Fast food

Toissapäivänä tarjoutui extempore mahdollisuus pistää murmeli hoitoon. Äitini tuumasi, että meidän on aika viettää parisuhdehetki, sillä näytime harmahtavilta.

Käytimme tilanteen Isännän kanssa heti hyväksi. Murmeli menisi äitini tykö kahdeksi tunniksi ja me saisimme omaa ainaa. Pienen pohdinnan jälkeen, jonka aikana piti oikein virittämällä virittää jotakin tekemistä, päädyimme menemään äitini lähellä olevaan bistroon syömään pizzat.

Tekemisen keksiminen näin äkkiseltään oli yllättävän vaikeaa. Mitä ihmettä me mahdoimmekaan tehdä kadestaan ennen ipanan syntymistä? Minkälainen parisuhteemme tavistiistai oikein olikaan? Oliko meillä enää edes sitä samaa parisuhdetta jäljellä, mistä muusta enää puhuisimme kuin lapsesta?

Innosta soikeana jätimme tyttäremme äitini hoitoon ja kaahasimme autolla ravintolaan. Alkusalaattia hotkiessamme, kädet täristen jännityksesta, totesimme kuinka vaikeaa onkaan jättää lapsi hoitoon. Huomasimme naureskelevan hysteerisesti, vilkuilevamme kelloa sekä tarkkailevamme kännykkää puheluiden varalta.

Puheenaiheet risteilivät myös arkisissa asioissa: Oona sitä, Oona tätä, tekemättömät asiat sitä ja tuota.

Hetken päästä jännityksestä toivuttuamme päätimme, että mahahaavaa ei kannata saada liian nopeasta pizzan hotkimisesta vaan nyt rauhoitutaan. Lapsi on 500 metrin päässä, äidilläni tutti, pullo, vaippoja sekä kännykkä ja kahden lapsen aikaisempi kasvatuskokemus. Hyvin he pärjäävät. Myös puhuttavaa täytyy löytyä jostakin muusta, kuin ihanasta tyttärestämme.

Näinpä tilasimme pizzojen päälle vielä jälkiruuat ja espressot ja suunnittelimme tulevia kolmikymppisjuhlia, Isännän viskintekomatkaa Skotlantiin. Ja kas, kun palasimme hakemaan lastamme oli siellä kaksi keskenään hymysuin seurustelevaa tyyppiä vastassa. Mummo ja lapsenlapsi voivat molemmat erittäin hyvin.

Tätä parisuhdeterapiaa täytyy kokeilla pian uudestaan, ja siten, että ravintolassa kuluisi hieman enemmän aikaa, kuin tunti 15 min kolmineruokalajeineen ja kahveineen päivineen... Eräänlainen fast food -versio tämäkin.