Rentoo.

Huomasiko kukaan sitä pientä muutosta, kun mukulasta tuli yks vee.

Sitä pienen pientä ilman värähdystä, jossa vanhempien huolet puoliintuivat. Oikeesti. Puoliintuivat tai muuttuivat lähes kvartaaliksi siitä määrästä mitä alle vuoden ikäisen kanssa ikinä voikaan huolehtia.

Huomasin tämän yhtenä päivänä, kun random mummo hississä kyseli kuinka vanha lapsemme on. No tietty vuoden ja  öö.. öö... hmmm... kaksi kuukautta? Vai kolme kuukautta? Ainakin vuoden muistan sen hiljattain täyttäneen...

Et silleen.

Vauvan kanssa jahdattiin kuukausia ja viikkoja, miltei päiviä (kuten raksausaikanakin). Nyt maagisen vuoden mittarin kilahtaessa tappiinsa, muksusta tuli yks vee. Ei enempää eikä vähempää.

Samalla kehityskaari venähti. Minulla oli tapana seurata Vireä vauva kirjasesta kuukausi kuukaudelta sopivia ja tyypillisiä kehitys askelia. Nyt yhtäkkiä yks veen kehitykseen kuuluukin vain jossain vaiheessa seuraavaa vuotta tapahtuvat puhuminen, pottailu, juoksemaan opettelu jne. Tulee kun tulee, onhan tässä vuosi aikaa.

Ajan venähtäminen on saanut myös omaan äitiyteen ihanan rennon otteen (varsinkin kun muksu nukkuu taas!!!!!! Nimimerkillä * ikuisesti kiitollinen hannalle*). Enää en jaksa riehaantua syöttämisestä, jos ei syö, niin ehkä sitten ensi kerralla, tai huomenna. Enää ei jaksa panikoitua nuhasta, toteamus "aha, taas räkää" riittää ihan hyvin. Enää ei tarvitse hätääntyä villatumppujen tai villasukkien unohduksesta, kyllä se vikisee jos on kylmä. Tai viljojen syöttöjärjestyksestä, maitopullojen steriloinnista, maidon kuumuudesta, korvatulehdusten jälkitarkastuksien unohtamisista, turvaistuimen kallistuskulmasta ja mitä näitä nyt oli.

Ja mikä ihaninta, enää ei tarvitse panikoida pakkaamisesta, laukkuun roiskitaan mitä mieleen juolahtaa.

Äitiys ja arjen pyörityshän menee jo rutiinilla. Vastahan sitä on vuosi harjoiteltu!

ps. seuraavaksi pakkaustaitoja testataan egyptin matkalla Jouluna... Käydään koittamassa josko murmelin saisi vaihdettua 20 kameliin.