Kuinka moni onkaan kironnut äitiyden huonoutta, kun lapsi on tipahtanut sängyltä, kierinyt alas hoitopöydältä tai loikannut sohvalta? Pää auki, verta lentää ja äiti ruoskii, ei lasta vaan itseään, kuinka huono äiti sitä onkaan.
Tämä aihe on vähintään yhtä tärkeä kuin se, kuinka oman lapseen turhautumisesta tulee ja pitää saada puhua. jokainen mokaa. Onhan sitä itselläänkin aina vähän väliä mustelmia ja kolhuja jokapaikassa. Miten sitä siis voisi toista ihmistä elämältä suojella?
Rapatessa roiskuu. Itse potkaisin vahingossa mukulan otsaan lelun ja kuhmuhan siitä nousi. Olen myös useasti runtannut sen heiveröisiä sormia bodyjen hihoja pukiessa. Kolauttanut sen pään ovenkarmeihin tai lattiaan hieman liian rahusti leikkiessä.
Meillä ollaan nyt siinä iässä, missä mukulaa seisotuttaa niin maan perhanasti. Seisaalteen on mukavinta olla, mutta siitä ei pääse pois, ainakaan, jos kädet irroittaa tuesta, muuta kuin päänsä kolauttamalla. Pää osuu useimmiten kolahtaen lattiaan ja äiti ryntää hysteerisenä paikalle. Ipana huutaa kuitenkin sylissä aina vain hetken ja tahtoo päästä takaisin telmimään. Nyrkkeilijän kallonkestävyys näemmä.
Yrittää sitä silti suojella lastaan kaikelta mahdolliselta. Toisaalta, huomaan välillä laitavani kakaran tilanteisiin, joissa voi käydä hassusti, mutta ei kuitenkaan liian vakavasti. Esimerkiksi eilen ipana puuhasteli keinutuolin alla (lempipaikka) ja huomasin pohtivani, että jaahas, kohta se saa tuolin päähänsä kun oikein keinuttaa. Ja kas, muutaman minuutin päästä minulla oli sylissäni itkua tuhertava vauva, joka oli ehkä oppinut ettei kannata keinutella tuolia jos oma kuuppa on sen jalaksen alla. Elämä opettaa. Tai sitten äiti.
Tämä paskamutsisyndroomaksi kutsuttu tila ulottuu varmasti laajemmallekin. Teinarien äidit tuskailevat miten kasvatus on voinut mennäkin näin pieleen. Mummoikäisenä äitinä sitä ehkä kauhistelee oman aikuisikäisen tyttärensä perheenlisääntymisen koukeroita.
Joistain kommelluksista ei sitten pääse eroon. Äitini muistaa ikuisesti kantaneensa minua rappukäytävän ylätasanteelle kantokassissa, jonka toinen kahva lipsahti hänen kädestään. Koppa kallistui ja minä kierin sieltä ulos ja alas rappuset aina seuraavalle tasanteelle. Onneksi oli talvi ja minut topattu vaatteilla.
Eniveis, mustelmia satelee ja niitä paikkaillaan. Viimeksi tänään takaraivossa muhi suurin kuhmu ikinä. Sitä sitten haudottiin ikiaikaisella villasukalla, niinkuin omia kuhmujanikin on varmasti aikanaan hoidettu. Eikä kuhmujeni lukumäärästä huolimatta oma äitini ole ollut huonompi kuin kukaan muukaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti