Meillä on nykyään äidin perässä ryömivä (huom lujaa ryömivä!) vauva/taapero, joka kinuaa syliin. Tai ehkei sittenkään. Olen viime päivinä todennut, että ehkä se hinaakin perässäni, koska haluaa minun nostavan sen pystyyn.
Siis seisomaan. Tuen kanssa. Lattialle. Siis ihan aikuisten oikeasti ylös jaloilleen!
Härreguud, min lilla beebi!
Ipanan vauhti yllättää joka päivä. Yhtenä päivänä se ei vielä osannut mitään. Sitten toisena, vailla mitään varoitusta, se on hypähtänyt eteenpäin kehityksessä niin että heikompia huimaa.
Tuolinjaloissa roikkuminen, lahkeessa riippuminen ja kontallaan keikkuminen ovat toistaiseksi vielä hillitöntä heilumista ja huojumista ja varsinkin kahdelle jalalle siiryminen päättyy takuuvarmasti persiilleen. Joskus otsalleen tai takaraivolleen. Harkitsenkin vakavasti niitä törmäilykypäriä, niitä, joille olen kirppiksillä nauranut kippurassa, ne kummalliset vaalean pastillisävyiset pehmorinkulat.
Nyt siis ymmärrän haudan vakavana miksi ne ovat olemassa. Eivät ne lapsen päätä suojaa, vaan äidin sydäntä potentiaalisilta sydänkohtauksilta. Nimittäin joka kerta kun muksu yrittää ylös ja kaatuu, saan pienehkön slaagin. Sydän hypähtää kurkkuun ja saan vaivoin hillittyä OIIH! -huutoni, jotten peljästyttäisi muksua.
Mutta ei siinä mitään. Tirahtaneen kyyneleen jälkeen, muksu jaksaa yrittää aina uudelleen. Joka päivä haastavampaa ja haastavampaa nousua ja kiipeilykohdetta. Muksahduksia tulee lisää ja kiihtyvällä tahdillä.
Kai tähän(kin) tottuu joku päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti