Ei mikään feng shui

Kiellettyä äitimateriaalia: hermot meni, ja kunnolla. Niin, ihan siihen omaan lapseen.

Nämä on niitä asioita mistä ei puhuta, ei saa puhua. Sosiaalinen paine on liian kova ja ankara sellaiselle äidille, joka sanoo kokevansa negatiivisia tunteita lastaan kohden. Mutta veikkaan, että eiköhän jokaisella äidillä joskus mene hermot ja kunnolla.

Olen ajatellut, että koska toinen meistä saa kiukutella koska vaan 24 tuntia vuorokaudessa saan minäkin välillä menettää rääkäistä ja hermostua. Tämä ei siis tarkoita, vihaisin lastani, lopettaisin siitä tykkäämisen, vaan ihan vain sitä että hermot menee, enkä jaksa aina katsella ipanaamme kovin lempein silmin.

Hermot menevät yleensä iltaisin. Rakas nappisilmämme, murmelini, neiti aurinkoinen, ei siis suostu menemään nukkumaan ja muuttuu illan tullen vähemmän aurinkoiseksi. Iltatuimaan nähdäänkin aina kummallinen näytelmä, varsinainen tragedia, jossa erityisesti äidin kiukku on herkässä.

Erityisen huonoina iltoina en vain enää jaksa kuunnella kitinää ja raakaa karjunta huutoa, vaan vaivun epätoivoon. Ensin teen kuuliaisesti kaikkeni, jotta ipanalla olisi kaikki hyvin. Syötän, vaihdan vaipat, leikitän, kävelen ja heijaan ja aloitan kierroksen taas alusta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kun mikään ei tunnu auttavan alkaa viisari nousta punaisen puolelle. Tungen korviini kaksinkertaiset korvatulpat ja yritän kadota en välitä enää mistään -olotilaan.

Tämä ei kuitenkaan aina auta, vaan joskus ärsyynnyn toden teolla. Saakeli, olen jo kaikkeni koettanut ja mikään ei kelpaa neidille!! PRKL! Lapselle tekee mieli huutaa, jättää se hetkeksi sängylle ja painua koiran kanssa lenkille. Tätä ei kuitenkaan voi tehdä, varsinkin jos isäntä ei ole kotona. Tällöin joudun kohtaamaan karju-aapelin ja sisäisen hermo-hanneleni ypöyksin.

Kotoa karkaamissuunnitelmani kutistuvatkin sulkeutumiseksi vessaan, karjumiseksi pää kiinni tyynyssä ja pahimmillaan kännykän näytön rikkomiseen hampailla purren. Kasvava turhautuminen ja raivo on pakko purkaa johonkin konkreettiseen. Tällöin äkisti pulpahtava ei toivottu energia suunnantaan pikaisesti toisaalle. Vaikka oman hihan puremiseen. Lapseen raivoa ei saa kohdistaa, tämä on päivän selvää, siksi omaisuutemme saa välillä kyytiä. Silti huonon äidin tunne hiipii paikalle - taas ne hermot menivät.

Juttelin asiasta oman äitini kanssa, joka kertoi purreensa aikanaan lapsiinsa väsähtäneenä juustoa, vääntäneensä tv -antennin umpisolmuun, talloneensa hammastahnatuubia tahna roiskuen ja paiskanneensa lautasen täpötäyteen lasikaappiin sisälle, niin että koko kaapin sisältö meni palasiksi. Muillakin menee siis hermot ja lasten kanssa todella on välillä hieman rankkaa. Äitiys ja hermojen katkeaminen on normaalia, ongelma siitä syntyy vasta jos se kohdistetaan lapseen.

Siispä ostan seuraavaksi ikeasta halpoja lautasia. Niitä sitten isken pöydän kulmaa vasten säpäleiksi, jos tulee tiukka paikka. Tästä seuraa välitön aggression purkautuminen ja ihana tunne siitä, että selätti prkl lautasen joka kävi stana ryttyilemään vttu väärälle ihmiselle. Tiedän, että sirpaleita seuraa nopeasti pieni häpeän tunne ja pikainen orientoituminen siivoukseen. Loppuahdistus purkautuukin sitten ihanasti siivotessa jälkiä ja ah tyyni rauhallisuus ja sopu on palannut taloon. Feng shui.