä jonkun vajaa parikymppisen kävelevän vastaani ytimessä päällää jotakin saman tyylistä neonväriviritystä. Puhumattakaan Kenin setistä keltaisin villapaidoin ja värikkäin housuin. Pelottavaa, sillä itselleni nämä pelkät värisävyt aiheuttavat puistatuksia. Mutta olenkin alkava kalkkis. 

Muutamat kuteista lähtivät sitten aivan lapasesta. Verkkosukkahousu, pimp takki ja pitsikalsari -yhdistelmä on pettämätön. Samoin 80 -luvun hiihtotakki ja pinkit pyöräilyshortsit. Tai vaaleansininen krokotiilinahkatakki. Joku roti barbi.

Flunssan ennustus

Tiedätkö mistä tietää että flunssa lähestyy?

Kuu kirjoista flunssaan

Flunssaa kannattaa ruveta epäilemään jo hyvissä ajoin siinä vaiheessa, kun perheen äiti iloisin mielin päättää vihdoin ja viimein edellisen räkäjakson päätyttyä (jo kolme kuukautta sitten...) poistaa sängyn päädyn alta kaiken sana-/tietokirjallisuuden. Korokekirjoihin kajoaminen tietää flunssaa parin viikon sisällä

Puoli kuuta iloitsemisesta

Kun äiti huokaa helpotuksesta, että eipä ole flunssaa näkynyt pitkään aikaan tai että ihanaa kun ollaa oltu terveitä, ollaan jo aavistuksen lähempänä seuraavaa adeno/noro/influenssa -virusta. Toinen hälyyttävä merkki on kutsu odotettuihin juhliin, häihin, vuosisadan megapaateihin. Kaksi viikkoa on tarpeeksi pitkä aika kehittää vaikka mikä pöpö.

 Vikisevistä öistä vähäsen

Olen oppinut, kautta kiven ja kannon, että äitivaisto kertoo kummallisisa asioita. Muutamana yönä erityisellä tavalla vikissyt mukula haiskahtaa niin flunssalle tai korvatulehdukselle. Etenkin, jos alaleuassa ei näy potentiaalisia hampaita. Liskojen yö valmistaa vanhempia tulevaan: ette nuku nyt ettekä varsinkaan  seuraavinakaan öinä.

Räkänokasta ei päivääkään.

Takuuvarma merkki ovat kiiluvat silmät, punoittavat silmänaluset ja ensimmäinen kunnon räkäaivastus. Flunssa on ovella. Nenäliinat, suolatipat, tietokirjallisuus ja kuumemittari, here i come. Again.