Kaksisataa kirjoitelmaa, kaksi sataa ajatusta, toivottavasti viisaita ja toivottavasti vielä samanmoinen lisää.
Blogi on pyörinyt kuin itsekseen jo jos jonkinmoisen hetken.
Alkujaan tarkoitus oli kirjata ajatusta siitä, kuinka vaikeaa lapsen saaminen onkaan, mitä kiviä tielle mahtuu, kuinka oma kroppa ei tottelekaan aina sillä tavoin omistajaansa kun halusi. Ensimmäistä kertaa kohtasin elämässäni esteen, jolle ei voinut tehdä mitää ja jota ei voinut vauhdittaa. lapsi tulee kun on tullakseen, jos tulee.
Riemuhan siitä kuitenkin repesi, kun liityin raskaustestin myötä kahden viivan kansalaiseksi. Meillekin tulee vauva ja pää oli yhtäkkiä niiiiin täynnä ajatuksia. Blogista tuli kaipausblogin sijaan kuuminta hottia, eli odotusblogi. Siinä pääsin räjäyttämään hormonihuuruiset ajatukseni, treenaamaan tutkijan taitoja kirjoittamisen muodossa ja ennen kaikkea pitämään muistikirjaa murmelista. Esivauvakirjaa.
Kun synnäriltä palattiin sitten eräänä elokuisena päivänä kotiin, oli vastassa tyhjä pää. Vailla ajatuksia, vailla järkeä. Murmeli sekoitti pään totaalisesti. Tuntui, että 27 vuoden aikana vaivalloisesti kasaan haalittu minuus räjäytettiin palasiksi ja minut laitettiin kokoamaan se uudelleen, väsyneenä ja puklulle haisevana ihmisrauniona.
Eniten damagea otti tutkijaminuus, akateeminen tiedenainen, joka oli tottunut argumentoimaan kollegansa kanssa kilpaa työkseen. Kirjoittaminen oli lapsen saamisen jälkeen tajuttoman vaikeaa, siihen ei ollut aikaa eikä halua. Pää oli kuin pumpulia.
Mutta silti, tekstiä vain pukkasi.
Ja pukkaa edelleenkin. Tämä on Kahdessadas postaus. Kiitän siitä itseäni, pää on pysynyt mukana sittenkin, vaikka lapsi pisti sen remonttiin. Kiitos myös teille jotka luette, luitte, tulette lukemaan. Ja isoin kiitos kuuluu murmelille, joka antaa minun kirjoittaa välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti