Omat leluni

Onko kenelläkään muulla himoja saada lapsensa leikimään omilla leluilla? Siis lapsuutensa leluilla, äidin oman lapsuuden?

En tiedä johtuuko tämä äitini keräilijäluonteesta, jonka olen saanut perintönä vai mistä ihmeestä, mutta olen hamstrannut kaikki löytämäni vanhat leluni ja tarjoilen niitä vuoron perään murmelille.


Siis melkein tyrkytän, sillä murmelin sänky on vuorattu vanhoilla unileluillani. Ja niitä on paljon. Varastossakin asti odottamassa. Sekä isossa korilaatikossa lastenhuoneen nurkassa.
Katselenkin usein into piukeana, kun ipana pyörittelee vanhaa äitiyspakkauksen helistintä. joka on minun vanha. Kiitos äitini, joka sen säästi. Tai kun ipana oppi mitä tapahtuu, kun vetokoiralelun narusta vetää. Se tulee luokse. Ja se myös on minun vanha. Minäkin olen aikoinaan oppinut
saman lelun ansiosta saman taidon.

Murmeli on minimii. Enkä pääse siitä yli enkä ympäri. Sen on siis ihan pakko ihastua samaan unileluun, harmaaseen unihiireen, mitä itse pyöritin. Tai sitten ei, sille tuntuu maistuvan paremmn äitini skotlannista raahaama lunni -pehmo. Sen on myös vähintäänkin maistettava niitä helistimiä, mitä olen itse pureskellut. Näin varmistetaan sukulaissuhde, ei verisitein, vaan lelusiten.

Ja sama pätee vaatteisiin. Ihastelin, kun omista lapsuuden kuvista tutut potkarit tai haalariverkka-asu olivat murmelin päällä. Viis kulumista ja tahroista. Se oli legendaarista, historian siipien havinaa.

Rakastankin sitä, kun tavaralla on tarina ja historiansa. Se on jotenkin enemmän, kuin kaupasta saa ostamalla.  Ja okei, jotkut omat kasari vauvanvaatteeni tai siskoni  ysärit olivat  vain niin jäätäviä, että pompautin ne ihan suosiolla seuraavalle sukupolvelle. Ihmetelkööt siellä sitten, mihin mummi ja kummitäti on oikein pienenä puettu...

Joka tapauksessa olen itse ollut pienenä varsinainen lelumonsteri. Sänky oli niin tukossa pehmoista, että en itse mahtunut nukkumaan siellä. Varsinainen turkiskuoriaisten unelma. hihkuinkin onnesta, kun äitini kaivoi vintistä raskauteni hurmiossa kaikki vanhat leluni, pehmot, parkkitalon autoineen, muhu-auton, kirjat, disneylinnan, Mika-Aapelin jne.
Nyttemmin, isännän tultua taloon, jäljellä on enää yksi. Ja sitä onttu ei saa. Rakkaista rakkain. Se on niin kulutettu, että pumpulit pursuavat pihalle. Sekin on hiiri. Ja sen kaksoisolento, äitini aikoineen rakkaimman leluni hukkumisen varalle ostama, on erään pinnasängyssä.