varovarovasti

Meidän tyttö taitaa olla varovainen kuin hiiri, tehty posliinista, lasityttö.

Typy on ottanut kesälomapuhteikseen opetella kävelemään. Hitaasti ja varmasti, mutta eritoten varovasti. Kahdenkäden avustuksella kävellään rehvakkaasti. Yhdenkäden kävelykin sujuu suht moitteettomasti, väillä horjahdellen. Ja jopa ensiaskeleetkin tallattiin Ahvenanmaalla hetki sitten.

Mutta enempää ei heru.

Typy menee kyykkyyn, siinä kohtaa, misä hänestä päästetään irti. kävelemiseen usuttaminen päättyy aina lahkeessa roikkumiseen. En päästä irti, en, en varmasti enkä todellakaan!

Siinä missä tuttavaperheen mukula juoksee ja suorastaan syöksyy tai kaatuu vastaanottavan vanhemman syliin, ei meidän mukula ota askeltakaan, ellei ole satavarma että hänet otetaan kiinni.

Murmeli on varovainen ja hillitty. Portaitakin mennään peppuee, eli pylly edellä. Kääntyminenkin aloitetaan varmuudeksi useimmiten jo metriä ennen portaita. Ettei vaan tultaisi nenälleen. Söt.

Toisaalta hyvä niin, sillä jaloilleen pässyt vajaa vuotinen on kaikkien riesa. Jalat käy, vaikka mitään ei ole päässä. Meillä mennään ensin peppuee.

Kiukkupussi

Viikko mökillä ja johan rupesi kotiolot taas himottamaan. Mökkeily on mukavaa, ei siinä mitään, mutta kylmä pyllynpesuvesi, wipeseillä temppuilu, haisevat kakkavappapussit terassin nurkalla ja oh my god käsipyykkäys, ovat ihan tarpeeksi ekstremeä viikoksi.

Lisäksi uudesta ympäristöstä hämmentynyt kiukkupussi oli ihan hyvä tuoda kotiin välillä hieman rauhoittumaan.

Mökillä ipanalla tuntui menevät päivät hieman ylikierroksilla. Se kirkui. Siis ihan aikuisten oikeasti kirkui menemään. Välillä aiheesta, välillä muuten vaan.

Ipanan hermot tuntuivat sulaneen ja metakka syntyi ties mistä: lelu tippui kädestä, muksahdus pyllylle, iltapesu ja etenkin hammaspesu, syliin ottaminen kesken jonkun mielenkiintoisen puuhan jnejne...

Lisäksi se oppi vierailevan tuttavaperhaan uhmaikäisiltä muksuilta temppuilun ja heittäytymisen, siis sen ihme venkoilun kun lasta koettaa nostaa. Ja samanaikaisen kirkumisen. Ihan perusraivarit siis.

Raivareiden ohella yöunet ja nukkumaan menot menivät sekaisin, mutta silti, plussan puolelle jäätiin. Kaiken lisäksi, samalla sekunnilla kun astuttiin kotiovesta sisään, loppi krikuminen. Pienet pirunsarvet painuivat takaisin kuoppiinsa. Kasvakoot esille seuraavaksi vasta oikean uhmaiän kynnyksellä.

Lomailu jatkukoot.

kotiäiti lomalle

Lomille lomps!

Isäntä jää lomille viikonloppuna. Kuuden viikon isäkuukausilomituksille. Mahtavaa. Tämä tietää myös kotiädin lomaa. Sata prosenttinen kotiäitiys muuttuu ideaalina fifty fifty jaoksi, todellaisuudessa varmaankin fifty-sixty jaoksi, mutta menköön.

Meillä on joka tapauksessa taas kaksi vanhempaa kotona, sitten isyysloman kymmenen kuukautta takaperin. Ah.

Ensimmäiseksi otan viikon syöttövapaata. Isäntä hoitaa sovitusti kaikki ruokailut. Saan hermolepoa aiheesta, joka nostaa niskakarvani nykyään liiankin helposti pystyyn.

Toiseksi, päivät täytetään mukavalla puuhastelulla, vanhempain ja lapsentahtisesti. Mitä kukin on ikinä sille päivälle tilannutkaan. Lomalla mennään yhdessä, koko perhe.

Kolmanneksi, kesä tuo tullessaan jännittäviä tilanteita mörmulin syömisen, nukkumisen ja kävelyn suhteen. Ruokailuun on tunkenut vahvasti mukaan sorminapostelu sekä lusikka. Päikkäreidenkin osalta luulisi tulevan muutosta, pikkuhiljaa siirrytään kohti yhden päikkäin taktiikkaa. Ja sitten se kävely. Kuukausi viiva kaksi enää, veikkaan.

Lomien jälkeen onkin ehkä vastassa erilainen mukula, ruokansa itse syövä, kävelevä taapero? Ehkä sanojakin löytyy, muuta kuin äiti, isi, veeti (koira), auto, lintu ja lamppu. Seuraavat jonossa olevat on jo maito, vettä, tippui, kukka ja lippu. Eiköhän nekin ole kohta hallussa.

Lomalla totutellaan myös reissaamiseen. Eka matkataan omalle mökille saaristoon, sitten Keski-Suomeen muikkuristelemään, sitten Itä-Suomeen pällistelemään muuteb vain ja lopuksi vielä Ahvenanmaalle tuttuja moikkaamaan. Ja ai niin, vuokrataan me venekin ihan kolmistaan. Kylläpä kuuteen viikkoon mahtuu touhua.

Ja sitten täytetäänkin jo yksvee.

Loma kuulostaa jo aika mukavalta.

Not so vuoden mutsi

Kuinka moni onkaan kironnut äitiyden huonoutta, kun lapsi on tipahtanut sängyltä, kierinyt alas hoitopöydältä tai loikannut sohvalta? Pää auki, verta lentää ja äiti ruoskii, ei lasta vaan itseään, kuinka huono äiti sitä onkaan.

Tämä aihe on vähintään yhtä tärkeä kuin se, kuinka oman lapseen turhautumisesta tulee ja pitää saada puhua. jokainen mokaa. Onhan sitä itselläänkin aina vähän väliä mustelmia ja kolhuja jokapaikassa. Miten sitä siis voisi toista ihmistä elämältä suojella?

Rapatessa roiskuu. Itse potkaisin vahingossa mukulan otsaan lelun ja kuhmuhan siitä nousi. Olen myös useasti runtannut sen heiveröisiä sormia bodyjen hihoja pukiessa. Kolauttanut sen pään ovenkarmeihin tai lattiaan hieman liian rahusti leikkiessä.

Meillä ollaan nyt siinä iässä, missä mukulaa seisotuttaa niin maan perhanasti. Seisaalteen on mukavinta olla, mutta siitä ei pääse pois, ainakaan, jos kädet irroittaa tuesta, muuta kuin päänsä kolauttamalla. Pää osuu useimmiten kolahtaen lattiaan ja äiti ryntää hysteerisenä paikalle. Ipana huutaa kuitenkin sylissä aina vain hetken ja tahtoo päästä takaisin telmimään. Nyrkkeilijän kallonkestävyys näemmä.

Yrittää sitä silti suojella lastaan kaikelta mahdolliselta. Toisaalta, huomaan välillä laitavani kakaran tilanteisiin, joissa voi käydä hassusti, mutta ei kuitenkaan liian vakavasti. Esimerkiksi eilen ipana puuhasteli keinutuolin alla (lempipaikka) ja huomasin pohtivani, että jaahas, kohta se saa tuolin päähänsä kun oikein keinuttaa. Ja kas, muutaman minuutin päästä minulla oli sylissäni itkua tuhertava vauva, joka oli ehkä oppinut ettei kannata keinutella tuolia jos oma kuuppa on sen jalaksen alla. Elämä opettaa. Tai sitten äiti.

Tämä paskamutsisyndroomaksi kutsuttu tila ulottuu varmasti laajemmallekin. Teinarien äidit tuskailevat miten kasvatus on voinut mennäkin näin pieleen. Mummoikäisenä äitinä sitä ehkä kauhistelee oman aikuisikäisen tyttärensä perheenlisääntymisen koukeroita.

Joistain kommelluksista ei sitten pääse eroon. Äitini muistaa ikuisesti kantaneensa minua rappukäytävän ylätasanteelle kantokassissa, jonka toinen kahva lipsahti hänen kädestään. Koppa kallistui ja minä kierin sieltä ulos ja alas rappuset aina seuraavalle tasanteelle. Onneksi oli talvi ja minut topattu vaatteilla.

Eniveis, mustelmia satelee ja niitä paikkaillaan. Viimeksi tänään takaraivossa muhi suurin kuhmu ikinä. Sitä sitten haudottiin ikiaikaisella villasukalla, niinkuin omia kuhmujanikin on varmasti aikanaan hoidettu. Eikä kuhmujeni lukumäärästä huolimatta oma äitini ole ollut huonompi kuin kukaan muukaan!

Pöllöjä

Onko kukaan huomannut samaa ilmiötä, että pöllöjä pursuaa tätä nykyä joka tuutista? Ainakin lasten tavaroiden kohdalla. Kyseessä lienee jokin muoti-ilmiö, sillä kyseistä kuosia ja muotoa löytyy miltei joka merkiltä. Ja kamaa riittää ihan kirppiksellekin asti.

hop

Huomasin ilmiön, kun puin muksullemme päälle pinkin pöllökuvioisen bodyn ja hameen, jossa komeili iso pöllöprintti. Homma sai vahvistusta, kun siirryin nettiin etsimään soittorasiaa. Googlatessa vastaan tuli tietenkin pöllöaiheisia soittorasioita. Vieläpä monen moisia soivia pöllöjä.

hep

Kyseiseen printtiin olen törmännyt myös pipoissa ja tuttinauhoissa, sukkiksissa, tyynyissä ja ylipäätään kaikennäköisissä kankaissa, kirjatukien muodossa, repuissa, pehmoeläimissä ja niin edelleen. Ja pöllöt tuntuvat aina noudattavat samaa graafista ilmiasua. Lieneekö niiden takana siis sama suunnittelutiimi, megapöllöilijät?

hip

Anyhow, tässä muutama bongaamani ihana soittorasia jos toinenkin. Kolmas on suosikkini. Pistetään toivomuslistalle...

hup

Oravanpoikasille kesäylläri

Neuvolatäti rohkaisi meitä luopumaan tuttipullosta. Tavoitteena oliis nokkamuki. Mutta miten helkkarissa?

Ipanalle imu on maaaaaailman tärkein asia, tuttipullo on siis paras kaveri. Ja kaksi sormea. Näillä nurkilla pitäisi kehityksellisesti imemisfetissin pikku hiljaa häiventyä vauvoilta.

Epäilen sen myöhästyvän meidän kohdalla -ja paljon - sillä mukulan maailman on edelleen yhtä suuta. Ja imua ja ylipäätään ruuan kanssa painimista.

Nokkamukia olen kokeilluu useasti. Se on kuitenkin vain pelkkä lelu ruokapöydässä. Olen myös kokeillut tuttipullojen heivaamista pitkäksi aikaa pois ja pelkän nokkiksen käyttämistä. Tästä on seurannut toistaiseksi vain täysin juomaton murmeli. Ei siis hyvä.

Toisaalta, tuttavillamme oli sama dilemma. Kun tuttipullot heivattiin mäkeen, lopetti lapsi maidon juomisen. Homma meni lopulta aina lastenlääkärille asti, joka neuvoi laittamaan kovan kovaa vasten. Mitään nestettä ei tipu, kuin nokkamukin kautta. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa ja niin kauan kuin muksu kastelee viitisen vaippaa päivässä, ollaan turvallisilla vesillä.

Heidän taistelunsa kesti hieman yli vuorokauden. Mukula oli juomatta kokonaisen päivän, jonka jälkeen kamelilta katkesi selkä ja maito alkoi taas maistumaan. Ehkä siis meilläkin kokeillaan vastaavaa metodia jossain vaiheessa, jos tuttipäät eivät millää meinaa irrota murmelin kitalaesta.

Toinen vaihtoehto on hypätä koko nokkis yli ja siirtyä suoraan lasiin. Aikuisten tyyliin. Toistaiseksi tämä on tarkoittanut vuotavaa leukapieltä ja raivokasta paitojen vaihtoa ja pykkäystä.

Saa siis nähdä mitä kesä tuo tullessaan. Molempia tullaan kokeilemaan ja viimeistään kun lomat loppuu ovat tuttipät lentäneet oravanpoikasille, tai millä korulauselmilla niitä lapsia nyt ikinä huijataankaan pääsemään riippuvuuksistaan irti.

Lusikka-asento

Ruokajutuista vielä.

Länttäsin murmelin käteen lusikan, jossa oli jugurttia. Suuhun meni. Äiti ylpeänä, ja jälkikasvunsa viisaudesta sokaistuneena, ei tajunnut että homma voi mennä ojasta allikkoon. Pahemman kerran.

Lusikan antaminen, oli kuin oliksi antanut pirulle pikkusormensa. Ipanahan ei päästänyt lusikasta enää irti, vaan imeskeli sitä silmät sirrillän ja onnesta soikeana. Vihdoinkin äiti tajusi antaa sen minulle!!

Siihenhän loppui sitten se rauhallinen ja hyvin sujuva ruokahetki. Ihan kuin ipana olisi kasvattanut pikku sarvet kupoliinsa. Sillä päästyään kerrankin lusikanvarteen kiinni, oli se valmis siitä hetkestä lähtien tastelemaan siitä henkensä edestä.

Lusikkaa en siis ipanalta saanut enää takaisin, en edes täytettäväksi uudestaan jugurtilla, hedelmäbonalla tai millä ikinä keksinkään lahjoa, eikä taisteluun mukaan haettu toinenkaan lusikka auttanut enää asiaa.

Nyt pelkään kuollakseni seuraavaa ruokailukertaa ja sitä, ryöstääkö Vastakruunattu Arvon Neiti Lusikanhaltijamme taas sen eikä suostu avaamaan suutaan jos kyseinen kiistakapula on asianomistajan hallussa. Fask!