Erityiskoira

Repeilin yhtenä iltana isännälle, joka luki miss murmelaatille kirjaa eläimistä. Opuksessa vilisi karvaisia ja karvattomia elukoita aina tukaanista orankiin ja kirahvista biisoniin asti ja niitä käytiin läpi suurella haraudella.

Mikä tämä on?

Noosu (Norsu)

Mikä tuo on?

Muusu (Mursu aka hylje/kuutti) 

Entä tämä? 

Koia (Koira)

Tämä?

Intu (Lintu)

Yhtäkkiä sohvajoukko hiljeni. Tyynyjen syvyyksistä kuului hetken päästä vaativa tiedustelu öh öh, eli isi kerro mikä se on, ja siihen lopulta ihan vakavasti otettavalla normiäänellä lausuttu vastaus:

No se on sellainen erityiskoira nimeltä susi.

Erityiskoira nimeltä susi?!

Mitä?

Vaadin isännältä heti selitystä, miksi opetat muksulle, että susi on erityiskoira, miksei se vaan ole susi?

Isäntä selitti, ettei se halua pelotella pientä vielä sellaisilla asioilla kuin susi. Eikä mörkö, eikä hirviö tai vastaava. Susia ehtii pelätä myöhemminkin.

Ei sitä voinut kuin hymyillä ja antaa suuren sankarin jatkaa lapsensa suojelua pahoilta unilta ja erityiskoirilta.

Kasvatusvastuullinen helpotus

Vastineeksi viikonloppuisen neljän tunnin ahdingolle on pakko todeta, että jotenkin kuitenkin kierosti nautin muksun tarhakuvioiden alkamisesta. On jotenkin ihanaa, kun päivänukutusvastuu on siirtynyt toisaalle ja ruokataistelut ja niistä seuranneet v***usaa***at harmaine hiuksineet vähentyneet. Olen tätä nykyä jotenkin stressivapaampi. Toki töissäkin on perusstressiä, mutta se ei jotekin oli henkilökohtaista. Kotona miltei jokainen ikkunaan viskottu puurolusikallinen on silkkaa kettuilua.

(Kiitti näistä äitipisteistä taas, mutta asia on tosi, otan asiat kotona välillä tosi henkilökohtaisesti)

Lieventävänä asianhaarana tarhakuvioiden pehmeän ja erittäin mukavan alun takana on supertarhatäti. Siis perhepäivähoitotäti, johon luotan kuin kiveen ja kallioon. Hän on suorastaan kakkosäiti, ihan vain ajankäytöllisinkin perustein, mitä hän viettää päivässä muksuni kanssa. Hienoa tässä on erityisesti se kuinka paljon hyvää hän on viikossa lapsellemme tehnyt.  Häneltä saa syliä ja nuhteita sopivissa mitoin. Luovutankin kakkosäidin manttelin hänelle ilomielin.

Toinen seikka, minkä takia tarhakuvioiden käynnistyminen on ollut helpottavaa, on juurikin se, että myös joku muu osallistuu muksun kasvattamiseen. En ole tästä asiasta ollenkaan mustasukkainen, vaan päinvastoin. Mielestäni me vanhempina teemme kasvatuksessa sen päätyön, luomme pohjaa arvoille ja asenteille. Tarhapiireissä sensijaan opitaan yhteiskuntakelpoisuutta, asioiden jakamista, kohteliaisuutta, vuorottelua, odottamista ja sitä että muitakin aikuisia totellaan. Tätä en voi kotona yhdenlapsenperheenä mukulallemme tarjota, vaan se täytyy kokea itse.

Ajattelen myös että päivähoito on mahdollisuus. Ensinnäkin sosiaalinen sellainen uusine kaverikuvioineen, mutta myös ylipäätään maailmaan tutustumisen näkökulmasta. Jos pitäisin lapsen neljän seinän sisällä vuosia pelkkä itseni seuranaan, jäisi muksu paljosta paitsi. Ja huom, kullakin omat valintansa. Omani ei näistä todennäköisesti ole se paras (ainakaan kasvatuksen ammattilaisten ja kotonaolemisen kannattajien mielestä), jos nyt parhautta ylipäätään voi näissä asioissa mitata.

Kolmas seikka on se, että kotiäitiys on hieno ammatti mutta aikani kotona on jo niin nähty. Kumarran kotona olleita, monen lapsen äitejä, joilla on lehmän hermot. Omat hermoni ovat kuin adhsta kärsivällä siperianmaaoravalla, ainakin kun on omasta kiukuttelevasta muksusta kyse. Hyväntuulisen muksun kanssa on mukavaa, mutta en jaksa sitä ainaista määkimistä. Tai jaksan hetken, mutta en joka päivä. Tarvitsen taukoja ja sitähän töissä ollessa saa. Sanonta "pääsee töihin lepäämään" ei ole kovinkaan kaukana totuudesta.

Olenkin päivähoidon puolestapuhuja. Mutta vain sellaisin reunaehdoin, että äidistä täytyy olla mukavaa päästää jo pikku hiljaa mukulastaan irti ja että se ei tapahdu vasta murrosiän jälkeen.

Laatuajan upgreidaus

Ei helvettan. Päähäni piirtyi juuri paniikin siivittämä pedon luku: neljä.

Siis neljä pientä tuntia, 240 minuuttia, jotka vietän saan viettää päivittäin muksuni kanssa tarhakuvioiden alkamisen jälkeen.

Shit, vain neljä tuntia! Jos hyvä munkki käy niin viisi.

ARgH!

Kenen tarkoituksiin mä sen mukulan taas oikein menin tekemään? Vissiin yhteiskunnan ja eri instituutioden huostaanotettavaksi. Tai ehkä enemmänkin kasvatettavaksi, juridinen oikeus pysyy meikäläisellä, eikä sitä kukaan ole viemässä.

Täytynee ruveta nukkumaan murmelil kainalossa niin saa edes öiseen aikaan sitä laatuaikaa... (*muks* saakeli pidä se kätes nyt omalla puolella * moks* AIH, ja se pylly myös!!!)

No, vähäisellä päivittäisellä yhteisajalla on myös positiivisia seurauksia. Niistä enemmän koostettuna lisää myöhemmin, mutta näkyvin niistä on laatuaikaan panostaminen. Se näkyi meillä tänä viikoloppuna lämpiminä puusteina, pullasudin nuoleskeluna ja kanelitahmaisina tassuina.

Päiväenkeli, iltapiru, yömörkö

Päivähoitokuviot ovat tuoneet kotiimme uuden ilmiön, iltapirun. Päivisin niin mukavaa palautetta ja kehuja saava tyttömme muuntuu vanhempien kotiin saapuessa terroristiksi, tuttavien kesken: teroriinaksi.

Tämä lienee jonkin sortin mielenosoitusta tarhaan jättämisestä. Eikä ihme, jotenkin ymmärrän muksun pään isällä kehittyneen saippuakuplan puhkeamisen aiheuttamaa tuskaa., Prkl:n vanhemmat, kehtasitte jättää minut päiväksi vieraan hoiteisiin, olenhan vain pienen ja vaatimattoman elämäni läpi luullut että vietän aikani kanssanne naamatusten aina maailman tappiin asti!

Mielenosoitus ilmenee siis ennen kaikkea iltapiruna. Kotiin saapuessamme on yleisenä rutiinina ollut "annetaan hali kotiin saapujalle". Eipä anneta enää. Kun ensimmäisen hoitopäivän jälkeen saavuin kotiin, kuului jostain olohuoneen nurkasta tyly moi. Thäts it. Tarkalleen ottaen kukkaruukun luota, multakasan keskeltä (sekin vielä!).

Tylysti cool mimmi, käveli huikkaamisensa jälkeen rivakasti ja päättäväisesti ohitseni omaan huoneeseensa. Ei siis halita, eikä pussata? okei? Varmistin hädissäni ja "huono äiti jätti lapsensa päivähoitoon ja saa koston" -tuskissani, että Isäntä oli aiemmin kotiin saavuttuaan saanut saman tylytyksen. Kun olimme olleet kotona tunnin verran tuli muksu vasta ensimmäistä kertaa syliin, ei minun vaan isin. (Tietty. Paska äiti saa aina kuulla kunniansa ensimmäisenä...)

Ja tästähän riemu repesi. Ihan kuin muksu olisi pidätellyt raivoaan, sillä kun kerran syliin oltiin kehdattu nousta, kehdattiin myös kiukutella. Loppuillan meillä asuin huonokäytöksinen kakara, joka huusi ja kiljui joka asiasta, ihan joka asiasta. Se rynkytti syöttötuolia, vaati maitoa, heitteli kirjoja ja ei tahtonut syliin, ja sekunnin päästä tahtoi taas. Argh!

Huokaisimme helpotuksesta, kun iltatoimet alkoivat. Ja vedimme huokauksen päivineen takaisin kiireellä, sillä nukutustaistelu oli valtaisa. Eikä se siihenkään luovuttanut. Mieltä piti osoittaa vielä parituntia nukahtamisen jälkeen. Kymmenen aikaan huoneesta kuului niin aativa UAAARGAAAAH, että sitä piti käydä rauhoittelemassa. Nukuimmekin seuraavan yön toinen silmä puoliksi auki peläten yömörön saapumista hetkenä minä hyvänsä.

Hoitotäti lohdutti, että kuukauden verran menee kaikilla totuttelussa, parin viikonkohdalla ollaan ehkä jo voiton puolella. Kaksi viikkoa. Kuukausi. Meidän tuurilla puoli vuotta. Fukfukfukfuk.

Päivähoitoperhe

Olemme virallisesti ja kaikkien puitteiden ja määritelmien mukaisesti nyt ihka oikea päivähoitoperhe. Miss murmelaati aloitti eilen päivähoidon ja siitä tuli yhdessä yössä pienisuuri tyttö. äitin ja isin iso ylpeys.

Ekan hoitopäivän aamuna mukula näytti tajuavan mistä on kyse. Se haistoi heti palaneen käryn, kun hoitotäti saapui kotiimme. Se roikkui lahkeesani koko aamupäivän ja kirkui. Siis näytti koko hurmaavan puolensa kertaheitolla. Siinä sitten anteeksipyydellen toistelin, että on se yleensä eh paljon öh iloisempi. 

Hoitotäti totesi vain reippaasti että kaikki ne mukulat huutaa kun äiti on paikalla, että kannattaa nyt vain äkkiä poistua niin tilanne rauhoittuu. Ja näin olikin kuulemma käynyt. Murmeli oli olli nätisti koko päivän, syönytennätykselliset määrät kasvissosekeittoa (what a fuk!?) ja mennyt kiltisti päikkäreille (what what whaaat???!)

Omat henkilökohtaiset tärkeyspisteeni ja ainutlaatuisuuden kruununi tipahtivat sen sileän tien. Näköjään sille kelpaa sijaisäitikin tilanteen tullen. 

Äidin ensitunnelmat tilanteesta ovat jälleen kovin ristiriitaiset. Tunteet ja tunnelmat eivät kuitenkaan niin kaoottiset, kuin viime syksyllä, jolloin palasin  osa-aikaisena vanhaan työhöni. Nyt en ole samalla tavoin paniikissa, itkuinen ja huono-äiti -syndrooman musertama. Okei, kärsin taas pärin päivän jännitysmigreenista, mutta se on vähintä mitä voin murmelin eteen tehdä, imaista jännitykset itselleni ja tsempata sitä eteenpäi.

Olo on viimekertaiseen verrattuna jotenkin haikea ja samalla tyytyväinen.

Olo on itseasiassa suorastaan jotenkin ylpeä. Olen ylpeä meidän pienestä tytöstä, joka lähtee maailmalle opettelemaan isojen tyttöjen juttuja. Ja ennen kaikkea isojen lasten juttuja. Ei itseasiassa edes taaperoiden, vaan ihan lasten juttuja!

Reissustoori

Vielä mieltä lämmittääkseni muisteloin matkaa Egyptin Hurghadassa, mihin en mistään hinnasta ikinä kuuna päivänä lähtisi sinkkuna enkä pariskuntana. Mutta perheellisille sitä suosittelen e h d o t t o m a s t i!

Reissun avainsana oli helppous. Olemme todenneet, että koska kerta olemme päämme tähän lapsihommaan vapaaehtoisesti tunkeneet, on sen kanssa opittava elämään. Siispä matkat räätälöidään muksun silmin.

Tiedän osan suunnittelevansa matkojaan aikuisten kriteerein ja raahaavansa lapsiaan vain mukana tyylillä sopeutukoon aikuisten tahtiin. Me matkustamme toisella periaatteella. Nyt vain ei ole sen elämänvaiheen aika, missä suunnataan Amatsoniin viidakkovaelluksille. Nyt ollaan lastenaltaalla ja hiekkiksellä. Aikuiset nauttikoot auringosta ja tekemättömyydestä.

Ja tätä Egyptissä oli tarjoilla. Maahan on täynnä hiekkaa anyways, mutta joku viisas mies oli raahannut sitä tonneittain hotellialueellemmekin. Kiitos siitä. Neljän vaiko viiden erilaisen hiekkalaatikon voimin pärjäsimme hienosti. Ensimmäistä kertaa suurin osa hiekasta myös matkasi lapiosta ämpäriin eikä mahaan, mistä olimme oikein ylpeitä.

Toinen ahaa elämys oli ranta, matala ranta. Ihan yhtä tärkeä kuin lastenallasosastokin (joita hotellissa oli varmaankin viisi eri sorttista eri mataluuksineen, fantastista!). Rantaa korvaamaan käy vallan mainiosti hyvä lastenallas, mutta rannasta saa taas yhden eksrtahiekkiksen pienellä vaivalla. Ja tietty kaavalla ranta + hiekkis + aurinkotuolit = vanhemmille paljon vapaata auringonottoaikaa. Muksu viihtyi kuin taikaiskusta itsekseen kaiken maailman rapujen ja simpukan kuorien kanssa. Eikä niistäkään kannata ottaa ressiä, kalkkiahan niistä saa.

Kolmas kriteeri oli All inclusive sapuska ja juomatarjoilu. Mistään ruoka-ajoista ei siis tarvinnut stressata eikä taaperolla syömäkelpoisia ruokapaikkoja tarvinnut metsästää itku kurkussa kaupungilla. Ruoka ja juoma tuli paikkaan kuin paikkaan hotellialueella suurin piirtein sormia napsauttamalla.

Lisäksi jokaisen reissumme pääpointti on ollut loma. Siis ihan kaikesta ja etenkin arjesta. Ajoimmekin surutta alas heti Helsinki-Vantaan kentällä kaikki kotitärkeydet: kellontarkat ruoka-ajat, kaksi kertaa päivässä lämmin ruoka plus terveelliset välipalat, joka aterialla maitoa, nukkumaan tasan kello sitä ja tätä ja niin edelleen. Käytimmekin surutta hotellin antimia, mangomehua maidon korvikkeena, jälkkäriä joka aterialla jos ei muu ruoka maittanut, välipaloja siellä täällä mitä nyt eteen sattui ja ah vanhempien herkkua: ilmaista pyykkipalvelua.

Kun lomalla asennoituu siten, että päikkärit voi ihan hyvin vetäistä altaalla kun siltä tuntuu, kelloa katsomatta, tulee lomastakin lomaa, eikä lasten kanssa arjen suorittamista vieraassa maassa. Suosittelen tätä metodia. 

Karmaa on jaossa vain rajatusti

Siis tottakai, kun reissu etelän lämpiössä on ollu mahtava, aivan fantastinen, tullaan alas kovaa ja korkealta. Kotiuduttuamme hyiseen ja märkään Suomeen, toivuttuamme matkaltapaluu shokista, kuritti karman tasauslaki meitä oikein olan takaa.

Kenellekään ei pidä antaa liikaa hyvää kerralla: Tuttavaperheeltä imuroitu The Yrjötauti.

Tämä tuli meille siksi, ettemme vanhemmat vain liiaksi olisi iloisia ja onnellisia. Ettei hyvä mieli keskellä loskaista maisemaa vaan pääsisi kuohumaan ylitse. Pidelkäämme hysteerisenä yrjöävää vauvaa, siivotkaamme kakkavaippoja ja peskäämme pyykki kone toisensa jälkeen. Ja sitten yrjötkäämme itse samaan aikaan pöntöllä istuen.

Luvli.

Ihana ensimmäinen vihattu ja pelätty oksutauti on siis selätetty ja damagena yrjöllä kuorrutettu pinnasänky ja 6 kiloa laihtunut mutsi, jolla on vieläkin jälkimaininkina kolmen päivän mitainen migreeni. Huh. Pitäähän sitä tasata karmaa, jotta jollain toisellakin perheellä olisi edes joskus yhtä ihanaa, kuin meillä Egyptissä..

Ja ps. lähtipähän reissukilot vauhdilla veke...