Prkl päivä

Joskus jotkut aamut alkavat vain perkeleellä. Ja koko päivä kuluu suurinpiirtein siten, että suurinpiirtein päivin ensimmäinen ja viimeinen sana ovat jotain vähemmän painokelposta.

Joskus tuntuu, että en ole päivän aikana tehnyt mitään muuta kuin huutanut, kironnut, riehunut, laittanut jäähylle, retuuttanut ja hävennyt omaa käytöstäni.

Ja jatkanut sitä, sillä tälläisinä päivinä kiukuttelulle ei vain näy loppua.

Minulle huudetaan mene pois, minua revitään vaatteista, potkitaan, läpsitään, nipistetään, purraan. Minua koetellaan, heitetään puurolla, karjutaan päin naamaa. Kiljutaan niin että korvia vihloo. Minulle vingutaan, vängätään ja vongutaan. En saa armoa sekuntiakaan. Enkä hellyyttä. Vaikka kuinka yrittäisin lähestyä lempeämmin ottein, on tulos kahta kauheampi.

Näinä päivinä emme ymmärrä toisiamme.

Tänään on taas sellainen päivä. On vain parempi pysytellä neljän seinän sisällä, välttää julkisia nöyryytyksen tiloja joissa paine kasvaa. Koettaa välillä sanoa jotain muutakin kuin ei, et saa, ei ota, ei ole sinun. Yrittää huutamisen sijaan laittaa lasta mahdollisimman rauhallisin ottein jäähylle ja pidätellä. Pidätellä, jumaliste pidätellä.

Ja hymyillä sitten taas huomenna.