Mun äiti on parempi ku sun äiti

Inhoan sitä tunnetta, kun itseä tulee vertailluksi äitinä johonkin toiseen supermutsiin. Siinä saa aina takkiinsa. Ja vertailukohteen ei edes itseasiassa tarvitse olla supermutsi, ihan tavallinenkin riittää saamaan aikaan "mä en ikinä pysty tohon" -tunteen.

Erityisesti karvani nousevat pystyyn ja koen vuosisadan huonoa omaatuntoa, käydessäni anoppilassa. Hän jos kuka on vuoden mutsi palkinnon voittaja, joka vuosi ja edelleenkin, vaikka jälkikasvu on jo lähemmäs kolmea kymmentä ikävuotta täyttävä Isäntä.

Anoppini on ollut täydelinen, omistautuva läsnäoleva äiti pojallensa. Perheessä vallitsi perusjako, isä hankki rahaa, äiti oli kotona ja omistautui lapselleen, koko ruumiillaan ja sielullaan. Huonoja päiviä ei lapsen kanssa ikinä kuulemma ollut, vaan äitinä oleminen oli taivaallista. Edelleenkin hän hokee miltei päivittäin pojallensa "minun rakas poikani mantraa" - itse tulkitsen tämän ainoa lapsi -syndoomaksi, mutta anyway- ja on niiiiiin äitiä kun vain voi olla.

Tällaisille ihmisille on vain niin vaikea sanoa, että kotona oleminen vituttaa harmittaa välillä, ja itseasiassa aika usein. Ja kovaa.

Kun anoppini siirtää täydellistä äitiyttään omalle murmelilleni, palaa hihat. Olo on epätodellinen, kun mummi rientää kontalleen lattialle ja lässyttää, pussaa sekä hellii lapsenlapsensa pilalle. Itse katson vierestä, kuinka mummi on parempi äiti lapsenlapselleen, kuin minä lapselleni.

Ystäväiseni lohdutti minua ja kehotti viisaasti unohtamaan muut pyhät äitimaria kuvatukset ympärilläni ja keskittymään omaan äitinä olemiseen. Siihen ainoaan oikeaan ja parhaaseen, siihen minkä osaan. Vertailu ei kannata, sillä äitiys on uniikkia.