Vaaleanpunaiset pantterit

Meille on kiemurrellut pirulainen väri. Vaaleanpunainen. Sitä löytyy yli puolesta tyttöjen vaatteista ja vieläpä monina eri sävyinä.

Alan pikkuhijaa pääsemään jyvälle siihen, että pinkki on sittenkin ihan jees väri. Mutta sitä en hyväksy, että inhokkiani - pikku possun punaista - löytyy sitäkin jo ihan joka paikasta.

Ensimmäisen mukulan kohdalla jaksoin vastustella valleanpunaisia viettelyksiä. Kakkosen tullessa homma räjähti totaalisesti käsiin. Vaaleanpunaisia vaatteita kun vain löytyy helpoimmin, niin kaupasta kuin kirppiksiltäkin.

Joskus olen yrittänyt etsiä muunkin värisiä vaatteita. Jotenkin aina ne muut ihanan kirkkaan sävyiset vaatteet ovat ei niin kovin makuuni ja toistavat hämmentävästi samaa kaavaa.

Värikkäät vaatteet ovat aina lähes poikkeuksetta printtikuosisia. En vain jaksaisi joka päivä katsella hassuja pikku siilejä, pöllöjä, puputupunoita ja ties mitä pikku vipeltäjää muksujen vaatteissa.

Toinen missä mennään usein vikaan on vaatteiden matsku. Värikäs vaate tarkoittaa mitä useimmin venyvää  froteematskua tai trikoota. Ei froteessa mitään vikaa ole, jos se pysyy koiverkkareiden tasolla. Mutta jaksaako sitäkään joka päivä pukea?

Eikö mikään muu kangaslaatu voi muka olla värikäs?

Ja jotta värikkäiden vaatteiden etsiminen olisi mahdollisiman tuskaista, täytyy todeta, että ne ovat usei malliltaan aika tönkköjä. Joku ihme saa suunnittelijat toistamiseen tekemään värikkyydestä latteahkoa unisex tyyliä. Siis niin, että Matti ja Maija voivat käyttää samaa ihanaa keltaista siilikuvioista trikoista pitkähihaista t-paitaa vuoron perään. Unisex on hyvä juttu, mutta kuten sanoin, se toistuu kyllästymiseen asti värikkyyden kaverina.

Toinen ääripää on sitten ihan ne värikkäät, mutta ihan mystisen omituisesti leikatut muksujen muotitamineet. En millään ole tottunut haaremihousumalliin itsellä enkä muksuilla. Se nyt vain - anteeksi kamalasti - näyttää siltä että on köntsät housussa. Tai noh, näihän se yleensä pienimmillä taitaa olla että eipä siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole.

Yksi suuntaus lasten vaatemarkkinoilla on graafinen mustavalkoisuus. Sekin on ihan jees, mutta valkoinen väri ei vain koskaan ole ollut sen porkkanasoseen kaveri.

Ja nyt joku hihkuu, että PoPillahan on väriä ja laatua matkuissaan!! Niin on, mutta ne raidat tulevat korvista ulos. Keksisi välillä jotain muuta.

Missä siis piileksii kaikki ihanan värikkäät, ei hipahtavat tyttöjen vaatteet. Sellaiset joissa hempeys tai tyttömäisyys eivät muodostu äinikuisesti vaaleanpunaisesta väristä tai prinsessakuvioista? Missä sellaiset hyvistä ja kestävistä matskuista valmistetut pirteät vaatteet, joissa on käytetty tiivistä puuvillaa, villaa tai pellavaa? Voisi siellä trikootakin olla, mutta sitten pitää keksi jokin muu paitamalli, kuin t-paita.

Diggailen NoaNoaa, Du Pareilia, Pomp De luxia ja Mainiota.

Mitä muuta on kaupassa tarjoilla? Näiden kanssa lompakko kärsii pidemmän päälle, ja 30 asteen käsipyykkäys on ikävä lieve ilmiö.

Ei aikaa ideaaleille

Vedin eilen hammaslääkärissä imurit väärään kurkkuun. Sain nimittäin nuhteita. Ei niinkään erinomaisesta purukalustostani, vaan siitä, että kehtasin julki laiminlyödä ideaalita hampaiden hoitoa.

Sain ohjeet sähköhammasharjankäyttöön päivittäin. Tähän tokaisin, että harjaan mieluummin tavisharjalla, koska se on nopeampaa. Hampitäti tuhahteli piittaamattomuudelleni ja ohjeisti käyttämään päivittäin lisäksi hammaslankaan.

Repesin höröttämään, minäkö ehtisin kaiken sen kahden mukulan iltatoimien välissä todella heilua kahden minuutin ajan sähköhammasharja suussa ja vielä langoitella kaupanpäälle? No way! Ilmoitin, että käytän mielummin hammaslanka-aikani sohvalla makoiluun, tai nukkumiseen.

Tästähän hampitäti ei tykännyt, vaan saarnasi pitkän tovin asian tärkeydestä. Minua hän ei kuitenkaan vakuuttanut - päin vastoin - kiukustuin.

En pidä siitä, että tässä yhteiskunnassa näitä ideaalisia suoritustapoja tuputetaan ovista ja ikkunoista. Ei niitä kukaan ehdi tehä. On valittava taistelukenttänsä.

Kunnolliselsta ihmiseltä vaaditaan paljon. Pitää muistaa hampaiden lisäksi ainakin harrastaa, etenkin liikuntaa. Suositus taitaa tätä nykyä olla vähintään 30 minuuttia reippailua päivittäin. Mielellään lihaskuntoa päälle. Lisäksi pitää muistaa olla istumatta liikaa. Puhumattakaan lantionpohjalihasten huoltosuosituksista.

Tämän lisäksi täytyy kokkailla terveellisesti ja syödä vitamiinit kiltisti.

Myös kauneuden hoitoon liittyviä tehtäviä kertyy rästiin. On päivittäisiä silmänympärysten rasvailuja ja viikottaisia kuorintoja, on hiusten harjausta 100 kertaa per päivä ja kuukausittaisia manikyyrejä. hieronnassakin pitäisi kuulemma juosta säännöllisesti.

Nukkuakin pitää muistaa jossain välissä, ainakin sen 8 tuntia päivässä.

Ja koiraa täytyy lenkittää. Käydä kaupassa, siivoilla, järjestellä ja mitä näitä arkihommia nyt kullakin on.

Ja ai niin - ne lapsetkin vaatii laatuaikaa. (Ja minä itse, mutta se ei edes mahdu tälle listalle.)

Että en minä hampilääkäritäti millään pahalla sitä hammaslankaa dissannut. Se vain ei juuri nyt ole päällimmäisenä mielessä, eikä tärkeysjärjestyksessä kovinkaan korkealla.

Ehkä seuraavassa elämässä?

Uusiavanhoja leluja

Kuva Ikean.

Meillä on käytössä kikka kolmosia kotona lelujen suhteen. Leluja on meillä tukahduttavan paljon. Kiitos isovanhempien, jotka eivät millään voi tulla kylään ilman jotain turhanpäiväistä viihdykettä tai muovihärpäkettä.

Yritämme sinnikkäästi noudattaa sääntöä, jonka mukaan sitä ketä ostatuttaa niin vimmatusti, voi ostella ihan rauhassa, mutta se joutuu kuskaamaan ostoksensa kotiinsa.Ja vieläpä pitämään ne siellä.

Tähän tyssää yleensä mummelien pahimmat himot. Kuka nyt haluaisi kotiinsa röykkiöittäin leluja. Niimpä.

Mutta kun niitä leluja salakavalasti kuitenkin puskee ovista ja ikkunoista sisään on niille keksittävä jotain. Osa menee paketeissaan Fidaan jos lapset eivät ole niitä nähdeet. Julmaa, mutta tarpeen. Osa annetaan naapureiden muksuille tai viedään yhteiselle pihalle usean leikkijän riepoteltaviksi.

Osan taas pistän jemmaan pahan päivän varalle.

Mutta sitten on ne kaikki lelut, jotka ovat jo paljastuneet. Niille täytyy loihtia paikka, Siispä yksi kikoistani on vuorotella leluja varaston j kodin välillä. Suurinpiirtein vuoro kuukausin roudaan ronskisti vähintään ikeakassillisen tavaraa lastenhuoneesta varastoon muksujen nukkuessa. Samanlaisen kassin roudaan sieltä samalla kertaa takaisin kotiin.

Muksut ottavat riemuissaan vastaan pussillisen "uusiavanhoja" leluja. Samalla varastoon päätyneet lelut alkavat taas kummasti kasvattaa leikkiarvoaan. Kuukauden päästä homman voi taas toistaa.

Toimii ainakin meillä. Tänään varastosta palasivat kesätauolla olleet kipot, kupit, kattilat ja pehmovihannekset. Kuhina ruuanlaittopisteellä on paraikaa valtava ja aamukahvirauha taattu.

Gaselli tarhassa

Tarhassamme on hauska mahdollisuus syödä joka keskiviikko aamiaista pientä korvausta vastaan. Vanhemmilla on tällöin mahdollisuus ahtaa ahterinsa pikkuriikkisille tuoleille, valita pöytänsä dinojen, kettujen, karhojen tai susien joukosta ja vedellä muksunsa kanssa rinnakkain puuroa.

Kiireisimmät vetävät nassuunsa puuron asemasta vain kahvit (jopa takeaway kuppeja on tarjoilla), hartaimmat jäävät vielä aamiaisen jälkeenkin leikkimään hetkeksi lastensa kanssa.

Aamupalalla kohtaa äitien hauska kirjo (isiä ei jostain syystä paljoa siellä näy). On kotiäitejä, lattialla pyörivine kuolaavine kakkosineen (tai kolmosineen, huh), ja sitten on niitä, joiden koko katras on jo tarhassa. Niitä töissä käyviä äitejä.

Minä kuulun heittämällä niihin kotiäiteihin. Yleensä olen varustautunut aamiaiseen tasan tarkkaan kotiverkkarein ja rähmät silmissä. Joskus hieman tsemppaan ja puen farkut jalkaan. Yleensä en viitsi vaivautua.

Satuinkin näine kuontaloineni istumaan eräänä aamuna erään tikissä kunnossa olevan äidin pöytään. Hänellä oli viekussaan ihanat kaksoset ja pikaisen kuulumisen päätteeksi ilmeni, että kotona odottivat toiset kaksoset. Jotka ovat juuri siirtymässä tarhaelämään.

Kyseinen äit iloisti innosta. Työelämää oli takana kaksi viikkoa ja rankahko kotielämä oli taakse jäänyttä. Hän istui edessäni totaalisen tyylikkäänä, pikkumustassa neulemekossa, raskauskilot hälvenneenä ja työelämän tiiviissä ytimessä. So cool.

Vau. Pystyin hyvin kuvittelemaan samaisen äidin pari viikkoa takaperin omalle tuolilleni. Kotiasuisena, kakarat helmoissa heiluen. Unikuolat suupielissä. Nyt verkkareista oli kuoriutunut tiukka businessmum.

Tuolta minäkin sitten aikanaan näytän. Kröhöm.

Sen aika ei ole vielä. Nyt tyydyinkin vain hymähtelemään, kun samainen äiti singahti pikaisen puuroaamiaisen jälkeen gasellin askelein päiväkodin pihalla seisovaan mustaan mersuun, joka oli taksi. Velvollisuudet kutsuvat.

Minä sensijaan tallustelin kotiin kahvikupin ja hesarin ääreen. Eipä ole kiire mihinkään. Aijai.

Kauhukampaaja*

Näin työnkiireisenä ihmisenä luistan näköjään ensimmäiseksi blogistani. Työnteko tauon jälkeen väsyttää niin, että torkun illat kotisohvalla. Kotiäiti ei kestä aivotyöskentelyä, kaikki kotihommat seisovat ja aamulla vedetään kahvia kilotolkulla. Ja leikitään viisasta officessa. Kauankohan kulissit pysyvät yllä?

Jokatapauksessa. Kaivelin huvikseni arkistoja ja löysin tämän kirjoituksen kesältä 2013, joka jäi julkaisematta jostain syystä, mutta joka saa hymyilemään. Tämä on todellista raskausaivoilua menneestä ja hyvää vastapainoa muka kiireiselle työnteolleni nykyisyydessä.

Tämä on omistettu sinulle, jolla on aarre mahassa.


*10.6.2013

Ei kannata käydä kampaajalla poskiontelo tulehtuneena ja samanaikaisesti raskaana ollessa. Se ei ole kummallekaan, ei leikattavana olevalle eikä leikkaajalle, mukavaa.

Enpä tästä välittänyt, vaan menin itsepäisesti tunnin mittaiseen kidutukseen isoine mahoineni, vaikka aavistelin pahaa. Aikaa ei voinut enää perua. Matti myöhäiset saavat ansionsa mukaan kun eivät osaa peruuttaa aikojaan ajoissa.

Saavuin paikalle epätavallisesti myöhässä, kuumeesta puuskuttavana, taskut nenäliinoja pursuten ja suu täynnä lihapiirakkaa. En ollut ehtinyt syödä ja voin pahoin, joten tungin pikavauhtia matkalla kaupasta kampaamoon einestä huuleen minkä kerkesin. Kaunis näky siis.

Puuskutin vastaanottotiskillä nimeni, lehtitaikina huulessa väräjäen. Kampaajan nimeä en tietenkään muistanut, mutta väliäkö sillä.

Tunsin ikäväkseni viimeistään tuolille istuessani, kampaamon viitta harteillani kuinka kuumetta pukkaa. Mahtavaa. Hikinorojen kehkeytyessä selkäkuopissani, huomasin kampaajatätini kauhunsekaisen ilmeen peilin kautta. Näihin turvonneine ja marmoroituneine naamoineni vähintään ebolapotilaalta (edit. onpa epäkorrektia).

Sönkötin siinä sitten, että harmillista kesäflunssaa pukkaa aina välillä. Huono seivi, kampaaja pisti kumihanskat käteen. En ole small talk naisia.

Niiskutin ja aivastelin läpi toimituksen. Kaivoin tunnollisesti nuhjaantuneen räkäpaperini kampaajaviitan poimuista aina kun tippa meinasi pudota. Yskiä en kehdannut, sillä pelkäsin saksien luiskahtavan kaulavaltimolle. Tai siis yritin olla kehtaamatta mutta tulihan sitä köhittyä kuin kehuhkoahtaumataudissa.

Tuskan hiki kasvoi. Yritin päästä mahdollisimman nopeasti pois tilanteesa. Ei kiitos hiusten pesua. Ihan sama mitä leikkaat, joku nopea tasoitus vain, kiitos. Ei tartte mitään muotovaahtoja, ilman lakkaa, kiitos. Ei todellakaan föönata, kuivuu matkalla kotiin!

Kun olin ohittanut pakolliset näytän ihan ozzy osbournelta- ja tom cruiselta -vaiheet (siis sen kun ensin kastellut hiukset kammataan ennen leikkausta piikkisuorina keskijakaukselle ja sen kun vihdoin kerroksittain leikatut hiukset kammataan miesmäisei taakse ennen föönaustä) tartuin pöydän reunalle kutsuvasti aseteltuun Imageen.

Ja sitten erehdyin lukemaan artikkelin 875 grammaa painavana syntyneestä ihmisen taimesta. Ja itkin, vuolaasti.

Jep. Osaako joku suositella uutta kampaajaa?

Kehu kaunistaa

Kehu itseäsi kerran päivässä. 

Puolisoasi kahdesti.

Lapsiasi aina kun ne menevät ohitsesi.

En muista mistä tämä tarttui hihaani, mutta ainakin se lämmittää mieltä.

Ulkoasukin muuttui tässä syksyä fiilistellessä. Jos ryhdyn oikein tietsikavelhoksi tulee siihen vielä pieniä muutoksia ja lisäyksiä. Hiljaa hyvä tulee.

Hyvä minä!

Arvoitus

Mikä hihkuu aamulla kello 05.12 innosta, hilaa itsensä aivan liian aikaisin startanneiden aamutoimien jälkeen autoon, huristelelee autonsa aivan vituralleen parkkiruutuun, yrittää avata työpaikkansa alaovea kotiavaimella ja on unohtanut aivan kaikki salasanansa?

No se on kotiäiti aloittamassa ensimmäistä työpäiväänsä.

Tämän päivän ainoa missioni on tarkistaa onko verkkarit varmasti jääneet kotiin ja niiden tilalle laitettu jotain viisasta päälle. Purkaa noin kilometrin mittainen sähköpostitulva. Muistella kaikkien ihmisten nimet ja ruokalan sijainti. Ja ai niin, ne salasanat pitää kaivaa jostain.

Miten voi ihminen unohtaa kymmenessä kuukaudessa ihan kaiken. Vastaus on, helposti!

TET -harjoittelujaksoni alkakoot. Joulukuussa palaan takaisin ruotuun, kahden pienen nyrkin ja hellan väliin.