Kun mini tuli taloon, en ensimmäisinä päivinä uskaltanut lähteä mihinkään sen luota. Istuin tiiviisti lsohvalla, lapsi sylissä ja uskalsin juuri ja juuri könytä vessaan. Senkin ovi auki.
Ensipäivien hurjimmat sarjaan kuului myös suihkussa käynti. Tämä tietenkin tapahtui myös ovi auki, jolloin pystyin kuuntelemaan isännän hoivissa olleen lapsoseni hätää ja reagoimaan salamannopeudella sen huutoon. Välillä säntäilinkin shamppoot päässä suihkukopista olohuoneeseen välittämättä siitä, että ikkunoiden edessä ei todellakaan ollut verhoja (asumme maan tasalla eli kaikki mikä näkyy, niin todellakin näkyy ulos asti). Toimintani oli kuin äärimmäisessä hädässä, ihan kuin isäntä ei olisi pärjännyt ihan hyvin yksin. Kyse ei ollutkaan epäluottamuslauseesta, vaan siitä, että tunsin olevani lapseni ainoa elämän tae syöttämisen takia. Jos en tissieni kanssa ollut paikalla sekunnissa, olisi pikkuisen maailma romahtanut.
Tästä hysteriasta kuitenkin päästiin eteenpäin. Seuraava askel oli koiran vieminen juosten, kuola roiskuen (molemmilta) talon ympäri. Tämä noin 5 minuutin matka tuntui ikuisuudelta ja riuhdoin koiraparkaa kesken tarpeidensa puskista, jotta pääsisin nopeammin kotiin. Pelkäsin toden teolla, että vauva olisi haihtunut pidemmällä matkalla johonkin kotiin päästessäni. Todellisuudessa se oli vain möllötellyt isänsä sylissä koko ajan.
Sama vatsahaavaa hivelevä tahti oli päällä, kun jaoimme 45 minuutin saunavuoron isännän kanssa lapsenvahtimielessä. Pystyin olemaan löylyissä varmaan kokonaiset 4 minuuttia, jonka jälkeen taas ravasin saunarakennuksesta munaravia kotiin, jossa isäntä piti sopuisasti nukkuvaa vauvaa sylissään. Mitään muuta poissa ollessani ei taaskaan ollut tapahtunut. Ei katastrofeja, ei kirkuvaa lasta, vaan ihan normaalia menoa.
Lopulta muutamien viikkojen päästä mökkihöperyyden siivittämänä ja hulluuden rajamailla uskaltauduin lähtemään ostoksille. Kahden tunnin reissu isoon omenaan teki hyvää. Isäntä pärjäsi loistavasti kotona skidin kanssa ja minä sain omaa aikaa. Ja kahdet paidat, kengät ja muuta kivaa. Mahtavaa. Tuloksena oli hymyilevä, järjen päästä kiinni saanut äiti ja maidosta kastunut vaatekerta, mutta ei se mitään. Oli mukavaa nähdä ulkomaailmaa.
Nyt koettelen taas rajojani. Seuraava kohde on työkavereiden kanssa stand up keikalle lähtö. Kotoa ollaan poissa keskiyöhön asti. Mieletöntä! Isäntä laittaa pikkuisen ekaa kertaa nukkumaan yksin. Hurjaa. Itse olen varustautunut reissuun kymmenellä liivinsuojuksella ja vaihtopaidalla. Kotiin aion kylläkin soittaa kesken keikan ja kysyä miten menee, muuten yritän olla vapaalla. Ihan oikealla iltavapaalla!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti