Äidinvaisto on täällä!
Nyyhkytin yhtenä iltana itseäni uneen. Ajatukseni eksyivät jostain syystä niinkin kauheaan tilanteeseen, jossa rakas lapsemme olisi menehtynyt. Ajattelin, kuinka hirveää se olisi jos yhtäkkiä menettäisin miedän oman ihmisen taimen. Se olisi pakahduttavaa ja tukahduttaisi totaalisesti ajatuksen huomisesta ja elämän järkevyydestä. Möyrin näissä inhottavan ikävissä tunnelmissa koko illan, kuvittelin painajaismaisia hautajaisia, eikä uni ymmärrettävästi tullut silmiini millään. Kyyneleet sen sijaan virtasivat.
Ihmeellinen ja aiheeton pelko iski tajuntaani aivan puskista. Mikä minua oikein vaivasi?
Pohdin seuraavana aamuna, kuinka hassua se onkaan miten kiintymys on kasvanut niin mahtipontiseksi, että menettämisen pelko nostaa päätään näin voimakkaasti. Olen tuntenut lapseni vasta kuusi viikkoa ja rapiat päälle, mikä on sinänsä hyvin vähän. Tunteet sitä kohtaan ovat kuitenkin jo niin voimakkaat, että menettäminen tekisi hyvin kipeää.
Tulkitsin, että tuntemukseni olivat jotakin alkeisäidinvaistoa, primitiivistä tuskaa ja huolta, jotakin mikä vahvistaa entisestään kiintymyssuhdettamme. Ja varmasti niillä hormoneillakin on sormensa pelissä, mutta tämä tuntuu olevan jotenkin sisäänkoodattua toimintaa. Jotakin pysyvää. Äitiys on ehkä jotakin, mikä ei koskaan häviä kävi miten kävi.
Kun oikein pengoin, huomasin, että äidinvaisto on ollut aiemminkin hieman pienempänä muotona läsnä. Niinkin hassua kuin se on, se voi ilmetä vaikka vessassa rääpäleen pyllypesun aikana, jolloin suljen huolellisesti vessanpöntön kannen ettei se vahingossakaan putoa sinne. Olen myös miltei kuollut kauhusta, kun olen vahingossa vääntänyt pienen kättä vaihtaessani sen asentoa sylissä. Pienen terävä rääkäisy saa minut heti valmiustilaan, näppäilemään 112 puhelimeen ja kokemaan hirveitä tunnontuskia. Hyvä etten hädissäni tekohengitystä antanut.
Ja kai sekin on normaalia, että vieläkin vahtaan joskus öisin sitä, että pieni tosiaan hengittää, kun se on niin hiljaa. Tai että en meinaa millään luottaa itkuhälyttimeen, vaihdan sen paristoja aivan liian tiheään ja testailen vähän väliä toimiiko se. Ei se kuitenkaan hälytä, jos toinen rääkyy tai sattuu jotain.
Irrationaalista ja ylitseampuvaa, mutta minkä sille voi. Pientä on suojeltava.
Edellä mainitsemanani iltana nyyhkiessäni isäntä heräsi siihen. Kerroin hänelle huoleni, jolloin hän totesi, että jos joskus riiviölle käy jotain huonosti, on se sellaista mihin emme olisi voineetkaan koskaan valmistautua. Mutta sitä ei kannata murehtia, sillä tässä maailmassa ei ole mitään mitä me emme tekisi hänen puolestaan jos sen ennalta voisimme nähdä.
Näin se on. Äidin tehtävä on suojella ja valvoa kun toinen nukkuu. Näkyvältä ja näkymättömältä ikävältä.
Niin tuttuja ajatuksia!
VastaaPoistaItsekin olen joskus varsinkin illalla tai yöllä mennessäni nukkumaan ja katsellessani nukkuvaa tyttöäni, itkenyt menettämisen pelkoa. Ilman syytä, mutta ajatukset vaan välillä ajelehtii kaiken maailman kauhuskenaarioihin.
Se suru mikä siitä pelkästä ajattelemisesta tulee, on jo niin musertavaa. Sureminen etukäteen on turhaa, mutta järki ei olekaan mukana silloin. On vaan se äidinvaisto sekoitettuna valtavaan rakkauteen, jota ei pysty edes sanoin selittämään. Kun voisi tehdä mitä vaan lapsensa eteen ja hänen hyvinvointinsa on kirkas ykkönen aina ja kaikkialla.
Erilaiset itkut tunnistaa jo aika hyvin, se on yksi hienoimiista äidivaiston ilmentymistä.
Mä käyn yhä (ja varsinkin alussa) katsomassa tyttöä pinnasängyssään ja kokeilemassa hengitystä vatsalla. Yöllä ennen omaa nukahtamista kokeilen useasti vauvan vointia. Panikoiduin varsinkin joskus alussa vauvan pikku yskästäkin.
Kätkytkuoleman pelko on hellittänyt alusta, mutta kyllä sitäkin vielä välillä miettii. Nythän ymmärtääkseni se varsinainen riskiaikakin vasta alkaa.
Sekin on sellainen, että jos niin käy, et voi tehdä yhtään mitään sitä estääksesi. (paitsi tietty oikeilla nukkumisasennoilla ym., mutta sekään ei riskiä kokonaan pois tietenkään vie)
Huoli on yhtä kuin se, että todella välittää ja lujaa, mutta välillä huolehtii kyllä ihan liikaa ja turhiakin asioita. Minkäs teet! :)
Uh, yritän parhaani mukaan olla ajattelematta sitä kätkytkuolemajuttua. Kun siitä sitten pääsee turvallisille vesille on taas jotakin pelättävää, että lapsi tipahtaa sängyltä, konttaa portaat alas, juoksee auton alle jne. Äidin huoli ei lopu koskaan.
VastaaPoista