Latailin akkuja taas eilen, kun isäntä nappasi muksun työkaverinsa yksvee -synttäreille (jonne myös minun piti mennä, mutta valitsin hehkeän olotilani perusteella lopulta toisin). Keräsin itseäni sohvalta miltei koko kaksi tuntia, jonka loppuosa perheestä vietti muualla. Kaksi tuntia!
Tuijotin seinää. luin kirjaa, tuijotin lisää. Vasta varttia ennen kuin synttärikekkeripari saapui takaisin kotiin, olin päässyt normitilaan ja rupesin puuhastelemaan kotijuttuja.
En oikein osaa kuvata tätä aivojumia muuten, kuin olo on vain seisahtunut. Pysähtynyt. Ajatus ei kulje. Turhautunut. Tunkkainen
Mietin oikein kovasti, mistä tämä tukehtunut olo oikein johtuu. Virkistyn näköjään hieman, kun saan olla itsekseni. Mitkään megaparty tuuthausönit ei tässä tilanteessa auta. En nimittäin kaipaa juhlimista, kavereiden kanssa olemista, parisuhdeaikaa tai mitään vastaavaa. Suhteet kavereihin ovat ok, samoin isäntään ja mukulaankin. Omaan itseeni se linkki taasen puuttuu. Se on juurikin ongelman ydin.
Kotiäitiyden perimmäinen ongelma on se, että sinut määritellään lapsen kautta. Status tulee yhteiskunnalta. Samoin sitä harjoittaa itse. Lapsi first, me second. Kaikessa.
Nyt täytyy kääntää hommat ympäri ja löytää se mikä oli minun. Eikä se tarkoita kahvilletua kaupungilla, jumpassa käyntiä tai yksinäisiä kävelyjä. Tarvitsen kiintopisteen.
Ja niin kauan kuin sen etsimiseen menee otan hieman lomaa. Isännan kanssa sovittiin, että hän tuuraa minua iltapäivisin ja itse olen vain, tekemättä mitään. Palautuminen alkakoot.
Kuulostaa hyvinkin tutulta tilanteesi. Hienoa, että olet saanut puhuttua olostasi lähipiirillesi ja miehesi on ottanut lisää vastuuta. Suosittelen lämpimästi myös yhteydenottoa neuvolaan. Ehkä esim. neuvolapsykologin kanssa käydyt keskustelut voisivat auttaa löytämään taas itsesi sieltä kotiäiteilyn takaa. Oma identiteetti menee täysin uusiksi lapsen jälkeen ja itse olen huomannut myös, että omaa itseä täytyy alkaa etsiä ja rakentaa uudestaan intensiivisimmän vauva-ajan jälkeen. Itselläni 9kk poika, joten aika samoissa vaiheissa ehkä mennään. Lapsi vaatii jatkuvasti huomiota ja roikkuu lahkeessa. Ei mikään ihme, jos välillä ei ihan jaksa...Tsemppiä itsesi löytämiseen ja riiviön hoitoon! Rehellistä kirjoittamistasi on ollut ilo seurata :)
VastaaPoistaKiitos kannustuksesta. Itsen työstö on edessä, koska se hukkui jotenkin vaivihkaa vaippojen keskellä jonnekin! kummallinen tilanne ensimmäistä kertaa elämässä, jos nyt pahimpia teinikuohuja ei oteta mukaan =)
VastaaPoista