Up!

Meillä on nykyään äidin perässä ryömivä (huom lujaa ryömivä!) vauva/taapero, joka kinuaa syliin. Tai ehkei sittenkään. Olen viime päivinä todennut, että ehkä se hinaakin perässäni, koska haluaa minun nostavan sen pystyyn.

Siis seisomaan. Tuen kanssa. Lattialle. Siis ihan aikuisten oikeasti ylös jaloilleen!

Härreguud, min lilla beebi!

Ipanan vauhti yllättää joka päivä. Yhtenä päivänä se ei vielä osannut mitään. Sitten toisena, vailla mitään varoitusta, se on hypähtänyt eteenpäin kehityksessä niin että heikompia huimaa.

Tuolinjaloissa roikkuminen, lahkeessa riippuminen ja kontallaan keikkuminen ovat toistaiseksi vielä hillitöntä heilumista ja huojumista ja varsinkin kahdelle jalalle siiryminen päättyy takuuvarmasti persiilleen. Joskus otsalleen tai takaraivolleen. Harkitsenkin vakavasti niitä törmäilykypäriä, niitä, joille olen kirppiksillä nauranut kippurassa, ne kummalliset vaalean pastillisävyiset pehmorinkulat.

Nyt siis ymmärrän haudan vakavana miksi ne ovat olemassa. Eivät ne lapsen päätä suojaa, vaan äidin sydäntä potentiaalisilta sydänkohtauksilta. Nimittäin joka kerta kun muksu yrittää ylös ja kaatuu, saan pienehkön slaagin. Sydän hypähtää kurkkuun ja saan vaivoin hillittyä OIIH! -huutoni, jotten peljästyttäisi muksua.

Mutta ei siinä mitään. Tirahtaneen kyyneleen jälkeen, muksu jaksaa yrittää aina uudelleen. Joka päivä haastavampaa ja haastavampaa nousua ja kiipeilykohdetta. Muksahduksia tulee lisää ja kiihtyvällä tahdillä.

Kai tähän(kin) tottuu joku päivä.

ahaa-elämys

Tapahtui eräänä lounashetkenä.

Muksu murmeli istahti syöttötuoliin ja rupesi popsimaan sapuskaansa. Tavalliseen, aivan tuiki tavalliseen tapaansa.

Pöydälle oli ladottu ihan normi setti: hedelmäbona, äidin tekemä bonajämä, maitopullo, lusikka ja muu tilpehööri.

Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, alkoi murmeli kurkistella pöydälle lasketun maitopullon vasemmalle, sitten oikealle puolelle. Tätä puolelta toiselle keikkumista jatkui tovin ja ruokailusta ei meinannut tulla mitään. Äidillä alkoi hermo mennä.

Oli pakko puuttua asiaan. Mikä sitä kakaraa nyt oikein vaivasi?

Pähkäilin aikani ja kurkistin pöytätasoa ipanan näkövinkkelistä. Totesinkin pian, että kas, kaksi aivosoluahan ne taas olivat ipanan päässä tormänneen ja kohtaamisessa solmineet pysyvän suhteen. Pöydälle laitetun maitopullon takana piileksi ipanan silmistä katsottuna hedelmäbonapurkki. Sitä se ipana kummastellen tuijotti ensin pullon vasemmalta, sitten oikealta puolelta.

Kuvitelkaahan nyt toisen suurta hämmästystä, kun purkki ilmiintyy ensi maidon toiselta ja sitten uudestaan toiselta puolelta.

Se ei siis katoa mihinkään (tai sitten niitä purkkeja oli kaksi), vaikka meneekin tuttipullon taakse hetkeksi piiloon.

Siis aivan tajunnan räjäyttävää aivotoimintaa. Tyttöhän oikein ryhtyi filosofoimaan.

Muhu-auto!

Kuvassa on Muka eli Muhu-auto, itseni aikoinaan nimeämä kapistus, jolla voi rullata sisätiloissa eteenpäin. Ja näin minä ja siskoni aikoinaan teimmekin. Ja paljon.

Sain kyseisen skootterimallisen, käsikammella toimivan systeemin pienenä. Isäni toi sen mitä ilmeisemmin hieman kyseenalaisen poikien reissun päätteeksi Neuvostoliiton rajan takaa. Sankaritarinan mukaan tullissa oli kuulemma pitänyt hokea, että se menee pienelle babushkalle kotona. Muutoin olisivat tullimiehet jättäneet päästämättä koko ryyppypoppoota takaisin kotimaahan

Muhu-auto löytyi suuren siivouksen päätteeksi vanhempieni ullakolta. Pölyisenä ja toisen käsivipstaakin menettäneenä. Onneksi mökkinaapurimme Tammisaaressa oli kätevääkin kätevämpi ja taikoi masiinaan uuden kammen. Auton pohjasta kavettiin ketjujen ja rattaiden välistä vielä kilo koirankarvaa (jopa kolmen eri jo edesmenneen otuksemme) ja kulkupeli rasvattiin toimivaksi.

Muhu-auto elää siis taas ja on voimissaan. Valmiina kuskaamaan murmelia pitkin olohuonetta. Niin, siis heti kun motoriikka hieman paranee...

Hyvää ä-päivää

Hyvää äitienpäivää, toivoopi yksi niistä, jota muistettiin aamulla valkoisilla kukilla.

Sänky (ja anoppi) vaihtoon

Ah meille on saapunut niin ihana, ikiaikainen uniongelma. Luulin jo selättäneen moisen ärsykkeen, vain kipeänä olemisen aikana ilmentyvän, "en halua mennä nukkumaan" -syndrooman. Mutta ei. Se on taas täällä.

Homma lähti menemään syöksykierrettä kun anoppi oli vahtimassa murmelia. Murmeli oli tietenkin tapansa mukaan voihkinut nukkumaan laitettaessa hetken sängyssä ja anoppi oli heikkohermoisena mennyt ja nostellut lasta vuoroin syliin ja vuoroin takaisin sänkyyn. Kahden tunnin ajan.

Kun lopulta tulimme iltariennoistamme kotiin myöhään illalla, oli lapsemme vieläkin hereillä. Olohuoneessa, anopin sylissä ja tv:tä katselemassa. Voihan perse.

Ja kiva kiitti joo taas lastenhoitoavusta. 

Tästä lähtien emme ole saaneet ipanaa nukkumaan. Tuona kyseisenä iltana taistelin tunnin verran lasta nukkumaan. Muksu huusi kuin syötävä ja vaati päästä syliin. Kun syliä ei tippunut niin huuto meni hysteeriseksi. Lapsi kääntyi pinnasängyssä poikittain ja roikkuin pinnoissa ja huusi minkä keuhkoista lähti.

Tätä renkutusta on siis toistunut kohta jo viikon ajan. En enää tiedä huutaako lapsi untaan vai onko se taas jumittunut pinnojen väliin. Päätinkin tänään vaihtaa koko sängyn hemmettiin. En jaksa enää käännellä pitkin iltaa hysteeristä puoli-istualteen roikkuvaa kakaraa, vaan heivaan pinnasängyn pihalle ja matkasängyn tilalle.

Toivottavasti tämä auttaa. Onpahan ainakin pehmeät laidat jos sattuukin pääsemään ylös ja kaatuilee pitkin reunoja. Ja voin huoleta keskityä unikouluttamiseen taas alusta. Arvaa kiinnostaako tämä kuin kilo - vanukasta.

200.

Kaksisataa kirjoitelmaa, kaksi sataa ajatusta, toivottavasti viisaita ja toivottavasti vielä samanmoinen lisää.

Blogi on pyörinyt kuin itsekseen jo jos jonkinmoisen hetken.

Alkujaan tarkoitus oli kirjata ajatusta siitä, kuinka vaikeaa lapsen saaminen onkaan, mitä kiviä tielle mahtuu, kuinka oma kroppa ei tottelekaan aina sillä tavoin omistajaansa kun halusi. Ensimmäistä kertaa kohtasin elämässäni esteen, jolle ei voinut tehdä mitää ja jota ei voinut vauhdittaa. lapsi tulee kun on tullakseen, jos tulee.

Riemuhan siitä kuitenkin repesi, kun liityin raskaustestin myötä kahden viivan kansalaiseksi. Meillekin tulee vauva ja pää oli yhtäkkiä niiiiin täynnä ajatuksia. Blogista tuli kaipausblogin sijaan kuuminta hottia, eli odotusblogi. Siinä pääsin räjäyttämään hormonihuuruiset ajatukseni, treenaamaan tutkijan taitoja kirjoittamisen muodossa ja ennen kaikkea pitämään muistikirjaa murmelista. Esivauvakirjaa.

Kun synnäriltä palattiin sitten eräänä elokuisena päivänä kotiin, oli vastassa tyhjä pää. Vailla ajatuksia, vailla järkeä. Murmeli sekoitti pään totaalisesti. Tuntui, että 27 vuoden aikana vaivalloisesti kasaan haalittu minuus räjäytettiin palasiksi ja minut laitettiin kokoamaan se uudelleen, väsyneenä ja puklulle haisevana ihmisrauniona.

Eniten damagea otti tutkijaminuus, akateeminen tiedenainen, joka oli tottunut argumentoimaan kollegansa kanssa kilpaa työkseen. Kirjoittaminen oli lapsen saamisen jälkeen tajuttoman vaikeaa, siihen ei ollut aikaa eikä halua. Pää oli kuin pumpulia.

Mutta silti, tekstiä vain pukkasi.

Ja pukkaa edelleenkin. Tämä on Kahdessadas postaus. Kiitän siitä itseäni, pää on pysynyt mukana sittenkin, vaikka lapsi pisti sen remonttiin. Kiitos myös teille jotka luette, luitte, tulette lukemaan. Ja isoin kiitos kuuluu murmelille, joka antaa minun kirjoittaa välillä.

Jee ja muuta pientä viisasta

Murmeli on oppiva lapsonen. Siispä olen häikäilemättömästi käyttänyt tilaisuutta hyödykseni ja tuhlaan aikaani päivisin opettamalla sille kaikkea turhaa ja yhdentekevää.

Murmeli on kerrassaan taitava. Se osaa jo näyttää missä päin huonetta Veeti -koiramme on, missä suomenlippu liehuu (lipputanko nököttää olohuoneen ikkunan edessä), missä äiti ja isi viilettää. Luulen että kyseinen näytä missä jokin on -leikki on vasta aluillaan, mutta saldo on mielestäni jo aika hyvä 8 kuiselle.

Perus kamaa ovat myös kahden palikan yhteen hakkaaminen, palikan mäiskiminen patteriin (kiva ja kova ääni) sekä käsillä taputtaminen lattiaan tai mihin tahansa mistä lähtee ääni. Myös highly advanced baby skilssejä edustaa vetolelun kiskominen luokse narusta. Mahtavaa, se imee oppeja kuin sieni vettä sateella.

Näiden lisäksi murmeli on koulutettu nostamaan molemmat kätensä kohti taivasta kun huudetaan JEE! Samoin se ojentaa toisen kätensä ilmaan kun huudetaan GIVE ME FIVE! Nämä ovat tarpeellista kamaa lätkän mm-kisoja varten.

Lisäksi onnistuu tietty perus heihei, istualteen, makuulteen ja seisaalteen. Joka tilanteessa. Piece of cake.

Ja äiti huutaa vuoron perään taitavaa ja hurraata. Oli kyseessä maailman ihmeellisin saavutus tai perus vilkutus. Tottakai.

Paras temppu on kuitenkin annatko äidille pusun. Tästä seuraa varsin märkä muiskautus, sekoitus kieltä ja limaisia huulia vasten äidin poskea. Ihanampaa ei voisi toivoa.