Pieni koe-eläimemme

En voinut millään ohittaa kutsua puolitoista vuotta kestävään tutkimukseen, jossa testataan normikäyttöön tulevaan rokotetta. Tyttäremme on siis luvattu koe-eläimeksi Tampereen yliopistolle rokotetutkimukseen.

Koen suurta velvollisuutta osallistua tutkimukseen, jos sellainen osuu kohdalle. Tämä johtunee siitä, että olemme Isännän kanssa molemmat tutkijoita, eri aloilla, mutta kuitenkin. Tiedän että otosten haaliminen on vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on oma rakas lapsi, ei sitä hevillä mihinkään ylimääräiseen ilmoiteta. Erityisesti silloin jos kyseessä on lääketieteellinen koe.

Selvitimme kuitenkin tutkijan rutinoituneella silmällä rokotetutkimuksen taustat ja aiemmat tulokset, tutkimusselosteen, osallistumisehdot, rokotteen historian, tutkijoiden taustat ja tutkimussuunnitelmat. Haastattelimme myös terveydenhoitajia, neuvolatätejä ja lääkäreitä sekä tutkimushenkilökuntaa. Kaikki oli kunnossa.

Tutkimukseen kuuluu perusrokotteet plus vesirokko ja b-hepatiitti, jotka pistetään reiden yläosaan. Lisäksi lapsesta otetaan verinäytteitä. Rokotuksethan laitetaan eniveis neuvolassa mutta verinäytteet askarruttivat. Mikä olisi näiden kivuliaisuusaste lapselle? Huoltamme hälvensi kuitenkin se, että verinäytteissä luvattiin puudutuslaastareita. Helppo nakki siis.

Ja eikun koe-eläin klinikalle. Lapsen tarkasti ensin lääkäri, sitten terveydenhoitaja mittasi ja punnitsi ja laittoi puudutuslaastarit käsivarsiin. Lopuksi kerrattiin tutkimuksen kulku ja tavoitteet oikein asiallisesti lääkärin kanssa. Homma näytti olevan oikein ammattitaitoisesti hanskassa.

Sitten alkoi tositoimet. Ensin murmelilta otettiin puudutuslaastatrit pois. Aivan järkyttävä huuto. Sitten kaksi tätiä nappasi pikkuisestamme kiinni ja otti verinäytteen. Lisää kaameaa hätähuutoa. Tässä vaiheessa poistuin nyyhkien huoneesta ja isäntä jäi tyttömme tueksi. Kun palasin takaisin, seurasi rokote suun kautta. Itkua ja yninää. Lopuksi seurasi rokotusten encore. Kaksi todella kipeää tekevää piikkiä molempiin reisiin. Kaameaa kirkunaa. Ja äiti itki kilpaa tyttären kanssa.

En ymmärrä mikä minuun meni. Hyvä etten vollottanut täysillä. Koin lapsemme äärimmäisen hädän todella voimakkaasti. Vaikka tiesin mitä oli tuleman ja vaikka lääkärit ja koko henkilökunta oli todella asianmukaisia, ystävällisiä ja tekivät kaikkensa ettei pientä satutettaisi turhaan, olin aivan shokissa. Pientämme kidutetaan!!

 Murmelimme rääkyminen oli niin lohdutonta, että itkeskelin koko matkan kotiin ja vielä illalla kotonakin, joka kerta kun pieni itki kipeitä pistoskohtiaan. Olo oli kuin kauhealla, lastaan kiduttavalla julmalla äidillä. Miten olinkaan pistänyt pieneni tuollaiseen kauhupaikkaan, jossa sitä rei'itetään tieteen nimissä.

Rokotustädit  lohduttivat itkevää äitiä, että monilta vanhemmilta pääsee tässä vaiheessa itku, kun he kuulevat lapsensa oikean kipuitkun ensimmäistä kertaa. Ymmärsinkin pian (mutta vasta seuraavana päivänä), mistä homma kiikasti. Verinäyte ei ollut se mikä lasta sattui. Sitä vain otti päähän se että tädit pitivät lujasti kiinni. Pudutuslaastareiden irroittaminen oli selvästi ikävää, mutta ei katastrofaalista. Ja rokotuksethan sattuvat jokatapauksessa neuvolassakin. Mitään ylitsepääsemättömän ylimääräistä kipua ei tutkimus siis tuottanut.

Itse vain olin hieman ehkä väsynyt ja ylivirittynyt, jolloin ahdistus lapsen puolesta kaatoi kuppini täysin. Lastaan puolustavan leijonaemon tukahduttaminen lääkäreiden edessä oli liikaa. Onneksi isäntä oli tilanteessa mukana. Otan sen seuraavallakin kerralla lohduttamaan minua, kun itse lohdutan lasta, pientä koe-eläintämme, tieteen suurta sankaria.